Piece(s) of me.

Mitä: Osa minua

Missä: Ranteessa

Milloin: Kotiutui tänään

Voi miten pienistä asioista sitä voikaan välillä iloita! Perus maanantai töissä eli toisin sanoen väsymys ja loputtomalta tuntuva päivä. Sitten kotiin tullessa kynnyksellä odottaakin sen kaiken muun (mainos)postin alla pieni söpö kirje. Ja vielä söpömpi sen sisältö. Katso vaikka.

Kiitos Taru! Tutustuin BESO Helsinkiin ensimmäisen kerran noin puolitoista vuotta sitten. Ihailin blogia, tarinoita ja kuvia, kunnes pitkällisen mietinnän jälkeen osasin vihdoin päättää, mitä omaan ranteeseeni haluan. Tuolloin tuli tilattua konjakkinen ohut nahkaranneke eräällä tärkeällä lyriikkapätkällä. Oikeastaan elämänohjeeni, yksi niistä ja ehkä se kaikkein tärkein, joka jääköön salaisuudeksi. Koru on viihtynyt ranteessa lähes jatkuvasti siitä lähtien ja nyt tänä kesänä totesin sen tarvitsevan kaverin. Rakkautta ensisilmäyksellä ja niinpä kyseinen, huomattavasti leveämpi ja kaksivärinen ranneke lähti tilaukseen. Tällä kertaa tekstivaihtoehtoja oli mielessä useampikin, kun tämä kyseinen koko salli hieman pidemmän tarinan. Ja miksen voisi tuota pätkää jakaakin teidän harvojen kanssa - onpahan se tainnut vilahtaa jo jossain aiemmassa blogikirjoituksessakin:

One's destination is never a place, but a new way of seeing things. 

Ajatus on lähtöisin Henry Milleriltä ja kulkenut jo pitkään mukanani, sekä omissa pienissä ajatuksissa että myös konkreettisempana joissakin elämän tärkeissä jutuissa. Tämän korun yritän aion pitää hieman spesiaalimpana, ihan jo pelkästään aremman värinsä takia. Vanhempi ranneke saa jäädä arkikäyttöön, jossa se tosin on tähänkin saakka siis ollut, hups :). No. Miten tämä ranneke ja ajatukset sitten liittyvät reissaamiseen ja tähän blogiin? Monellakin tapaa. Molemmat rannekkeeni sisältävät itselle tärkeitä sanoja, jotka kuvaavat paremmin kuin hyvin ajatuksiani elämästä. Voisi jopa kutsua jonkinlaiseksi elämänfilosofiaksi. Ja elämänfilosofiani taas kulkee käsi kädessä reissaamisen kanssa. So simple!

Totta puhuen. En ole oikeastaan koskaan ollut mikään koruihminen. Jos kaulassani tai ranteessani on aiemmin jotain nähty, on se mitä todennäköisimmin ollut alkuperältään puuta, narua tai jotain muuta hyvinkin simppeliä luonnonmateriaalia. Ala-asteen ystävännauhat kulutettiin puhki ja sen jälkeen ranteessa saattoi silloin tällöin pyöriä puuhelmiä ja korvissa mahdollisimman pienet napit. Kaulakoruja, ei, ei ja ei. Ensimmäisen sormuksen hankin ehkä kaksi vuotta sitten. Kaulakorut ovat muuten useimmiten tiellä ja hukkuvat. Terveisiä eräälle suosikilleni, joka katosi Barbadoksen hiekkaan... Toki silloin tällöin lahjaksi on saanut joitakin koruja ja enimmäkseen mieluisia, kyllä :). Mutta en ole osannut pitää niitä arkena. Paitsi niitä, joita on tarttunut maailmalta mukaan. Muistoja, sekä saatuja että ostettuja, ei rahallisesti juuri mitään arvoa mutta sitäkin enemmän ajatusta ja fiilistä. Ja voi miten ne kulkeekaan mukanasi niin kauan, kunnes puhkikuluneina katoavat pölynä ilmaan. 

Aivan muutaman viime vuoden aikana on sitten tullut hankittua jokunen muukin kuin juuttinarusta, pähkinöistä ja siemenistä punottu ranne- tai nilkkakoru. Ja lähipiiri on toki pitänyt huolta (hankkimalla joitakin kivoja juttuja), etten aivan kaikkialle lähde edellä mainittuihin viidakkoasusteisiin sonnustautuneena. Alemmassa kuvassa näkyy oikeastaan suurin osa tämän hetken arkikäyttöisistä koruistani ja lähes jokaisella on takanaan tarina - jonkinlainen reissu jossakin päin maailmaa. Lähinnä kannan päälläni, vaatteiden lisäksi toki, kelloja ja suht yksinkertaisia rannekoruja näitä pieniä nopparanteita (kiitos veljelleni osuvasta kuvailusta!) koristamaan. Todellisuudessa estämään tuulen mukaan lähtemistä. Ne painavat panssariketjut puuttuvat siis edelleen mutta ehkä siitäkin huolimatta valitsen kuntosalin. Olen muuten huomenna suuntaamassa eräälle salille ajatuksena hankkia elämäni ensimmäinen kuntosalijäsenyys. Tähän saakka sen virkaa ovat saaneet toimittaa niin yliopistoliikunta Jyväskylässä kuin Vierumäki. Pitäkää peukkuja, että valitsen oikein. Noniin, mentiinpä taas ohi aiheen.

Aivan. Mutta jos jollekin jäi vielä epäselväksi, niin nämä nahkarannekkeet ovat vieneet sydämeni täysin. Tämä on pala minua. Pala maailmaa. Ja ennen kaikkea niitä asioita ja muistoja, jotka tekevät minusta kokonaisen.

Kauniita unia. Niin ja se beso tarkoittaa muuten espanjaksi suudelmaa. 

Breaths.

Mitä: Ajatuksia
Missä: Kuoreensa kätkeytyneenä
Milloin: Jospa kerrankin?

Life isn't measured by the breaths we take but by the moments that take our breath away...

Tarviiko sitä enää muuta sanoa? Oli ajatus tulla kirjoittamaan jotain enemmänkin, kunnes hiljaa totesin että ehkä näin kuitenkin parempi. 

Jonain päivänä, toivottavasti. Ellei joku muu ehdi ensin :). 

Batibou beach, Dominica.

Turtle beach, Dominica.

Batts Rock beach, Barbados.

Méro beach, Dominica. 

You can get it if you really want.

Mitä: Suunnitelmia

Missä: ...tahansa?

Milloin: Talven jälkeen ja toivottavasti vielä useasti myöhemminkin

Kun sulla on vain viikko lomaa ja sääennuste lupaa pelkkää kylmää ja sadetta - no okei maanantai oli ihan kiva ja aurinkoinen - kaikki viikon äkkilähdöt on myyty aikaa sitten ja kämppä keittiön kaappeja myöten siivottu jo pariin kertaan niin arvata saattaa, mitä jää jäljelle. Lentoyhtiöiden sivuilla ja reissublogeissa surffailu ja matkojen päättymätön suunnittelu. Ja tästä taudistahan ei pääse eroon ennen kuin Helsinki-Vantaalta on hypätty koneeseen ja kotimaa jätetty taas kerran taakse. Kuten edellisessä postauksessa saatoin hiljaa kuiskata, niin aivan vielä ei maailmanympärimatka tule kyseeseen tuon finanssipuolen takia. Muutoinhan ajankohta olisi vallan mainio, kaikista jo aiemmin mainituista syistä johtuen :). No, jotain preplanningia on kuitenkin harrastettava ja rakas perheenikin taisi haaveeni aavistaa, sillä reilu viikko sitten sain valmistujaislahjaksi Kilroyn matkalahjakortin sekä rinkan! Oi. Kuume sen kuin paheni ja tässä sitä nyt ollaan, oivoi. Rinkka odottaa pakkaajaansa ja kaikenmaailman reissuesitteitä lojuu pitkin lääniä. Yhdellä sanalla kuvaten - valinnanvaikeus. Niin monta kivaa kohdetta jotka tahtoisi nähdä ja kokea ja tuo Kilroyn aktiivi-/seikkailumatkatarjonta on aivan mieletön.

Näillä näkymin ajatuksena olisi siis lähteä tulevana keväänä hieman lyhyemmälle tripille, ehkäpä muutamiksi viikoiksi, kuukaudeksi - vetämään henkeä ja ottamaan breikki yhden elämänvaiheen päättymisen merkiksi. Maailmanympärimatka on edelleen suunnitteilla ja toiveissa toteuttaa se siis ennen 30. ikävuottani. Sitä paitsi se kaipaakin hieman enemmän aikaa ja ajatusta toteutuakseen, oravannahkapuolen lisäksi :). Ensin mainitulle, puhutaan nyt vaikka rinkantestausmatkasta, olen lähdössä yksin. Voi kyllä, minä aion ja uskallan. Ja pärjään. Sen pidemmän reissun suunnittelu onkin sitten vielä sen verran alkutekijöissään, että varteenotettavia matkakumppaneita kartoitetaan yhä ja kokoonpanosta päätetään myöhemmin :). Mutta mikä siinä onkin, että niin kovin moni sekä lähellä että kaukana haluaa aina suureen tai hieman pienempään ääneen epäillä etenkin nuoren naisen yksin matkustamista? Nyt ei puhuta vain siitä, kuinka turvattomia jotkut kohteet ovat yksin reissaaville naisille ja vieläpä vaaleille sellasille, vaan siitä, kuinka sitä kuulee selän takana puhuttavan tähän tyyliin: Eihän se yksin nyt mihkään uskalla lähteä ja eihän se siellä pärjää. Jos se  kaverin löytää reissuunsa mukaan, niin ehkä sitten... Hei haloo, on siellä reissun päällä muutama muukin ja yhtä hyvin se taivas voi pudota niskaan kotona kuin maailmalla.

Victoria Falls, Dominica

Kannustavia sanoja, indeed. Kyllä, olen tähän saakka reissannut useimmiten porukassa, pienemmässä tai suuremmassa mutta joka tapauksessa ns. tuttu turvaverkko ympärilläni. Tällä hetkellä on kuitenkin useampia tekijöitä, joiden vuoksi yksin reissaaminen on kohdallani se todennäköisin vaihtoehto ja juuri niitä ei monet tunnu ymmärtävän. Vaikkakin valitessani esimerkiksi jonkin Kilroyn aktiivipaketin, en todellakaan tule olemaan koko reissua yksin ja ihmissuhteiden solmiminen yli kulttuuri- ja kielirajojen on huomattavasti helpompaa, kun olet alkujaan ns. omillasi. Niin ja palatakseni vielä aiempaan ei usein myöskään ymmärretä sitä, kuinka erilaisissa elämäntilanteissa samanikäiset ihmiset voivat olla. Ympärilläsi parhaat kaverit ja ystävät menee naimisiin, perustaa perheitä ja rakentaa yhteistä pientä kotia. Toiset taas opiskelee, tekee kellon ympäri töitä ja luo uraa. Jokainen meistä tekee kuitenkin omat ratkaisunsa ja ainakin itse olen pyrkinyt tekemään omani  sydämellä ja oikein fiiliksin. Joskaan kaikkea ei voi aina valita ja elämäänsä käsikirjoittaa - uskallan väittää, että silloin se olisikin pirun tylsää. Miksi sitten joskus on kaikesta huolimatta niin vaikea ymmärtää, että toiset valitsevat reissaamisen? Omalla kohdallani en voi puhua elämäntavasta, haaveesta ehkä. Olisi hienoa kun voisi vaan mennä ja vaikkapa trekata ympäri vuoden, maailman eri kolkissa. Toisaalta, miksi en voisi? Juuri siitähän tässä on kyse. Valinnoista ja ehkä jossain määrin valtavirtaa vastaan taistelemisesta. Halusta ja uskalluksesta olla erilainen, mikä toisaalta on jossain määrin myös pakon sanelemaa. Alkuun päästäkseen tilillä pitäisi kuitenkin olla hieman enemmän kuin edellisen kuun palkka, jotta pääsisi paremmin juonesta kiinni :). 

Pointtina tässä tekstissä oli kuitenkin se, että mielestäni toisten ratkaisuja ei tulisi arvostella pelkän pintaraapaisun perusteella. Tai sen, mitä ja miten ehkä kuuluisi tai olisi järkevämpää tehdä. Mitä muut tekevät ja mikä on "normaalia". Eikä tämän tekstin ollut suinkaan tarkoitus muovautua minkäänlaiseen paatoksen muottiin, ajatus itse asiassa vähän karkasi kun pääsin vauhtiin. Piti alunperin kirjoittaa matkasuunnitelmista kevään reissua silmällä pitäen mutta näin se suunta välillä muuttuu - myös niillä pienemmilläkin merillä. Jääköön suunnitelmien valotus siis seuraavaan kertaan, sillä nyt siirryn seuraamaan olympialaisia. Ja jotenkin tämä seuraava RCHP:n Road trippin' vaan sopii tähän fiilikseen :). Ainiin. Kesä tuntuu olevan ohitse, jos se nyt koskaan edes alkoikaan ja tästä biisistä mulle tulee ihan syksyolo.

Dream on.

Mitä: Blogihiljaisuuden jälkeen

Missä: Kotona, sateen hakatessa ikkunaan, +14'C

Milloin: Pian

Hei taas ja näkemiin, sinä minulle jo niin tutuksi käynyt blogihiljaisuus. Ihanaa kun ei ole kellekään tilivelvollinen niin voi hyvillä mielin pitää näitä taukoja, heh. Viime julkaisun jälkeen on taas ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä. Kesä tuli jo hetkeksi mutta katosi aivan yhtä nopeasti. Töitä on ollut hurjasti ja vapaata taas niin kovin vähän, etenkin tuossa kevättalvella ja alkukesästä. Iso kivi putosi kuitenkin selästä, kun juhannusta ennen saatiin lähes 2 vuotta pakerrettu gradu vihdoin palautettua ja heinäkuun alussa postilaatikosta kolahti  myös ne kauan odotetut maisterinpaperit. Paperia, paperia, paperia - mutta silti ajattelin niitä pienesti juhlistaa tuossa parin viikon päästä. Siksi tilaisinkin tässä samalla hieman aurinkoa ja noin 15 lämpöastetta lisää, kiitos. Ainiin, välttelin bloggeria siksikin, sillä välillemme syntyi maaliskuussa pienimuotoinen viha (ilman rakkautta) -suhde enkä vieläkään oikein osaa käyttää tätä uutta tekstigeneraattoria, jonka - tiedän, tiedän - otin käyttöön viime hetkillä vasta pakon edessä, ja jonka pitäisi olla entistä niin paljon parempi.

Bathsheba, Barbados

Joka tapauksessa. Yksi elämän rasteista on nyt juostu ja seuravaaksi pitäisi katsella polkua eteenpäin. Meneillään onkin pieni breikki, ajatustenkasailutuokio aivan muissa kuin oman alan hommissa ja kestänee joulun tienoille. Sen jälkeen tai oikeastaan jo nyt pitäisi sitten osata katsoa elämää hieman pidemmälle. Vai pitäiskö, jos haluaakin elää vain tässä ja nyt. Mitä mä ihan oikeasti ja ihan leikisti isona haluan tehdä? Opettaako? Voi kun en tiedä. Hain yhtä aivan loistavan kuuloista duunipaikkaa jo tuossa keväällä mutta arvatenkin papereiden tuolloin vielä puuttuessa jäin rannalle vilkuttamaan. Joskin sen verran kannustavaa viestiä sateli jälkikäteen, että havahduin oikeastaan ensimmäistä kertaa sitten päättöharjoittelun siihen, että kaikista epäilyistä huolimatta saatan sittenkin olla oikealla alalla. Muita kiinnostavia paikkoja ei sitten oikeastaan ole eteen tullut, enkä kyllä kovin ahkerasti ole seuraillutkaan, kun vuoden loppuun asti on näitä muita töitä. Mitä tässä sitten pitäisi miettiä?

Koti alkaa vihdoin näyttää kodilta, joten tuntuisi vääryydeltä muuttaa heti kohta kauas ja pois, ainakaan kovin pysyvästi. Lahti - Helsinki -akseli (jos nyt katsotaan Suomen rajojen sisäpuolella) olisi siis se mieluisin sijainti kodille ja työlle myös vuonna 2013. Saatan toki olla hieman turhan valikoiva paikkojen suhteen ja siihen on ehkä tultava se suurin muutos, kun tietää tämänkin alan työtilanteen ;). Toisaalta sitten. Mistä olen itseni taas viime päivinä löytänyt? Matkatoimistojen ja lentoyhtiöiden sivuilta, sillä mieli halajaa tällä hetkellä takaisin Karibiaille. Asiaahan ei yhtään vauhdita se, että tätä kirjoittaessa ja ulos katsoessa vettä tulee taivaalta kuin aisaa ja pihalel ei viitsisi lähteä edes roskia viemään. Hrrrrrr, tätä Pohjolan kesää. Onneksi ei ole kesälomaa kuin vasta elokuussa ja silloinkin vain viikko. 

Emerald Pool, Dominica

North Goa, India

Oon tullut siihen tulokseen, että nyt jos koskaan ois paras aika lähteä hieman pidemmäksi aikaa maailmalle. Maailmanympärimatkaan ei ihan vielä taida takataskuissa olla tarpeeksi oravannahkoja, mutta jonnekin kuitenkin ja hieman pienemmällä budjetilla, vaikka sitten töitä tekemään ja nauttimaan hetkestä. Lähteminen olisi helppoa, sillä Suomessa ei tälllä hetkellä mua sido suuremmin juuri mikään. Toki on perhe, on kaverit ja siitä onkin viime viikkoina väännetty kättä ja pyyhitty kyyneleitä, kun kaikki eivät aina ymmärrä kaipuuta maailmalle. Kun liekki palaa, niin silloin sen sammuttamisen sijaan nuotioon on lisättävä puita - ainakin yrittää tehdä niin. Muuten jäät katumaan ja itkemään sammunutta tulta, se jos mikä on varmaa. Eihän sitä ikinä tiedä mihin elämä lopulta vie ja mistä itsensä 10, 20 vuoden päästä löytää, mutta tällä hetkellä oma ajatukseni on kuitenkin se, että hetkeksi jonnekin muualle ja kauas näistä ympyröistä ja sitten toisena hetkenä paluu takaisin. En voisi kuvitella lähteväni lopullisesti ja näitä sanoja olenkin toistanut niille kyyneleiden pyyhkijöille :). Toki koskaan ei voi sanoa ei koskaan. Linnun on kuitenkin annettava kokeilla siipiään ja juuri se mua tällä hetkellä kiehtoisi niin kovin paljon. 

Kaikista eniten kiinnostaisi jonkinlainen kiertomatka ja rinkka selässä reissaus Karibian pienillä saarilla. Siellä olisi niin paljon nähtävää, että tuntuisi hukkaan heitetyltä jumiutua yhteen paikkaan liian pitkäksi aikaa. Dominicalla pääsi tähänastisen reissaamiseni osalta kaikkein eniten osaksi sitä alkuperäistä ja aitoa elämää ja jotain samankaltaista kokemusta kaipaankin myös tällä hetkellä. Pienet Antillit vie ainakin ajatustasolla voiton Isoista Antilleista ja esimerkiksi reissu Antigua ja Barbuda - Grenada - Saint Lucia - Trinidad ja Tobago olisi enemmän kuin unelma. Näiden saarien lisäksi need to see -listaltani löytyy Guatemala ja Belize, lähinnä veljeni kertoman siivittämänä. Mitä sitten uupuu? Palava halu lähteä löytyy jo - se on ollut jo vuosia - kun taas tarkempi matkasuunnitelma, matkakassa ja seura ovat vielä rakentumassa. Olen kyllä valmis lähtemään yksinkin jos niikseen tulee, mutta jotenkin olo olisi turvallisempi kun edes osan matkasta voisi taittaa jonkun kanssa. Kokemusten jakaminen on yksi reissaamisen parhaita puolia, joskin sitähän pääsee mitä parhaiten toteuttamaan juuri paikallisten ihmisten kanssa. Käsittääkseni pienet Antillit ovat isoa veljeään turvallisempi alue mutta silti, etenkin näin nuorena naisena yksin reissuun lähteminen on mielestäni aina pienoinen riski. En kuitenkaan aio haaveeni antaa kaatua siihen, vaan lähden seuran puuttuessa sitten vaan useamman otsalampun ja pippurisumuttimen kanssa matkaan :). 

Chania, Crete

Barcelona, Spain

No. Jospa tämä blogihiljaisuuden rikkominen ja vanhojen reissukuvien ja tarinoiden läpikäynti antaisi taas hieman lisää virtaa tulevan vuoden suunnitelmille ja tähän sateiseen kesään. Ja ihan ensiksi tähän viikkoon, joka ei välttämättä alkanut parhaalla mahdollisella tavalla nolla yöunilla ja kellon kuitenkin soidessa 5.27. Kyllä tämä taas tästä. Niitä valoisia ja kauniita Suomen kesäöitä odotellessa ja reittisuunnitelmia piirtäessä, olen siis jälleen kerran täällä.

Maailmalta kerättyjä palasia.

Mitä: Elämää läheltä ja kaukaa

Missä: Kotona

Milloin: Ajatuksissa, koska tahansa

No one realizes how beautiful it is to travel until he comes home and rests his head on his old, familiar pillow. 

Totta, tavallaan. Mutta toisaalta, joskus oma tyyny ja ennen kaikkea sänky on se maailman paras paikka :). Olen todennut, että reissukaipuuta ja matkakuumetta voi tuskin ikinä täysin selättää mutta lieventämiseen löytyy onneksi keinoja - ja ne on ne muistot, joiden ympäröimänä on kiva elää ja suunnitella uutta kohdetta. 

No, sanahelinästä maankamaralle. Tykkään valokuvata, sisustaa, tehdä ympäristöstäni omannäköisen ja palan mua itseäni. Elettyä elämää, kenties myös tulevaa. Siksipä tämänhetkisen (kuten myös aiempien) kotini ilme rakentuukin aika pitkälle reissufiilisten ja -muistojen varaan. Joskin nyt stoppia! En siis ole koskaan halunnut elää minkään matkamuistomyymälän keskellä: Tuolla kirjahyllyn päällä on maatuska Viipurin reissulta ja vuosi oli en kykene muistamaan ja hei, tuon härkätaistelufiguurin ja punaisen vaatteen nappasin mukaani rondalaisesta second hand -putiikista. Ei ei eiiii. Pieniä juttuja enemmän tai vähemmän piilotettuina tämänhetkiseen elämään. Asioita, tavaroita ja ajatuksia, joilla on mulle merkitystä. Sen ei siis tarvitse olla pienessä italialaisessa kahvilassa sanomalehden kulmaan kirjoitettua osoitetta tai runoa enempää. Leimattuja lentolippuja, nuhruisia karttoja, katukojuista hamsrattuja käsirenkaita. Kankaita, ehkä muutamia vaatteita, sellaisia joissa on sitä jotain. Makuja ja tuoksuja, mausteita. 

Mutta ennen kaikkea. Ne valokuvat. Ne vie sut minä hetkenä tahansa takaisin sinne, mitä kaipaat. Ja sitten jaksaa taas puurtaa hetken, kunnes on jotain mitä odottaa :). Tässä siis pieni pala mun kotia ja elämää - läheltä ja kaukaa. 

mmmmmm!

<3.

loputon kuviensäilömisprojekti.

eteisen liitutaulu pyykkinaruineen - siinä on se kaikki tärkeä :).

lentoliput, pienet viestit, rakkaat korut. 

makuuhuoneen afrikka-nurkka, mm. veljen gambiasta tullessaan tuoma taulu.

pala dominicaa seinällä, barbadoksen suurennokset vielä postin matkassa kohti kotia. 

beautiful life, oh well :).

fiilis.

My absolute favorite.

Mitä: Kyyneleitä ja valoa kevääseen

Missä: Kotisohvalla @ Mtv3

Milloin: Maanantaisin klo 20.00

Let them know we'll be long together, let our hearts be close as one.

Loppukevät meneekin sitten taas kyyneleitä vuodattaessa. Ainakin joka ikinen maanantai-ilta ja syy on television sekä Jenni Pääskysaaren. Auringon ja elohopean kohoamisen lisäksi ehdottomasti paras juttu tässä keväässä on se, että Kadonneen jäljillä starttaa jo kolmannen tuotantokautensa kanssa. Ja Suomessako ei muka osata tehdä teeveetä? Eheeei, väärässä ollaan ja kovasti.

Mielettömiä tarinoita, upeita reissuja ympäri maailmaa ja ennen kaikkea ihania ihmisiä. En vieläkään ymmärrä, miten se kaikki on saatu tallennettua niin upeasti filmille, kerta toisensa jälkeen. Oli sitten kyseessä mikä jakso ja millainen ihmiskohtalo tahansa, niin aina saa varata sohvalle viereensä suuren laatikollisen nenäliinoja. Usein tällaisissa ohjelmissa mässäillään ja asioita dramatisoidaan turhaan mutta jotenkin Jenni osaa olla niin aito ja empaattinen. Esitän siis samanlaisen toiveen uuden juontajan suuntaan - ota mallia tästä kauniimmasta kollegastasi! ;) 

Ja tähän reissuaspektiin vielä, kun kerta kirjoitellaan "alan" blogissa. Kadonneiden jäljillä näyttää katsojille usein sen palan maailmaa, jota ei muuten tulisi nähtyä tai jota monet muut tv:n tarjoamat ohjelmat niin kovasti kaittavat. Juuri loppuneessa 3. kauden ensimmäisessä jaksossa vierailtiin esimerkiksi Venäjän Aunuksella ja no, olihan se aika erilaista. Jotenkin niin pysähtynyttä ja mennyttä aikaa. Jos ei ehdi ja pääse itse reissaamaan, mutta haluaa silti nähdä jotain muuta kuin matkatoimistojen luksuskohteita ja tositv-viihdettä paratiisisaarilta, niin maanantai-iltana sohvalle viltin alle katsomaan ja kuulemaan ainutkertaisia tarinoita. 

Mentaalimatka Jennin seurassa, I so recommend this <3. 

kuva: Solarfilms Inc

Barbados, it has stolen my heart - Part 3.

Mitä: Pakomatka Suomen kaamoksesta Karibian lämpöön

Missä: Barbados

Milloin: 24.-29.11.2011 - viimeinen kolmannes parin viikon reissusta

Alkuun pahoittelut siitä, että Barbados-stoorin 3. osa viipyi näin pitkään. Koko alkuvuosi on ollut tuhannen hektistä, kun on saanut sovitella täyspäiväistä työntekoa, gradua ja proseminaaria yhteen kaiken muun (ai minkä?) elämänsä kanssa. Nyt pikkuhiljaa on kuitenkin päässyt arkeen kiinni ja nuo ***** kouluhommat alkaa olla voitonpuolella, joten ehkäpä aikaa blogillekin on taas hiukan enemmän. At least that's what I hope. Rentoutumishetkiä tähän vuoteen ei ole vielä liian montaa mahtunut ja tiedän valitettavasti jo nyt, että reissun viimeisten päivien kertaaminen ottaa allekirjoittaneelle koville. Ihan äkkiä ei nimittäin ole mahdollisuutta lähteä uuteen reissuun, mutta jospa viimeistään ensi talvena keksisi taas jotakin. Mutta sitä parempaa odotellessa, tässä Barbados-loman viimeinen kolmannes. 

Torstai 24.11.

Torstaiaamun kaava oli sama kuin viikkoa aiemmin: kun aurinko lämmitti tarpeeksi, niin hypättiin autoon ja nokka kohti Boatyardia. Kyllä, autoon. Eikä ihan mikä tahansa auto vaan punainen ja pieni Mini Moke (kuvia seuraa myöhemmin), johon mahtui helposti kummitytön perhe ja kaupan päälle vielä kaksi lähes yhtä pientä tyttöä rantakasseineen. Kyseisen auton sai vuokrattua neljäksi päiväksi 400 paikallisen dollarin hintaan. Kuten aiemmissa postauksissa kirjottelinkin, niin busseilla saarella pääsee liikkumaan tosi kätevästi, mutta jos haluat jonain päivänä lähteä omatoimisesti kiertelemään ja välttää reggaebussien tungokset sekä bajan-aikakäsityksen mahdolliset viiveet niin mikä ettei. Tällöin auton vuokraus on suositeltavaa - kunhan muistat vasemmanpuoleisen liikenteen ;). Pikkulauantai oli poikien osalta ylläriylläri venynyt taas kukonlauluihin, joten saatiin viettää koko aamupäivä keskenämme Boatyardin musiikeista ja juomaämpäreistä nauttien.

Varsinainen ohjelmanumero päivälle oli syvänmerenkalastus, only for guys but... Kanadalaisvahvistuksemme nukkuikin sitten pommiin ja kun muut pojat olivat soitelleet tämän perään useita kertoja ilman vastausta, niin mä sitten uhrauduin kalaksi kalastajaksi kanadalaisen paikalle. Syvänmerenkalastus on jokseenkin suosiossa Barbadoksella ja Bridgetownin satamassa törmää usein melko hulppeisiin kalastusveneisiin. Me hypättiin tällä kertaa Cannon -nimisen järjestäjän paattiin, jota oltiin suositeltu useammasta eri suunnasta. Neljän tunnin kalastusreissu 7 hengeltä (pommiin nukkunut juhlijakin siis ehti laivaan juuri ennen sumutorvien soittoa) maksoi 1000$, joka lienee aika perustaksa. Kyseistä yritystä kehuttiin miehistön ammattitaitoisuuden vuoksi ja kaikkensa kyllä tekivätkin, että turistit olisivat saaneet kalaa. Korjaan, big fish! Cannonin viikko-ohjelma oli sen verran jo buukattu, että jouduttiin tyytymään iltapäivän reissuun, klo 14-18 ja tällöin ei tietääkseni kaikkein paras syönti ole. Saalis jäi siis muutamaan tonnikalaan, kun aamupäivän ryhmä oli napannut muiden muassa pari suurta king fishiä. Muita tyypillisiä "mato-onkeen" tarttujia noilla vesillä ovat flying fish, marlin ja dolphin fish. Varmin saanti (kalan, ehkä muunkin...) lienee kuitenkin Oistinsin perjantaikarkeloissa, joista lisää alempana. 

Kalastusreissun fiilis oli kuitenkin laihasta saaliista huolimatta kiva. Oli hauska nähdä vaihteeksi jotain muuta kuin ranta- ja bile-elämää sekä päästä katselemaan niitä valkoisen hiekan uskomattomia biitsejä mereltä käsin. Kalatkin saatiin valmiiksi perattuina mukaan ja vieläpä taksikyyti botskin omistajalta takaisin Gapiin. Tarkoituksena oli alunperinkin kokata mahdolliset kalat itse ja suunnitelmasta pidettiin yhä kiinni, vaikkei niitä marlineita tullutkaan. Siispä käytiin kotimatkalla täydentämässä illan ruoka-ainesvarastoa JB's Complexin kautta ja kala-altaasta tarttui omien tunien lisäksi matkaan doplhin fishiä ja marlinia. Illallisporukan koko oli 11 henkeä ja paikkana toimi kummitytön perheen terassi. Itse kokkailtiin riisit, valkosipulileivät ja fetasalaatti kalojen kylkeen mutta itse pääruoka jätettiin maestron haltuun. Divi Southin ystävällinen kokkisetä nimittäin pyöräytti päivän saaliin pannulla ja aiiii että! En ainakaan muista, milloin olisin yhtä hyvää kalaa syönyt. Kelpaisko?

Ilta ei suinkaan päättynyt kalaherkkuihin, vaan jatkui jo perinteiseen tyyliin Divin minigolfradalla. Sama vanha jengi kasassa ja armoton kisailu. Pienimpiä tyttöjä lukuun ottamatta naisväki tosin tyytyi tällä kertaa valokuvaajien rooleihin ja miehet sai taistella pareista ja birkuista. Viimeisille väylille ois jälleen kerran tarvittu otsalamppuja - ehkä niiden täysien banks-korien kantaminen hidastutti itse tarkoitusta, mikä ikinä sitten olikaan? Ennen puolta yötä pojat hyppäs linjan viimeiseen bussiin ja aikoivat kuulema kampukselle nukkumaan. Tompankin kisakunto jostain syystä petti, joten oli aika kutsua paikalle edellisiltana tutuksi käynyt baarimestari näyttämään vielä niitä Gapin illanviettokulmia, jotka oli jostain syystä aiemmin jääneet paitsioon. Ennen kukonlauluja ja reggaebiittejä löysin kuitenkin tien takaisin hotellille ja muutamien kop kop -tunnustelujen jälkeen ovikin aukesi! Hyvää yötä, vähiin käy ennen kuin loppuu.

Perjantai 25.11.

Montaa tuntia ei ehtinyt perjantai vanheta, kun jo Maijan kanssa löydettiin itsemme Divin parkkipaikalta ahtautumasta pienen ja punaisen Mini Moken kyytiin. Tällä kertaa edellispäivän ennätys rikottiin ja kyytiin mahtui 7 henkeä tavaroineen. Suunnitelmissa oli lähteä tsekkailemaan Barbadoksen West Coastia, joka on etenkin hienoista luksusta matkaltaan etsivien suosiossa. Tämä tuli huomattua jo menomatkalla Manchesterin kentällä, kun kuuntelimme rouva X:n tarinoita. Muuan Tiger Woodskin vihittiin muuten länsirannikon hiekoilla, mutta ei siitä sen enempää. Koko suhdekin kun on jo siirtynyt historian kirjoihin. Ennen merta ja perjantaihengailua aurinkotuoleissa lojuen pysähdyttiin muun muassa supermarketissa ostoksilla ja Sandy Lanen golfkentällä. Paikallisoppaamme vei meidät erään palmun juurelle ja kyllä - se sijaitsi keskellä yhtä kentän väylistä, mutta golfareita ei juurikaan näkynyt. Oliko sitten liian aikaista vai ei tarpeeksi rahakkaita turisteita vielä saarella? Oli siis ruhtinaallisesti aikaa viritellä kameroita ja poseerata spiraalipalmun kera!

Sandy Lane Golf Course

Ramschackle beach bar

hyvin mahtuu!

Palmun juurelta matka jatkui kohti perjantain määränpäätä, Ramshack bayta ja Ramschackle beach baria. Nyt tulee taas näitä hyviä vinkkejä "Miten löydät perille". Kulje länsirannikkoa pitkin Holetownin keskustan pohjoispuolelle, paikan nimi on Mount Standfast. Etelästä tultaessa pinkin betoniaidan ja hotellin jäädessä vasemmalle puolen tietä olet jo lähellä. Vielä vähän eteenpäin, niin löytyy parkkipaikka oikealta puolelta, pienoisessa rinteessä. Auto parkkiin ja alas rantaan Lonestar Restaurant -kylttien kohdalta tai mistä ikinä pääsetkään sukkuloimaan :). And there you are! Turkoosi meri edessä ja rum punchit sekä mielettömän hyvät smoothiet odottavatkin jo juojaansa. Ainiin, pojat kera espanjan opettajattaren ehtivät samaan kohteeseen puolenpäivän tienoolla. Barbadoslaiseen tapaan maksoit jälleen aurinkotuolista 10 dollaria päivältä ja sait käyttää sen Ramschacklen ruokatilaukseen. Hintaesimerkkeinä wrapit 18$ ja smoothiet (ilman tai alkoholin kanssa) 10$. Kyseinen rantabaari on vanhemman englantilaisherran omistuksessa ja muutenkin henkilökuntaan näytti kuuluvan barbadoslaistuneita vaaleaihoisia. Muutamia viikkoja aiemmin baarissa ja biitsillä oli kuulema vieraillut suomalainen, kuuluisa iskelmälaulaja. Löytyisikö sisäpiirintietoa, oliko kyseessä Danny vai Ressu Redford?

Kyseisellä biitsillä pysähteli kohtuullisen usein katamaraaneja ja pikaveneitä lounaspaussille sekä snorklailemaan jättikilpikonnien kanssa. Uskalsipa kummityttö 6-veekin sadan metrin päähän sukeltelemaan kera kilppareiden :). Loppupäivä kului nopeaan: syöden, juoden, pieniä sadekuuroja pakoillen ja hiekkalinnaa tyttöjen kanssa rakentaessa. Varsinainen action koettiin kuitenkin paluumatkalla Gapiin illan hämärtyessä. Mitä turhaa vetää avoauton päälle kattoa, vaikka sadepilvet lähestyy uhkaavasti. Mieluummin kastutaan läpimäriksi ja viiletetään valtatietä pitkin kohti kotia tukista ja aurinkolaseista kiinni pitäen. Kunnes sitten pari kilometriä ennen määränpäätä pysähdytään ja kastutaan vielä enemmän kattoa laittaessa, ahah! Mutta olipahan pojilla hauskaa kun myöhemmin kerrottiin meidän pikkuajelusta ja muutamalla ohiajaneella myös... Baywatchissa odotti kuitenkin lämmin suihku ja kuivat vaatteet, joten lopputulemana yksi hauska kokemus lisää ja ennen kaikkea erityisen kiva päivä takana. 

Iltakymmeneltä hypättiin bussiin kohti Oistinsia ja perjantai-illan kalamarkkinoita, minä, Maija, Tomppa ja Sari tyttöjen jäädessä hotellille lapsenvahdin kanssa. Oistins Fish Festival järjestetään paikallisten, kalastuksen parista elantonsa saavien tueksi käsittääkseni lähes joka perjantai, ainakin sesonkiaikaan. Okei, tarjolla on kalaa monessa eri muodossa ja voin suositella muun muassa blue marlinia. 20$:lla sai ihan mielettömän annoksen ja halpaa banksia (3 kpl 10$) tai rum punchia kylkeen, niin jo alkoi festaritunnelma löytyä. Kalan lisäksi markkinoilta löytyy elävää musiikkia kahdelta eri lavalta, lyhyesti sanottuna toisella on reggaebileet ja toisella lavatanssit. Musiikin lisäksi kojuja, jotka ovat täynnä paikallisia käsitöitä ja koruja, astioita, coconut wateria ja niin edelleen. Tuli fiilis, että näissä perjantai-illan karkeloissa turistit ja paikalliset olivat todellakin yhtä eikä karibian jo-niin-tutuiksi-tulleet sadekuurotkaan haitanneet menoa. Puolen yön jälkeen hivuttauduttiin kohti Gapia ja jo aiemmin kantapaikaksi muodostunutta Mc Bridesia. Paikka oli tällä kertaa täydempi kuin koskaan aiemmin ja totta puhuakseni nyt ahdisti. Vessaan ei uskaltanut lähteä raivaamaan tietä läpi tanssilattian, sillä vaihtoehtoina olisi ollut joko litistymistukehtumiskuolema tai sitten 152 käsiparia pitämässä susta kiinni ties mistä, niin että pakoreittiä ei yksinkertaisesti ole. Ei siis vessaanmenoa tuona iltana! Pilkkuun asti kuitenkin jaksettiin ja siitä sitten siirryttiin hotellin viereiselle hodarikioskille, joka btw on saaren paras! Poikien kokemus 4kk ajalta. Hodari maksaa 3-5$ ja siitä lähtee suurempikin nälkä, kun valitsee sämpylän täytteitä turvoksiin. Puoli neljältä tuli nuijanukutus ja kohti lauantaiaamua.

Fiiliksiä festivaalikujilta

The dinner is ready

Local arts and crafts

Bilelavan meininkiä

Breakdancea ja reggaerytmejä

Lauantai 26.11.

Perjantai-lauantai -yönä iski sitten kunnon rankkasade, lähes tulkoon myrsky. Kun aamulla varovasti uskalsi raottaa parvekkeen ovea, niin vastaan tuli läpimärät laatoille pudonneet pyyhkeet ja sellainen tuulenvire, että oli parempi mennä kalantuoksuisine hengityksineen vielä hetkeksi peiton alle. Ei siis kiirettä nousta, vaikka toisaalta sade ja myräkkä vähän harmittikin, kun loma läheni loppuaan. Puolenpäivän jälkeen aurinko alkoi sitten vähitellen näyttäytyä ja päätettiin suunnata Bridgetowniin. Matkalla bussipysäkille teki sateen liukastama rantabulevardi kepposen ja löysin yhtäkkiä itseni etsimästä multamarkkoja. Hetki meni siinä keräillessä jo aiemmassa elämässä kipeetä saaneita nilkan nivelsiteitä kasaan mutta matka jatkui! Mitäpä sitä ei shoppailun eteen tekisi? Veljelle kuitenkin puhelua, että tuopa se ideaaliside tullessasi, jos et halua kantaa siskoasi pitkin B-townin katuja loppupäivää. Tehtiin treffit kiinalaiseen lounaspaikkaan, aika lähellä Cave Shepherdia, joskaan enää ei kykene tarkempia koordinaatteja antamaan. Nilkka teipattiin ja eikun jatkamaan matkaa, jonka varrelle sattui niin Victoria's Secretiä, tax free -juomia ja lopulta myös niitä niin kauan kaivattuja rannekelloja.

Ensimmäisestä vastaan tulleesta putiikista Kanadan vahvistus Cory osti kultakellon, ja seuraavassa kaupassa pääsinkin mä sitten veljeni innoittamana vauhtiin. Tommin ranteeseen jäi tyylikäs nahkarannekkeinen kello ja oma lompakko keveni kahden Guessin verran. No mutta kun oli valinnanvaikeus! Olisinhan mä ollut hullu, ellen olisi ostanut kahta kansainvälisellä takuulla varustettua kelloa 145e:n yhteishintaan? Ja valinnanvaikeus johtui yksinkertaisesti siitä, että toisesta suurempitauluisesta ja maskuliinisemmasta kellosta (Barbadoksella 80e, Suomessa 239e) tuli arkikello, kun taas toinen on korukello ja vähän spesifimpiin tilanteisiin. Hetkeäkään en ole katunut, aina on jompi kumpi kello kulkenut ostohetkestä lähtien päivittäin ranteessa ja hyvin pelittää. Ja tiedän ettemme ole ainoita, joiden käteen on terästä ja timantteja Barbadokselta tarttunut ;). Kellokaupan ovien sulkeuduttua jatkettiin vielä smoothie-/terveyskioskin kautta Bridgetownin aukiolle kuvailemaan maisemia ja lukuisia kellokäsiä ja sitten pikkuhiljaa Gapiin minigolfin pariin. Reissun viimeiset pelit, joten oli ratkaistava turneevoittaja. Enkä enää muista kuka sen voitti.

Golfkentän sulkeuduttua ja pelaajien kunnon petettyä oli aika jakaantua kahteen jengiin: pojat halusvat viettää boys night out, olihan Tompan vika ilta saarella ja eivät kuulema sellaista olleet vielä viettäneet, eheheh. Naiset jätettiin pärjäämään omillaan ja kyllä se meille sopi! Miesten suunnatessa johonkin muovituoliravintolaan valittiin me jo aiemmin hyväksi havaittu Café Sol margaritoineen. Menusta valikoitui tällä kertaa fajitaksia ja pöytää odotellessa oli pakko maistaa muutama margarita. Enempää me ei oltais missään nimessä haluttu juoda, mutta viereisen pöydän brittimiehet halusivat salaa tarjota muutaman drinkin. No, kyllähän ne piti vanhentumasta pelastaa! Mikä hassua, miehet kuitenkin luikkivat annoksensa syötyään karkuun ja jatkoivat matkaa, mitään sanomatta. Ei ihan ajatukset kohdanneet ilmeisesti :D. Meidän pojathan olivat kadonneet jo aikoja sitten Holetownin 2. streetille, josta taisin mainita jo aiemmin. Halukkaat voivat googlettaa, sanottakoon sen verran että muutama kymmen laittomasti maahantullutta "tanssijaa" tuolta kadulta joutui vuodenvaihteessa pakkaamaan laukkunsa ja lähtemään kotiin, kun sinipukuiset miehet eksyivät baaritiskille... 

Sunnuntai 27.11.

Taka-ajatuksena mulla ja Maijalla oli jättäytyä lauantain suurimmista riennoista pois, sillä sunnuntaina piti olla kuosissa! Määränpäänä Bathsheba ja Independence Surf Competition. Saaren itärannikolle oli tarkoitus ensin matkata bussilla ja me lähdettiinkin jo suht varhain kohti B-townia, josta sitten lähtis näitä ns. pitkänmatkanbusseja. Odoteltiin linja-autoasemalla ja ihasteltiin puluja ja muita kirkkoon menijöitä kunnes pojat soittivat, että suunnitelma muuttuu ja hypätäänkin Gabin taksiin. No, ihan hyvä idea lopulta, sillä siinä vaiheessa kun oltiin pari tuntia odoteltu, soitettu uutta aikataulua ja taas odoteltu, niin kello oli iltapäivän puolella. Bussi Bathshebaan olisi kestänyt reilun tunnin ja Gabin kyydissä päästiin perille puolessa. Deal! Ja tervetuloa kaatosade. Keskimaan jyrkät ja mutkaiset tiet meinasi tuottaa päänvaivaa, kun ojat tulvi ja paikalliset (poislukien meidän kuskimme) pelkää vesisateessa ajamista. Perille kuitenkin päästiin ja siellä oli jo kisat hyvässä vauhdissa. Ihanat pikku surffarit - ja vähän ne isommatkin - seisoskelivat sateessa ja odottivat hurrrrrjia aaltoja. Ensimmäiset pari tuntia oltiin teltan suojissa, tingittiin hampurilaisia ja hot dogeja kuin Tallinnan torilla konsanaan ja päästiin yhteiskuviin kalmankalpean kanadalaisperheen kanssa. 

Bathsheba

Huonoa läppää, ilmaisia rum puncheja ja välillä muistettiin katsella niitä laineilla matkaavia surffitukkiakin. Täytyy kyllä sanoa, että mun mielestä kisaan osallistuvat naiset veti paljon paremmin! ;) Meidän pojilla oli puolestaan ehkä koko 2 viikon hassuin olo ja sehän näkyi sitten kuvista. Siis naamoista. (Siksi laitoinkin tähän vain oman pärstäni.) Maijan kanssa hymyillään kuin mitkäkin riemuidiootit ja nautiskellaan rommeja, kun samaan aikaan pojat tyytyy vichyyn ja kameroiden välttelyyn. Merisairauskin taisi muutamaan iskeä aaltoja katsellessa. Kisat oli ohi 4-5 maissa ja hypättiin jälleen Gabin kyytiin. Poikien kisakunto loppui kuin seinään, vaikka vasta muutama viikko kuukausi takana, häh. Jäivät siis yliopistolle ja feidasivat meiän vikan illan, krauuuuu :(. Ikuinen leima otsaan. Päädyttiin sitten oman hotellin naapuriin, Harlequiniin, jota kummitytön vanhemmat olivat aiemmin kehuneet. Omalle lautaselle päätyi Tropical tuna hintaan 55 dollaria ja viinipullo puokkiin, 46 paikallista rahaa. Hintatasoltaan tosiaan hieman kalliimpi paikka, ruoka ihan jees ja voi sanoa että hintansa väärti, mutta parempiakin paikkoja tuli reissun kuluessa testattua. Näin sunnuntai-iltana paikka oli aivan täynnä ja "meidän oma tarjoilija" joutui valitettavasti palvelemaan myös muita. 

Istuskeltiin vielä tovi eli useampi tunti baaritiskillä ja tilailtiin mitä kummallisimpia juomia. Maija, kai kirjotit sen suklaadrinkin sisällön ylös? Hyvin alkoholilta naamioituja olivat joka tapauksessa, sillä vasta kävelemään lähtiessään huomasi, että ruoan lisäksi on jotain juotukin. Mä siinä lopun yötä sitten opetin suomea ja neuvoin tiskaamisessa, kunnes ravintola meni sulki ja oli aika tutustua vielä hetki Gapin yöhön. Tällä kertaa baarit tuli skipattua ja sen sijaan ihailtiin lähinnä rantamaisemia ja suhteellisen hiljaista sunnuntaiyötä. Aika lensi ja lopulta päätin luovuttaa - ajattelin kai, että ehkä parin tunnin unet ennen viimeistä päivää ja lentoa kotiin olisi paikallaan. Pff, näin jälkikäteen voisi sanoa että yliarvostettua. Loistava ilta, loistava loma. Ja kaikki loppuu aivan liian lyhyeen.

Maanantai 28.11.

Joskus sen on myös loputtava. Surullinen tosiasia, jonka tiedostaa jo sillä hetkellä, kun reissuun lähtee. Ja niin oli maanantaiaamuunkin herättävä ja alettava laittaa tavaroita kasaan. Hieman taivaalta roiski jälleen vettä, mutta ei mitään verrattuna aiempien päivien saavista kaatoihin. Baywatch-Mitchin (jota ei muuten koskaan löytynyt) hoivista piti tehdä check out klo 12 mutta alakerran ravintolan yhteydestä löytyy onneksi lounge, jonne saa jättää tavarat ja josta löytyy suihkut ym. veloituksetta hotelliasukkaiden käyttöön. Pisteet siitä! Tommi ja Eerik tulivat samoihin aikoihin etelään rommiostoksille ja ilmeisesti hyvittelemään muutaman edellisillan passausta seuraksi hotellin naapuribiitsille, jota ei vielä ollut edes korkattu. Dover Beach löytyy ihan kivenheiton päästä läheltä Divi South -hotellia. Hyvät parkkitilat, lähellä halpa ja hyvä kiinalaisravintola, joka toimii myös noutopaikkana sekä myös rantaravintola. Lisäksi Doverilta saat vuokrattua vesiurheiluvälineitä laidasta laitaan. Pojat nappasivat kainaloon surffilaudat ja me päästiin ensikertaa ihailemaan parin kuukauden aikana hankittuja taitoja. No, kyllähän siellä lautojen päällä välillä jopa hetki pysyttiin! Mun nilkkani sanoi toistamiseen riks raks ja krrrrrr, jälleen kerran syypäänä oli liukas sateen kastelema laveri ja kipu oli kolminkertainen aiempaan verrattuna. Siinä sitten makoilin rantahiekalla jääpussi nilkassa ja toivoin, että jalka kestäisi hetken kuluttua edes hieman astua. 

Dover beach

4 maissa oli aika suunnata takaisin hotellille sateen säestämänä. Kadut tulvi ja kahlattiin paljasjaloin kuravedessä. Onneksi oli kyseessä nivelsiteet eikä mikään avohaava :). Ja olihan mulla matkaseurana kaiken varalta sairaanhoitaja! Siispä loungeen suihkuun, vaihtamaan vaatteet ja hetki hengailua sekä rommien pakkailua. Kellon lyödessä 19 oli aika napata taksi ja sanoa hei hei sekä pojille, Gapille että koko Barbadokselle. Taksi kentälle maksoi kutakuinkin 40$ ja siihen sai sopivasti tuhlattua viimeiset paikalliset rahat. Laukkujen paino vähän jännitti. Tullessa oli toki ollut Suomi-tuliaisia, mutta olipahan niitä takaisinpäin viemisiäkin... Ei mitään hajua paljonko laukku mahtaisi painaa ja lopulta mentiin puoli kiloa yli sallitun. No problem! Kentällä muuten meni kaikki suht ok, jopa passintarkastusjonot oli siedettäviä mutta eipä sitten saatu buukattua laukkuja suoraan Helsinkiin. Paluulentoreittihän meillä oli alunperin Bridgetown - Manchester - Kööpenhamina - Helsinki. Yritettiin sanoa vastaan useammalle eri virkailijalle ja toistella, että pakkohan sen on onnistua kun tullessakin oli mahdollista, vaan ei auttanut. Siispä jo valmiiksi myöhässä olleeseen koneeseen ja pahinta peläten, sillä ei ollut vaikeaa laskea 1 plus 1 yhteen meidän vaihtoaikoja ja matkalaukkujen uudelleen tsekkauksia. Unta naamaan toivoen, että seuraavan kerran heräis Suomesta kotisohvalta. Tai oikeastaan mieluummin niin, että kone ei olisikaan lähtenyt mihinkään ja tiedossa olisi ollut pari ekstra lomaviikkoa...

Tiistai 29.11.

Eipä sitä taaskaan osannut oikeen nukkua, vaikka nappasin Maijalta unipillerikin. Kanssamatkustajat olivat tosin paljon iisimmin kuin tulomatkan päivälennolla mutta mä en vaan osaa koneessa nukkua. En, vaikka takana olleet yöunet oli lähes olemattomat. Tuulet oli suotuisia ja matka oli 1h 20min nopeampi kuin tullessa (kyllä, aikaerot huomioiden ;)). Oltiin siis about alkuperäisen lentosuunnitelman aikataulussa, sillä lähtö Barbadoksen päässä oli tosiaan viivästynyt. Jumbon purkaminen kesti ja kesti ja kun oli tiedossa, että laukut on käytävä nappaamassa mukaan niin mielessä kävi jo että jatkolennolle ei ehditä. Puoliunessa ja bajan-fiiliksissä pyydeltiin kanssamatkustajilta ohituslupia maihintulotarkastuksessa. Oli myös erityisen viisasta mennä kysymään tullivirkailijoilta, että mitäs jos me tytöt jätettäis laukut tänne kentälle ja juostais jatkolennolle? Kyllähän ne matkatavarat sieltä perästä tulee! Siitä hyvästä jäätiin sitten nalkkiin ja vietettiin 45min tullimiesten kuulusteluissa :D. Saattoi heittää viimeisetkin haaveet Köpiksen lennolle ehtimisestä. Meidät erotettiin eri tiskeille ja matkatavarat nostettiin pöydälle avaamista varten. Tullissa esitetyt kysymykset noudattelivat seuraavanlaista linjaa:

- Mitä teitte Barbadoksella? 

- Kenen luona? Mitä veljesi siellä tekee?

- Kuka maksoi matkasi? Oletko varma? En hitossa ole varma!

- Mistä tunnet matkakaverisi? Mitä hän tekee työkseen? Kuinka kauan olette tunteneet?

- Tunnetko tullimääräykset? Ydinaseita? Pornografiaa? Huumeita? Viinaa?

- Kenen laukku, miksi näin paljon vaatetta? 

- Kuinka paljon alkoholia? Onko kaikki omia? No ei ole rommit omia, pojat pakotti tuomaan. 
- Jatkolentosuunnitelmat?

Tätä yllä olevaa sitten toistettiin, toistettiin ja höystettiin Are you sure? -kysymyksillä. Välillä pyyhittiin sormenjälkiä ja otettiin muun muassa rommipullojen kyljistä näytteitä. Siinä sitten ihmeteltiin ja vastailtiin kiltisti setien (tai no Maijalla taisi kyllä olla vähän nuorempi seuralainen) kysymyksiin mitä osattiin. Eivät ilmeisesti löytäneet kuitenkaan etsimäänsä, sillä lopulta meille toivotettiin hyvää matkaa ja pahoiteltiin, että jouduttiin nalkkiin mutta syytä ei voi kertoa. Ja me tytöthän oltiin iloisia siitä ettei tarvinut kokea manchesterilaista putkaa ja rommit säilyi mutta herneet meni nenään kun viimeinenkin oljenkorsi jatkolennolle oli gone. Tullimiehet sitä paitsi ohjeistivat meidät väärin jatkolentoa operoivan SAS:n tiskille setvimään asiaa. No, sehän oli reilun kilometrin päässä aivan lentokentän toisella laidalla. Siinä oli sitten kiva turvonneen nilkan ja matkatavaroiden kanssa juosta terminaalista toiseen ja lopulta takaisin, kun Virgin Atlanticin vikahan se oikeasti oli. Että me puhuttiin tyhmiä ja jouduttiin tulliin. Että meidän laukkuja ei Barbadoksella buukattu suoraan ja siksi myöhästyttiin jatkolta. Eipä siinä jetlag-tokkuroissa itsekään tiennyt, mitä tehdä ja minne mennä. Pikkuravit ympäri lentokenttää meni siis aamulenkistä. 

Virginin tiskilläkään homma ei kuitenkaan mennyt ihan kuin Strömsössä. Naiset väittivät kiven kovaan, että meidän lennot olis buukattu erikseen eikä samalle lipulle. Tällöin vika ei ole lentoyhtiön, vaan matkustaja saa itse maksaa ja etsiä itselleen korvaavat lennot. Ei hitossa! Sai hiukan vääntää kättä (siinä muuten heräsi!), että uskoivat varauksen olevan samalla tiketillä ja lopulta joku sen sieltä koneeltakin oivalsi. Sitten alkoi soittorumpa pitkin Lontoota, Barbadosta ja muitakin tahoja, kunnes 45 minuutin jälkeen henkilökunta myönsi vian olleen Barbadoksen kollegoissaan. Hyvitykseksi tuli ruokalippua, pahoitteluja ja uudet lennot Lontoon kautta Helsinkiin. Ja kun loppujen lopuksi aikatauluero alkuperäiseen lentosuunnitelmaan oli ainoastaan plus puoli tuntia niin saattoi sen kaiken vääntämisen jälkeen olla naamat näkkärillä. Ei muuta kuin British Airwaysin tiskille check iniin ja lisää kivoja yllätyksiä! Paikat ykkösluokkaan ja kupongit Ba:n loungeen brunssille. Harmittavasti Lontoon lentoon oli aikaa enää puolisentoista tuntia ja uuden myöhästymisen pelossa skumpanjuonti jäi tällä kertaa väliin. Loppumatka menikin sitten ilman suurempia kommelluksia. Lontoossa parin tunnin venailu ja sitten Finskin koneeseen kohti Helsinki-Vantaata. Onneks ehdittiin illan vikalle lennolle, sillä seuraavana päivänä alkoi ko. kaupungissa joukkoliikenteen lakko! Ahaha. Se kun ois vielä koettu niin aijai. Voi siis sanoa että tuuria oli hieman mukana. Suomessa oltiin lopulta iltayhdeksän maissa, kaikki tavarat kasassa ja mekin lähestulkoon yksinä kappaleina. Matkustusta hotellilta kotiovelle kertyi mukavat 27 tuntia ja niin oli reissu ohitse.

Happy but longing. That's all I can say. 

P.s. Lyhyt yhteenveto koko reissusta seuraa vielä myöhemmin, kun tämä tarinointi taas kerran venähti tällaiseksi maratontekstiksi.