Isle of Beauty, Isle of Splendour. Part 2.

Mitä: Joululoma Karibialla perheen kera

Missä: Dominica (Martinique)

Milloin: 22.-29.12.2010, Part two - toinen viikko saaren länsirannalla

Keskiviikko 22.12.

Heräiltiin viimeiseen kokonaiseen päivään pohjoisessa. Oltiin kuitenkin jo suunnitteluvaiheessa meinattu, että halutaan vaihtaa majapaikkaa matkan puolivälissä ja niin myös tehtiin. Ei siis muuta kuin tavarat kasaan, retkikunta jeeppiin ja hyvästit valkoisille rannoille sekä ihanille kyläläisille. Onneksi kyseessä ei ollut mikään ostosloma ja laukuissa oli yhtä vähän tavaraa kuin saarelle saapuessa, niin pystyi edes hiukan hengittää Suzukin takapenkillä lopulta melko pienehkön tavaravuoren keskellä. Suuntasimme siis länsirannikolle, Karibianmeren puolelle. Miesväki bongasi hotellin netistä Gwenin luona surfatessa, yksi soittoyritys johonkin toiseen paikkaan taisi olla ennen kuin tärppäsi. Eli hyvin voi ainakin joulukuussa reissatessa luottaa siihen, että majoituksen voi varata vasta paikanpäällä.

The Tamarind Tree Hotel sijaitsee siis Dominican länsirannikolla, Salisburyn kylässä. Méro beachilla ja Roseaussa ajellessamme olimme itseasissa ohittaneet hotellin kyltit jo useaan kertaan, joten sen puolesta seutu oli tuttua. Ja eipähän tuo koko saarikaan siis mikään jättiläinen ole, joten viikossa oli kyllä kompassi jo aika hyvin hallussa! Muutettiin siis "omasta pikku talostamme" sveitsiläis-saksalaisen pariskunnan omistamaan hotelliin. Heidän tarinansa oli samankaltainen kuin edellistenkin hostejen. Reilu kymmenen vuotta sitten olivat niinikään lomailleet saarella, ihastuneet ja palanneet. Pikkuhiljaa hotelli- ja ravintolahaaveet saivat tuulta alleen ja unelmasta tuli totta. Tämä pariskunta pyörittää hotellia ympärivuotisesti ja käyvät Saksassa lomalla vain joka kolmas vuosi. 

Huoneet oli eurooppalaista tyyliä ja hyvin niissä helteessä pärjäsi, jopa ilman ilmastointia. Majoitukseen kuului aamiainen, sekin oli ihan ok, joskin kahvi oli kyllä sellaista myrkkyä että sitä joi vain pahimpaan päänsärkyyn. Parasta oli kuitenkin hulppeat näkymät sekä omalta parvekkeelta että hotellin kattoterassilta. Useampaa auringonlaskua ja sateenkaarta tuli tiirailtua sekä paljain silmin että kameran linssin läpi :). Sijainnin kannalta myös oikein kelvollinen paikka, etenkin jos aikoo viipyä saarella lyhyemmän aikaa ja haluaa kuitenkin nähdä paljon. Salisbury on aikalailla saaren keskivaiheilla, joten välimatkat ovat kaikkialle lyhyempiä kuin Calibishiesta ja esimerkiksi juuri pohjoiseen on helppo tehdä päiväreissu ilman että pimeys yllättää ajellessa monttuteitä maan päästä päähän. Plussana lopuksi söpö pieni uima-allas, jollaisen olemassaolo on tietääkseni vielä aikamoinen harvinaisuus Dominicalla.

Pääsimme siis jeeppeinemme perille joskus puolenpäivän maissa ja auringonpaiste tuntui kuumemmalta kuin aiempina päivinä. Oliko sitten meteorologien, sademetsäalueelta tai vuoristosta poistumisen syytä - sitä en tiedä - mutta kelpasi oikein hyvin. Lähdimme katsastamaan hieman ympäristöä ja päädyimme Salisburyn omalle kelpo biitsille, josta löytyy myös sukelluskoulu East Carib Dive. Vedenalaisesta maailmasta enemmän kiinnostuneet voin ohjata eteenpäin veljeni puheille, mutta mukavanoloinen paikka, josta löytyy myös majoitusta ja ravintola. Omistaja on saksalainen Harald, jonka kielirepertuaariin kuuluu saksan lisäksi ainakin englanti ja ranska. Paikka löytyy siis noin vartin kävelymatkan päästä hotellilta pohjoista kohti ja tien varressa on hyvät opasteet. Sukellusretkien lisäksi Harald järkkää myös snorklausretkiä ym. räätälöityä ajankohdasta ja kiireistä riippuen. Myös hän vaimoineen työskentelee saarella ympäri vuoden, joten voit eksyä juttusille milloin tahansa!

Vietimme iltapäivän siis tällä Salisburyn rannalla, jota ei juurikaan missään matkaoppaissa mainita, joten useimmiten ainoat vierailijat ovat sukeltajia tai sattumalta paikan löytäneitä. Rannan tuntumaan oli pysäköity muutama purjevene ja pari perhettä rantautui kumiveneillään biitsille nauttimaan auringonlaskusta ja Haraldin vaimon kokkauksista. Illan koittaessa palattiin omalle hotellille ja päätettiin testata majoituspaikan ruokatarjonta, sillä kello oli jo aika paljon. Tähän väliin vinkki: pimeässä ei juuri kannata lähteä etsimään mitään entuudestaan tuntematonta paikkaa, ei autolla eikä kävellen, sillä todennäköisesti et sitä tule löytämään :). Myöhemmin kuulet miksi.

Valitsimme näin ollen turvallisen ja lähellä olevan vaihtoehdon. Illallismenu hotellin ravintolassa tuli buukata etukäteen, saman päivän aamuna jotta kokki saattoi valmistautua ja hankkia tarpeeksi tuoreita raaka-aineita. En tiedä onko käytäntö sama sesonkiaikaan, mutta ainakin nyt oli näin. Valita saattoi joko pelkän pääruoan tai koko menun alku-, pää- sekä jälkiruokineen. Ajateltiin, että istutaan nyt kerrankin rauhassa ja syödään ja juodaan lista läpi. Alkuun oli salaattia ja friteerattuja mozzarellapalloja, pääruoaksi kanaa ja makaronipaistosta, suomessa sitä kutsuttais kaiketi makaronilaatikoksi ilman lihaa, jälkkärinä hedelmäsalaatti. Menun hinta oli aika tyyris verrattuna paikallisten pitämiin paikkoihin, 66 ECD per naama eli n. 25 euroa. Siihen päälle sitten tietysti viiniä ja muut juomat. Jos toki lähtee Euroopan hintatasoon vertaamaan, niin eipä sillä rahalla paljoa olisi vaikkapa kotimaassa saanut, joten lopputulema ihan ok. Eikä tarvinnut nälässä mennä nukkumaan, ei todella.

Torstai 23.12.

Torstaina veli hyppäsi Haraldin veneen matkaan ja lähti sukellusreissulle. Me muut päätettiin lähteä vähän matkan päähän etsimään Layou Riveriä ja Miracle Valleytä. Paikkojen olisi pitänyt löytyä kohtalaisen helposti mutta toisin kävi. St. Josephin kylästä hetken matkaa sisämaahan päin ja ylös vuorenrinnettä - ja suurinpiirtein siinä heti olisi pitänyt olla joki. Tai kyllähän se olikin ja vilauksia nähtiin mahtavasta virrasta pari kertaa tiheän sademetsän läpi, mutta ei muuta. Tsekattiin parikin pikkuruista joenvartta pitkin kiemurtelevaa tietä, toinen niistä päätyi yksityisalueelle, jossa vastaan tuli sennäköinen kaveri, ettei kannattanut uhmata henkeään jatkamalla eteenpäin. Arvioilta noin tunnin mittaisen ja tuloksettoman etsinnän jälkeen luovutettiin ja lähdettiin kipuamaan samaa mäkeä ylöspäin, tavoitteena löytää Miracle Valley - vuonna 1997 maanalaisen luolan sortumisen seurauksena syntynyt ja vedellä myöhemmin täyttynyt laakso. Muutaman harhaanajon jälkeen kyltit löytyivätkin, mutta jälleen kerran vesiperä: meitä vastassa oli vain pääkallon kuvat ja pääsy kielletty -kyltit. Vasta myöhemmin selvisi, että koko alueelle saa mennä vain maanomistajan luvalla ja paikka on yhä jokseenkin vaarallinen, sillä maa liikkuu ja laakso muokkaa yhä muotoaan. Ei siis sinne.

Lomallahan ei kuitenkaan mikään harmita, joten viidakkoseikkailu vaihtui biitsiin, Mérolle siis. Keskipäivä kului reggaeta kuunnellen, George-niminen vanha ja puoliksi sokea hampaaton hauska setä kuljeskeli rannalla ja soitti toivebiisejä muutamaa karibian dollaria vastaan. Mikäs siinä, kitaran letkeitä soundeja kuunnellessa ja vastapuristettua mehua (oluttakin ehkä) juodessa. Rantabaarien juomat ja ruuat oli jo hinnoiltaan keskitasoa hieman korkeampia, mutta heti seuraavasta rantakorttelista, parinkymmenen metrin päästä, löytyi pikku kauppa, josta kanankoipia ja olutta irtosi muutamalla lantilla. Rannalla taisi tuona päivänä olla jopa punaiset liput, mikä on tietääkseni melko harvinaista. Paikalliset ja uskaliaimmat turistit kuitenkin uskaltautuivat aaltoihin ja bodysurfing onnistui buenosti :). Iltapäivällä katsoimme parhaaksemme poistua, kun rannan valtasi amerikkalaisten risteilyturistien seurue ja sittenhän se kitinä aurinkotuolien maksuista sun muista alkoikin. No more, thank you.

Illalla päätettin ajella Roseauhun syömään ja samalla katsastaa millainen joulufiilis pääkaupungissa on. No, eipä sitä juuri huomannut - onneksi. Ehkä hieman normaalia enemmän väkeä ruokamarkkinoilla ja kaduilla tekemässä viime hetken ostoksia mutta siinä kaikki. Koitettiin löytää muutamaa ravintolaa, jotka oltiin bongattu aiemmin netistä tai esitteistä, mutta toista ei löytynyt ja toinen oli kiinni. Rantakadulta, suurinpiirtein sataman kohdalta pari korttelia ylöspäin löytyi kuitenkin kivannäköinen kiinalainen paikka ja ajateltiin kokeilla vaihteeksi muun maan menua. Valinta olikin loistava, sillä oikeastaan kaikki matchasi. Hintataso oli kohtuullinen, ruoat todella maukkaita ja annokset sopivaa kokoa, palvelu nopeaa ja ystävällistä. Pöytäkin saatiin terassilta, josta saattoi syömisen lomassa seurailla pääkaupungin kevyttä hulinaa. Royal Caribbean -risteilyalus ja pari muutakin oli samanaikaisesti satamassa ja ne tuntuvat saavan aina paikalliset kaupustelijat ja muutkin liikkeelle. Ihmekös tuo, rahantuloa ei voi estää.

Tarkoituksena oli illallisen jälkeen käydä ruokamarkkinoilla ja muillakin ostoksilla, mutta myöhästyttiin. Kaupat oli jo kiinni ja ruokakojuja purettiin, tässä vaiheessa miehet huokaisivat helpotuksesta ja silmät vain loisti, joten takaisin Salisburyyn, mars. Olipa sentään matkan varrella, suurinpiirtein kaupungin rajalla, yksi pieni hedelmä- ja vihanneskoju vielä auki, joten nappasimme siitä mukaamme kaksi kassillista ananaksia, appelsiineja, tomaatteja ja joitakin eksoottisempia hedelmiä, joiden nimistä ei ole niin mitään tietoa. Muutama kilo painoa ja hinta ei juuri mitään - jos asuisin saarella, niin eläisin todennäköisesti pelkästään hedelmäkojujen antimilla. Ja ehkä vähän joitain muitakin herkkuja.

Perjantai 24.12.

Jouluaatto! Missä kuusi, missä tonttulakit ja kinkuntuoksu? No höpöhöpö. Ei tänne tultu joulua viettämään, ainakaan sitä perinteistä. Sen sijaan meidän aaton ohjelmaan kuului reissu Dominican hienoimmaksi rankatuille vesiputouksille. Herätyskellot soi jo hyvissä ajoin, sillä automatkoihin sai taas laskea suhteellisen paljon aikaa. Jälleen poikkileikkaus saaresta ja keskimaan halki itärannikolle. Jo tälle matkalle olisi jäänyt useita muitakin näkemisen arvoisia putouksia sekä haikkausreittejä mutta meidän suuntana oli muuan Sari Sari Falls, La Plainen kylässä. Kylään päästyämme pari paikallista autonpesupuuhissa ollutta miestä pysäyttivät meidät ja olisivat tarjoutuneet oppaiksi putouksille. Kieltäydyimme kohteliaasti ja kerroimme luottavamme omaan suuntavaistoomme. Herrat tosin varoittelivat, että reitti on hankala ja mutkikas ja että saattaisimme eksyä. Otimme kuitenkin riskin :) ja jatkoimme matkaa autolla kunnes näytti siltä, että nyt on parempi jatkaa jalan.

Reitti Sari Sarille alkaa kylän perältä, piskuisen hiekkatien päästä löytyviltä banaaniviljelmiltä. Vastassa meitä oli muutama lehmä ja kahden polun risteys - se olikin oikeastaan reitin ainut hieman kinkkisempi kohta, jossa joutui pohtimaan kumman vaihtoehdon valitsee. Siispä oikealle. Maasto putouksille vievän reitin varrella on paikoin melko vaikeakulkuista, tai pikemmin jyrkkää joten tukevahko keppi oli hyvä apu vaellukselle. Sateisella säällä Sari Sarille menemistä ei edes suositella, sillä tällöin savinen maa muuttuu erittäin märäksi ja jyrkät mäet ovat todella liukkaita. Myös vedenpinta nousee ja voi olla, että putouksille pääsy estyy kokonaan. Meitä kuitenkin onnisti, sillä takana oli pari suhteellisen kuivaa päivää ja maasto oli hyvässä kunnossa. Vaellus kesti suurinpiirtein kolme varttia suuntaansa ja matkalla oli pari joen ylitystä sekä muutama sellainen polunristeys, jotka varmuuden vuoksi kannattaa merkata. Putousten kohina johdattaa kyllä perille mutta takaisinpäin tullessa suuntavaisto on tarpeen. Ja tarpeeksi juomavettä mukaan! Hikipisaroiden ja melkoisen reisi-/pohjerääkin jälkeen perillä odotti kuitenkin huikea näky. Kohina, värit ja kuohuava vesi - kaikki kuin satukirjasta. Hetkeksi siis veteen nauttimaan jouluaatosta. Kuva varmaankin kertoo loput.

Päivän toisena kohteena oli sitten Victoria Falls. Esitteistä ja suosittelijoista riippuen nämä kaksi putousta kilpailevat siis saaren kauneimman tittelistä. Tämä jälkimmäinen löytyy Delicesin kylästä, joskin aika piiloleikkiä oli reitin löytäminen. Tienvarressa ei ollut mitään kylttejä, ainakaan me ei nähty ja kartta - no, sen paikkansapitävyydestä olet jo kuullutkin. Paikallinen bussikuski neuvoi meidät lopulta erään tasakattoisen talon luokse ja siitä sitten hiekkatietä ylöspäin sisämaahan päin muutama sata metriä. Sieltähän lähtöpaikka sitten löytyikin. Vastassa oli kyllä reissun uskottavin rastaman, for real! Tämä rastamies veljineen ja veljenpoikineen asusteli siis hiekkatien päässä ja peri 5 USD:n parkkimaksun putouksille tulijoilta ja erillistä maksua vastaan olisi lähtenyt myös oppaaksi. Päätettiin lähteä keskenämme, pitkätukan kunto näytti nimittäin vähän siltä, että oltais ehkä jouduttu kantamaan hänet takaisin kotiin. Isä jätti tällä kertaa vaellusreissun väliin ja jäi hengailemaan mökille, tai oikeastaan viljelmille... Mutta se siitä, jätetään jotain salaisuuksienkin arkkuun.

Me kolme kuitenkin suunnattiin kohti putouksia. Tällä kertaa reitti oli fyysisesti helpompi eikä korkeuseroja ollut yhtä paljoa kuin Sari Sarilla. Joenylityksiä oli kuitenkin enemmän, muistaakseni viisi, ja paikoin vettä oli esimerkiksi mua lähes vyötäisille. Virta oli myös aika kova ja joutui kyllä oikeasti katsomaan mihin jalkansa laittaa, ettei kenkä jäänyt jumiin tai lähtenyt koko tyttö joen mukaan :). Koko reitti aina varsinaiselle putoukselle saakka kulki oikeastaan joen vartta pitkin, vedessä. Loppumatkasta eteen tuli valtavan kokoisia kiviä, tai oikeastaan lohkareita eikä ollut muuta vaihtoehtoa kuin kivuta yli. Eli raavasta voimaa ja mielellään miestä tarvitaan siellä avuksi! Jos en ole aiemmin muistanut kirjoittaa, niin suosituksena oikeastaan kaikille putouksille ehdottomasti sellaiset kengät, jotka pysyy tukevasti jalassa ja joilla voi mennä veteen eikä kastuminen haittaa. Ajassa mitattuna matka Victoria Fallseille oli melko samanpituinen kuin aamupäivän reissu, kolmisen varttia suuntaansa. Perillä kastuminen jälleen palkittiin ja eivät maisemat ainakaan huonontuneet aiemmasta, sanoisin että aika fifty-fifty. Katso vaikka itse.

Isäkin oli vielä suht hyvällä tutkalla kun palattiin takaisin rastatalolle ja lähdettiin siitä sitten jatkamaan matkaa, kunhan suoritettiin ensin rastamanin johdolla kädenpuristusrituaalit ja lorut. Kaveri muuten ihmetteli mistä maasta me oikein ollaan, hän kun ei tiennyt että Dominican ja Guadeloupen lisäksi on muita valtioita edes olemassa :). Vai olikohan mökin suojissa keitetyissä keitoksissa jotakin, mistä seuraa muistinmenetys? Kenties. Kotimatka kulki saaren eteläkautta ja Roseaun läpi, jossa juututtiin tällä kertaa ruokamarkkinoiden ruuhkaan. Väärä reittivalinta siis, mutta sinänsä kokemus sekin. Autojonossa vierähti reilu puolituntia ja matkaa tehtiin sinä aikana muutama kymmenen metriä. Paikalliset pysähtyivät autoinensa jokaisen porkkana- ja paprikakojun kohdalla, tekivät ikkunasta kauppaa ja rullailivat sitten seuraavan mamman luo. Mehän oltiin hitaita turisteja ja ajatus tehdä samoin pelkän ihmettelyn sijaan heräsi vasta, kun jono lähti rullaamaan ja tie leveni. Höh. Toisen kerran siis näille joulumarkkinoille! Matkalla pysähdyttiin vielä kuvailemaan auringonlaskua. Jouluaaton illallinen syötiin hotellilla ja se ei kyllä kohonnut juuri mihinkään sfääreihin: ei makujen eikä fiiliksenkään puolesta. Jokainen pöytäseurue (ravintolassa oli useampikin porukka) oli omissa oloissaan, omistajat niinikään, ja tavallisesta muutaman ruokalajin illallisesta ilman mitään erikoisuuksia sai pulittaa 99 ECD. Illassa parasta oli kanelinen alkudrinkki ja punaviini :). Ja koko jouluaatossa nämä mielettömät putoukset, joista muuten molemmista saimme nauttia ihan keskenämme, sillä ketään muita ei reiteille samaan aikaan osunut. Vau.

Lauantai 25.12.

Joulupäivä oli ehkä koko reissun suunnittelemattomin ja oikeastaan ihan hyvä niin välillä. Autokuskikin sai levätä ja kun kerta aurinko paistoi täydellä teholla, niin suuntasimme lähimmälle mahdolliselle eli Salisbury beachille Haraldin luo. Ipod, Eat Pray Love, Coca Cola lasipullosta, pyyhe rantahiekalla ja aaltojen satunnainen kohina musiikin läpi - siinä mun päivä lyhykäisyydessään. Oi, tällaiseen voisi vaikka tottua, ainakin hetkellisesti. Iltapäivällä maisteltiin Haraldin vaimon kokkauksia, perinteistä karibialaista ja vaihteeksi taas oikein hyvää kaikkine papuineen. Päivän ranskalaisvoittoinen sukellusporukka rantautui samoihin aikoihin kotisatamaan ja Haraldin kanssa vaihdettiin muutamia sanoja ja tarinoita, laidasta laitaan. Dominicalla tuntuu olevan sellainen elämänasenne, että kellään ei ole koskaan kiire mihinkään. Juttua voisi jatkaa sekä paikallisten että muutenkin saarelle päätyneiden kanssa tuntitolkulla, aamusta iltaan ja vuorokauden ympäri ja silti se vuorovaikutus on aina yhtä aitoa. Sen onnellisuusfilosofian kun saisi pakattua matkalaukkuun ja tuotua mukanansa Suomeen. Onnea kun voi välillä olla pelkästään se, että näkee omat jalanjälkensä hiekassa. Tai miksei vaikka lumihangessa :).

Ainiin, lupasin tuolla aiemmin kertoa, miksei Dominicalla pimeän tullen kannata lähteä löytöretkelle uusia spotteja etsimään. Ainakaan sellaisia, joihin on olemassa vain epämääräiset ajo-ohjeet tai kartassa pelkkä reikä pudonneen nuppineulan jäljiltä. Katuvalojahan saarella ei tietenkään ole, autonkin valot aika surkeat ja yöaikaan tuntui muutenkin siltä, että koko saari pysähtyy aina hetkeksi. Emme siis osuneet Dominicalle karnevaaliaikaan tms. joten yöllä todellakin sai nukkua unensa rauhassa, paitsi itseasissa juuri tänään. Mutta takaisin löytöretkeilyyn hetkeksi. Olimme lukeneet jostain vihkosesta, että lähellä Salisburyn kylää, aivan tien varressa on viihtyisä ravintola, josta avautuu näkymät Karibianmerelle. Kaiken lisäksi se oli vielä yksi kartankin suosituspaikoista, oikein nuolen ja logon kera. Lähdimme siis etsimään tätä hyvänkuuloista mestaa, jonka piti löytyä ehkä kymmenen kilometrin päästä hotellilta pohjoiseen, heti rantatien tuntumasta. Siinähän sitten ajeltiin neljän silmäparin kera ja tähyiltiin kaikki tienpenkat ja pikkutiet mutta mitään ei löytynyt. Ei edes yksinäisiä kulkijoita, joilta olisi voinut kysyä, onko suunta lähellekään oikea :). Portsmouthin valojen näkyessä, kaatosateessa ja reilun puolen tunnin ajelun jälkeen päätimme kääntyä takaisin ja etsiä jonkin hieman helpommin saavutettavissa olevan ruokapaikan.

Méron kylältä löytyikin siihen tilanteeseen loistopaikka, Double House Restaurant & Bar. Ravintola näytti sen verran uudelta ja siistiltä, että veikkaanpa ettei se kauaa ollut vielä siinä mäenpäällä seissyt. Menun tarjonta oli yksi reissun monipuolisin, vaikka paikka oli suht pieni: baaritiski, sisällä pari kolme pöytää ja terassi. Juurikin sopiva meille ja mukava omistaja - haki meille jopa jostain "nurkan takaa" vettä ja mehuja, kun muut kaupat oli jo kiinni. Karibialaisten erikoisuuksien lisäksi listalta löytyi jopa hampurilaisia, salaatteja, hot wingsejä, ranskalaisia jne. Drinkkejäkin olisi voinut maistella mutta me päädyttiin viiniin, joo ja kiva. Hinta-laatu -suhde oli jälleen kohdallaan eivätkä burgerit tai wingsit montaa dollaria maksaneet. Viinikin oli hyvää niin kauan, kunnes pöydästä nousin. Veljeni toteaisi varmasti tähän väliin, että siskolla on surkea viinapää mutta itse syytän kyllä jonkinsortin kemiallista reaktiota. Päivällä monta tuntia aurinkoa ilman huivia, liian vähän vettä, ei sademetsän viileyttä vaan pelkkää biitsiä ja sitten supertuliset kanansiivet kera viinin. Eihän siinä muuta tarvittu ja olo oli aivan kauhea koko yön. Nukuin elämäni ensimmäisen yön muuten kylpyhuoneen lattialla, kokemus sekin. Ja mun oma loppudiagnoosihan tästä kaikesta oli dominicalainen auringonpistos :).

Joo ja senkään takia ei meinannut nukuttaa siellä lattialla, kun hotellin viereisellä hiekkakentällä ja rannalla, välimatkaa ehkä muutama sata metriä, oli meneillään jonkinsortin punaisen työväenliiton joulujuhlat. Kaverit kyhäilivät kaljatelttoja ja esiintymislavoja jo pari päivää aiemmin ja uumoiltiin, mitä tuleman pitäisi. No kuulimme sitten kyllä lopulta, sillä juhlat ja musiikki jatkuivat aamukuuteen saakka. Oi jospa oisin voinut olla mukana! Paikalliset joulufestarit jäi nyt kuitenkin kokematta, tai ehkäpä auringonpistos olikin lopulta mun pelastus. Aamulla tienvarrella hyvistä bileistä muistutti enää siellä täällä lojuneet tonttulakit, festarirannekkeet ja kyllä - tyhjät pullot kunnon Suomi-meininkiä mukaillen.

Sunnuntai 26.12.

Tapaninpäivän aamuun heräiltiin aika väsyneissä tunnelmissa, tai ainakin allekirjoittanut. Aamupalaksi mehua ja kuiva leipä, kiitos. Pysyi sentään sisällä joten kyllä se elämä aina lopulta voittaa. Yöllä saarta ja etenkin rannikkoa oli ravistellut pienehkö myrsky, tai lähinnä kai rankempi sade ja kova tuuli. Aamun sukellukset oli peruttu ja jäätiin hotellille odottelemaan sään paranemista. Puolenpäivän jälkeen Harald ilmoittikin, että vene päästään lastaamaan ja ranskalaiset + meidän suomalainen lähtivät sitten merille. Mua ei kauheesti kiehtonut aurinko ja ranta, joten sain puhuttua muut kanssani jeeppiajelulle meidän omaan kylään, Salisburyyn. Niin no, en sitten tiedä kumpi on pahempi kylpyhuoneessa vietetyn yön jälkeen - auringonpaahde vai autokyyti kuoppaisilla teillä - mutta tulihan kokeiltua. Ajeltiin siis pitkin kyläteitä, mäkiä ylös ja alas, ohitettiin kivoja pieniä kirkkoja tien varsille eläköityneitä kaivinkoneita ja autoja, joiden roolit olivat tätänykyä toimia jonkinlaisina kukkaruukkuina rehevöityneille pensaille.

About tunnin ajelun jälkeen mut saatiin puhuttua ympäri ja suuntasimme jo kotoisaksi käyneelle rannalle Méroon. Valkkasin kylläkin ekaa kertaa koko reissulla paikan varjosta, palmun alta. Ipod, pokkari ja kylmä mehu, siitä oli sunnuntai-iltapäivä tehty. Ranta oli rauhallisempi kuin viime kerralla, joskin jälleen oli punaiset liput hiekassa. Extra-actionia järjesti eräs jenkkituristi, joka lähti snorkkelin ja räpylöiden kanssa merelle aaltoja uhmaten. Aasialainen tyttöystävä, vaimo tai joku sentapainen jäi rannalle odottelemaan ja aikaa taisi kulua lähestulkoon tunti eikä miestä vaan kuulunut takaisin. Siinä kaikki sitten tähyili merelle ja isäkin lähti uimaan läheisen niemen taakse mutta miehestä ei mitään jälkeä. Vaimo taisi jo pelätä pahinta, kunnes snorklaaja käveli muina miehinä räpylät ja maski kädessä rantabaarin kautta palmujen alle. Siinä saattoi olla kotona vähän selittelemistä...

Iltapäivä menikin sit hotellin altaalla koirien kanssa pelaillessa. Joo, koirat kuului siis The Tamarind Treen henkilökuntaan, hauskoja tapauksia kaikki kolme. Muutoin varsinaisia kulkukoiria tai -kissoja ei Dominicalla kauheasti ole tai ainakaan näy. Kaikki jotka meitä vastaan tuli, oli kiltisti isäntänsä vierellä. Gwenin ja Jiminkin sekaroitunen Stella taisi olla jopa sirutettu, ainakin kaulapanta yhteystietoineen löytyi. Velikin palasi sukellusreissulta samoihin aikoihin, reissu oli ilmeisesti ihan mukava ja vedenalaista maailmaa ihailtu. Munkin sisimmässä on pikkuhiljaa alkanut kyteä ajatus sukelluskortin suorittamisesta. Tykkään uida, snorklata ja vedenalainen maailma todellakin kiehtois, mut tähän saakka oon vähän pelänny et miten pärjäisin nenäni ja korvieni kanssa useiden metrien, kymmenien, syvyydessä. Ennakkoluulot ja pienet pelot on kuitenkin tehty voitettaviksi ja voisinkin lisätä tän haaveen samaan listaan maailmanympärimatkan kanssa, someday, yes. Illalla pyörähdettiin vielä Double Housessa, vaikka mun edellisillan kokemukset eivät olleetkaan kovin positiivisia :). Hyvä salaatti, hyvä kokis. Hotellin kattoterassilta vähän auringonlaskua ja aikaisin nukkumaan.

Maanantai 27.12.

Aatonaaton shoppailureissu kaatui aikaisiin sulkemisaikoihin, joten päätettiin silloin, että maanantaina uusi yritys. Noh, arvaatte varmaan mitä oli vastassa, kun päästin Roseauhun. Ylimääräinen pyhäpäivä ja kyllä vain, kaupat jälleen kiinni. Tämän takia jäi rahaa siis ihan kohtuullisesti säästöön. Ja eipä tälle reissulle edes alunperin lähdetty ostoksia tekemään, joten eipä tuo suurta harmitusta aiheuttanut. Lähinnä olisinkin halunnut etsiä jotain pieniä tuliasia. Olihan siellä sataman rantakadulla pari kallista turistikauppaa auki ja risteilijöitä varten "karibialianen bazaari" aivan rannan tuntumassa, no joo. Silloin tuli itseasiassa ensimmäistä mutta myöskin viimeistä kertaa fiilis, että täällähän on muitakin turisteja ja liikaa.

Lähdettiin sukkuloimaan pari korttelia sisämaahan päin siinä toivossa, että löydettäis joku kiva baari, johon istahtaa alas hetkeksi. Ja sehän löytyi, nimittäin Ruins Rock Café. Itseasiassa vielä parempaa, sillä baarin yhteydessä oli myös mauste- ja rommikauppa Magic Spice, josta löytyi myös kuivattuja käärmeennahkoja (ei myynnissä) sekä useita laatuja teetä, joita pääsi tuoksuttelemaan ja valkkaamaan haluamansa grammamäärän. Kurkkaahan muuten huviksesi, mitä vieressä olevan tervetulokyltin alareunassa lukee. Sieltähän me sitten osteltiin matkalaukkuihin täytettä, pari sataa - jääköön mainitsematta mitä valuuttaa - upposi tähän kauppaan. Ainiin, se vielä kerrottakoon, että rommeja löytyi laidasta laitaan ja baarin puolella niitä sai maistaa ennen kuin teki ostopäätöksen. Juotiin myös reissun parhaat alkoholittomat drinkit, jotka tarjoiltiin koverretusta kookospähkinästä hattu vieläpä päällä. Shoppailureissu oli siis lopulta oikein tyydyttävä ja makurikas.

Roseausta jatkettiin aivan saaren eteläkärkeen, oikeastaan geografisesti ainoa paikka, jota ei oltu vielä koluttu. Siellä sijaitsee kalastajakylä Scotts Head, joka on saaren yksi kuuluisimmista snorklaus- ja sukellusmestoista. Kylästä löytyy myös idyllinen, pieni kirkko. Scotts Headin läheisyyteen tehdään niin ikään paljon delfiinien- ja valaidenkatselureissuja veneillä. Erikoisuutena on lisäksi 200 metriä syvä syvänne, joka lähtee pystysuorana seinämänä kohti merenpohjaa, ainostaan kymmenisen metriä niemenkärjessä sijaitsevalta hiekkarannalta aavaa kohti. Hurjaa, kai se vois yhden tällaisen pienen snorklaajatytön imaista mennessään. Rannassa juteltiin muutaman paikallisen kalastajakaverin kanssa, niinikään oikein ystävällistä porukkaa. Kertoivat tarinoita kylän historiasta, koralleista ja bisneksistään kalastajina ja tätä nykyä jonkun verran myös retkioppaina. Eipä sitä koko reissun aikana tullut törmättyä yhteenkään sellaiseen tyyppiin, jonka seurassa ois tuntenut olonsa epämukavaks tai juttu ei olis luistanu. Ei, ei, päinvastoin.

No, Scotts Head oli lopulta ihan ok, mutta oltiin kuitenkin tyytyväisiä että valittiin toisen viikon majoitus vähän ylempää länsirannalta. Kivikkoinen ja jokseenkin roskainen niemenkärki ei ollut kovin viihtyisä, vaikka hienoja näköaloja ja tarinoita tarjosikin. Paluumatkalla todettiin, että aurinko laskee jälleen ja kerrankin taivas oli täysin pilvetön. Pysähdyttiin siis hetkeksi Méroon nauttimaan viimeisistä säteistä ja tallentamaan upeita värejä muistikortille ja ennen kaikkea ajatuksiin. Biitsillä oli tällä kertaa lähes ruuhkaa, lähinnä paikallisia perheitä ja paljon lapsia. Voi vitsi sitä fiilistä, kun ihmiset ikään tai kokoon katsomatta tanssi rantaviivalla reggaeta ja hymyjä ja nauruja sateli jokapuolelta. Auringonlaskukin oli tällä kertaa täydellinen, aivan ku se olis aavistanu että kyseessä oli meidän vika ilta saarella ja halusi tarjota parastaan :). Illan ruokailua ei oltu aiemmin tajuttu edes ajatella, kunnes sitten pimeän koittaessa saavuttiin hotellille. Tuntui siltä, että Double Housekin oli nyt jo nähty ja päädyimme kysäsemään, mitä hotellin ravintolassa oli tarjolla tai oliko ylipäänsä enää ruokaa mattimyöhäisille, jotka eivät olleet tehneet varausta. Olihan siellä ja oikeastaan hyvä, sillä se oli ehdottomasti niistä kolmesta menusta paras, jotka hotellilla syötiin. Melko perinteinen kylläkin, pihvi ranskalaisilla ja salaatilla mutta ainakin kypsyysaste oli sopivan medium ja fiilis muutenkin hyvä. Ihana loma.

Tiistai 28.12.

Tiistaiaamuna kello soikin jo kuuden maissa, sillä edessä oli rinkkojen pakkaaminen, aikainen aamupala ja matka kohti Roseaun lauttasatamaa. Yllätettiin itsemme jälleen kerran, sillä mahduimme edelleen jeeppiimme rommien ja mausteiden kanssa. Saattoi siinä ehkä olla vähän muutakin tavaraa, joskin riippukeinusta päätimme luopua ja jättää sen koirien tai siivoojien iloksi. Lauttayhtiön ilmoittama kaksi tuntia ennen lähtöä satamassa -aikataulu osoittautui lopulta täysin turhaksi, sillä muodollisuudet oli hetkessä ohi ja autokin ehdittiin jo palauttaa. Meillähän oli siis liput jo etukäteen valmiina, joten vastaavassa tilanteessa riittäisi varmaan reilu puoli tuntia ja ehtisi silti saada tavaransa ruumaan ja maksettua maastapoistumisverot sun muut. Lautta lähti viimein puoli yhdentoista maissa, ehkä vartin verran myöhässä. Taisin jo aiemmin mainita, että laiva liikennöi saarten väliä ja tämä kyseinen tuli siis Guadeloupelta ja jatkoi matkaa etelää kohti.

Hypättiin kyydistä pois Martiniquella, vaikka mieli olisi tehnyt vielä jäädä kyytiin ja jatkaa matkaa jonnekin muualle kuin pakkasta kohti. Oltiin ajateltu, että napataan Martiniquen satamasta joku hostellihuone päiväksi, kun lentoon oli kuitenkin aikaa useampia tunteja. Homma osoittautuikin hieman hankalammaksi kuin pari viikkoa aiemmin ja useammasta paikasta kysely tuotti pelkkää ei oota. Viimein kuitenkin tärppäsi yhdestä pienestä paikasta, joka tosin näytti enemmän ilotyttöjen asuntolalta kuin turistien majoitusyksiköltä :). Respan nainen hieman ihmetteli, kun halusimme vain yhden huoneen neljälle hengelle ja matkatavaroille. Ihmeteltiin hiukan kyllä itsekin, kun astuttiin sisään muutaman neliön lukaaliin, jonka ovikaan ei auennut kunnolla parisängyn takia. No, sieltä kuitenkin löytyi kaikki mitä tarvittiin: tilaa laukuille ja suihku. Ehdittiin pariksi tunniksi jopa ihmettelemään Fort-de-Francen kauppoja ja katuja ja mun mukaan tarttui kahdet kengät. Siinä ne ostokset sitten olikin. Lounaspaikaksi valittiin Kebab Café, jossa tilaukset eivät menneet kielimuurin takia ihan perille asti, mutta ruokaa kuitenkin saatiin ja oltiin tyytyväisiä.

Siispä hostellille suihkuun ja vaihtamaan vaatteet vähän paksumpiin. Kolmen muun piti olla sillä välin parvekkeella  lämmittelemässä, että suihkuunmenijä mahtui liikkumaan ja löytämään reitin ovelta suihkukoppiin. Viiden maissa oli sitten aika sanoa hyvästit trooppiselle kuumuudelle ja suunnata kohti Fort-de-Francen lentokenttää, jossa meitä odotti melkoinen kaaos. Ihmisiä oli valtavasti ja lähtöselvitystiskejä vain muutama. No ei sekään vielä, mutta jonotussysteemi ei oikein toiminut tai sitä ei siis oikeastaan edes ollut. Lopulta saatiin kuitenkin laukut hihnalle ja jatkettiin turvatarkastukseen, joka oli vielä kaoottisempi. Vaivaiset kaksi linjaa ja lähteviä lentoja hurjasti enemmän. Siellä sitten osa hieman viimetinkaan kentälletulleista matkaajista yritti puikkelehtia jonojen väleistä, jotta ehtisivät lennoilleen. Meillä oli onneksi aikaa, joten no panic. Ehdittiin jopa tutustua kauppojen ja kahviloiden tarjontaan, sillä oma lentomme oli jo Martiniquelle saapuessaan myöhässä reilut puoli tuntia.

Lentoreitti ja -kone oli sama kuin tullessa eli Air Francen Boeing 777-300, joten kesti hetken että jo valmiiksi myöhässä ollut kone saatiin lastattua viidelläsadalla matkustajalla ja lähes tuplamäärällä laukkuja. Vihdoin kuitenkin ilmaan ja Atlantin ylle nauttimaan ilmakuopista. Ajattelin, että olisin katsonut paluumatkalla leffatarjonnassa olleen Eat Pray Loven, kun kerran sain kirjan luetuksi reissun aikana. Eihän siitä kuitenkaan mitään tullut, sillä oikeastaan koko matka meni nukkuen yösyömisiä lukuunottamatta. Oon pikkuhiljaa itseasiassa alkanut pitää yölennoista, kunhan koneessa on tarpeeksi pimeää ja hiljaista. Tai sitten se on jo tää ovella kolkutteleva vanhuus ja kolmenkympin rajapyykki, joka saa mutkin väsyneeksi ja nukkumaan ilmassa. Who knows.

Pariisin Orlylle saavuttiin paikallista aikaa aamukahdeksan maissa ja oma sisäinen kello oli jo melkoisen sekaisin. Vaihtoaikaa oli varattu jälleen nelisen tuntia ja Air France tarjosi ilmaisen bussikyydityksen Charles de Gaullen kentälle. Edellisen Helsingin lennon portti meni juuri meidän nenän edestä kiinni, mikä harmitti ehkä hitusen enemmän kuin vastaava tilanne Orlylla pari viikkoa aiemmin. Mielellään oltais oltu pari tuntia aiemmin Helsingissä ja kotona kun konekin oli puolityhjä. Pariisin lumikaaos oli sentään jo ohi, mikä oli positiivinen uutinen :). Pari päivää aiemminhan siellä oli joulumatkalaiset täysin jumissa ja viettivät aattoa lentokenttähotellissa, nice. Finnairin terminaali on nykyään muuten todella surkeassa paikassa (vanha puoli) Charles de Gaullella eli jos olet sieltä matkaamassa kotiinpäin, niin ei todellakaan kannata mennä turvan läpi turhan aikaisin. Siellä ei ole yksinkertaisesti mitään, vain yksi kunnon kahvila ja pienenpieni tax free, josta löytyy pari pulloa viiniä ja konjakkeja sekä ylihinnoiteltuja tuoksuja. Ellet sitten ehdottomasti halua notkua tyhjänpanttina sermiseinän takana. Shoppailut olisi siis kannattanut hoitaa jo toisella puolella, mutta me ei jaksattu enää palata joten päädyttiin pitkälle aamiaiselle kaikessa rauhassa.

Euroopanlento tuntui supernopealta ja meidänkin kone oli puoliksi tyhjä tai täysi, miten vain. Hyppäsinkin koneen takaosaan tyhjälle penkkiriville ja nukuin jälleen, ajatuksena kai että olisi edes hieman saanut etumatkaa jetlagia vastaan. Perille saavuttuamme Helsinki-Vantaa otti taas pisteet kotiin, sillä laukut tuli ehkä nopeiten ikinä ja oltiin ulkona muutaman pakkasasteen siivittämässä talvisäässä hetkessä. Yli vuorokauden kestäneen paluumatkan viimeinen etappi kohti Lahtea saattoi siis alkaa. Kotona oltiin iltakuuden jälkeen ja kyllä, päällimmäisenä fiiliksenä oli kaikista kahteen viikkoon mahtuneista upeista kokemuksista huolimatta home sweet home. Paikallaan saattaisi näinkin pitkän raapustelun jälkeen olla kuitenkin jonkin sortin yhteenveto, sopiiko?

Matkan suunnitteluhan oli lopulta aika fiilispohjainen ja lyhyellä aikavälillä tapahtunut. Lähestulkoon niin, että laitettiin silmät kiinni ja tökättiin sormi maailmankartalle. Kohteeksi valikoitui siis Dominica ja matkaan lähdettiin avoimin mielin, toiveena ainutlaatuinen, alkuperäisyytensä säilyttänyt kohde. Se toive täyttyi täydellisesti. Paikka oli täysin erilainen niihin maihin verrattuna, joissa kukaan meistä oli aiemmin käynyt. Ehkä veljen vajaan vuoden takainen sukellusreissu Belizessä, Guatemalassa ja Hondurasissa liippasi kaikista lähimpää, mutta siihenkin verrattuna löytyi paljon uutta. Itse voin kyllä todeta, että ehdottomasti hienoin ja pysäyttävin paikka, missä olen koskaan käynyt. Dominica tarttui kyllä jokaiseen aistiin ja vei mennessään, heti ensi askelista lähtien, jotka saaren maaperällä otin. Turistittomuus, upea luonto sademetsineen sekä ainutlaatuisine rantoineen, kaikki ne vesiputoukset, pienet kippuraiset ja ah niin ihanat kuoppaiset tiet, mahdollisuus pidempiinkin vaelluksiin tai vain hetkestä nauttimiseen riippukeinussa. Ystävälliset ja aidot ihmiset, reggaebileet rannoilla, tuoreet hedelmät ja vihannekset ruokamarkkinoilla. Ei pelkoa rikollisuudesta, kiireetön ja elämänmyönteinen asenne, onnellisuus.

Entä oliko sitten mitään negatiivista, jotain mikä jäi hampaankoloon? Matkustaminen Dominicalle ei tietystikään ollut sieltä helpoimmasta päästä, mutta tosiasia tänä päivänä on kuitenkin se, että jos haluat löytää jotain uniikkia ja suurelta maailmalta piilossa olevaa, niin se ei silloin ole helpoimman ja nopeimman tien päässä. Näiden pienten Karibian saarten vaikeahko saavutettavuus ja useampien tuntien, jopa päivien matkanteko takaa sen, että pakettimatkoja ei kohteisiin juurikaan vielä löydy. Ja hyvä näin. Mielestäni se on ainut keino vaalia saarten upeaa luontoa ja alkuperäisyyttä. Tästä todisteina muun muassa Dominicalla elävä intiaaniväestö, joka on ainut laatuaan koko Karibianmerellä sekä koko saaren asukkaiden yhteinen pyrkimys ympäristöystävällisiin elintapoihin aurinkoenergian hyödyntämisen, omavaraisuuden ja kierrätyksen muodoissa. Hintatasoa ei voi verrata ehkä Aasiaan, mutta esimerkiksi Euroopan maissa matkailleille Dominica näyttäytyy varmasti vähintäänkin kohtuullisen hintaisena kohteena. Ja miksei tällaisesta maksaisikin vähän ekstraa. Ja jos jaksaa nähdä hieman vaivaa lentojen etsimisen suhteen, niin itse matkat saattaa saada helpostikin alle tuhannella eurolla per pää.

Kelle sitten kohdetta suosittelisin. Kaikille, joita kiinnostaa aktiiviloma, upea luonto ja paikalliseen kulttuuriin tutustuminen. Bile-elämää Dominicalta on melkoisen turha etsiä, joskin mainitsemiani reggaerantabileitä löytyy. Kulinaristisia makuelämyksiä odottavat joutuvat näkemään hieman enemmän vaivaa, joskin kyllä saarelta hyviäkin ja keskenään erilaisia ruokapaikkoja löytyy. Kauppojen ja torien tarjonta on kuitenkin loistava, joten jos on mahdollisuus ja ennen kaikkea intoa kokata itse, niin suosittelen sitäkin. Häämatkalaiset, reppureissaajat, vaeltajat, sukeltajat. Perheet, kaveriporukat, yksin matkustajat - minkälainen kokoonpano tahansa. Yksi vaihtoehto olisi tehdä saarihyppely ja nähdä useampi Karibian kohde saman reissun aikana. Tosin ranskankielisten kohteiden, kuten Martiniquen ja Guadeloupen sekä parin pienemmän saaren osalta kehotan pakkaamaan mukaan joko ranskan kielen taidon tai ainakin ison annoksen kärsivällisyyttä :). Lyhyesti tiivistettynä, suosittelen koko sydämestäni. Lopuksi vielä Kilroyn slogania lainaten: Travel the world, explore the life. Tätä kaikkea on todellakin Dominica. Kiitos.

Isle of Beauty, Isle of Splendour. Part 1.

Mitä: Joululoma Karibialla perheen kera

Missä: Dominica (Martinique)

Milloin: 15.-21.12.2010, Part one - eka viikko saaren pohjoisosassa

Keskiviikko 15.12.

Matkailun osalta mä oon tainnut syntyä jännityksen tähtien alla. Kohdalle kun on osunu tsunami, Paavin hautajaiset ja koko Rooma sekaisin, Intian pommiuhat sekä Islannin tuhkapilvet. Tälläkään kertaa ei siis ihmettelyä puuttunut, vaan saatiin jännittää lähtöä aina viimeiseen asti lentoemäntien lakon takia. Oltiin siis varattu lennot erikseen ja vaikka Air France operoi koko matkaa, niin Helsinki - Pariisi -väli hoitui Finnairin koneella. Tsekattiin varuiksi jo vaihtoehtoisia lentoja mm. Riikan kautta mutta meidän onneksi lakko loppui juuri pari päivää ennen ja reittilennotkin ehtivät palautua normaaleiksi. Eipä siis muuta kuin matkaan, kohti pientä Dominican saarivaltiota Karibianmerellä (Commonwealth of Dominica, älä siis sotke Dominikaaniseen tasavaltaan :).

Moni on kysynyt, miten päädyttiin tähän eksoottiseen saareen, jonne ei juurikaan lennetä, josta ei löydy oikeastaan minkäänlaisia matkakertomuksia tai moni ei edes tiedä koko maan olemassaolosta. Kunnia menee tällä kertaa veljelleni, joka reissasi Karibialla viime keväänä rinkka selässä. Halusimme siis löytää paikan, jossa ei törmäisi turisteihin ja saisi nauttia edes hitusen alkuperäisestä ja aidosta paikallisesta elämästä. Itse en aiemmin ollut käynyt Atlantin tuolla puolen, joten senkin osalta kohde kelpasi paremmin kuin hyvin. Pienen sumplimisen ja kädenväännön (lähinnä isän kanssa, joka ei heti alkuun innostunut reppumatkasta ;) jälkeen lennot oli kuitenkin varattu ja pikkuhiljaa alettiin etsiä lauttoja, majoitusvaihtoehtoja ja niin edelleen. Mutta palaan näihin seikkoihin vielä myöhemmin, jolloin kuulet toteutuiko toiveet. Nyt matkaan!

Lento Pariisin Charles de Gaulle -kentälle lähti Helsinki-Vantaalta keskiviikkoaamuna klo 9:25, joka on mielestäni suht inhimillinen aika ottaen huomioon, ettei tarvitse herätä Lahdessa aivan älyttömän aikaisin mutta on kuitenkin koko päivä aikaa matkustaa. Ja juoda toki jo se tavaksi tullut capuccino ja katsella vierestä lähteviä lentoja maailman ääriin. Musta on myös hauskaa analysoida ihmisiä lentokentillä. Miettiä, minne kukin on matkalla, kenen kanssa ja mikä on matkan tarkoitus. Mietin joskus muutama vuosi sitten, että siinä olis jopa aihetta graduun mutta mulla on ehkä vähän väärä ala. No, se siitä. Laskeuduimme Pariisiin puolisen tuntia etuajassa, nappasimme laukut mukaan ja suuntasimme seuraavaksi Orlyn kentälle, josta matkamme jatkuisi kohti Martiniqueta. Olimme jo alunperinkin varanneet vaihtoaikaa nelisen tuntia, tietäen Pariisin liikenneruuhkat ja mahdolliset muut viivästykset. Nyt kun Finnairin kone oli ajoissa, niin odotteluaikaa jäikin lähes viisi tuntia. Orlyn kentälle päästyämme tosin huomasimme, että Martiniquen edellinen lento oli juuri lähdössä ja olisimme voineet hypätä siihen. Myöhästyimme check inistä kuitenkin kymmenisen minuuttia. Siispä syömään ja odottelemaan, mihinkäs sitä lomalla olisi kiire.

Orly - Fort de France -väliä lentävästä Boeing 777-300 -koneesta tuli mieleen lähinnä lapsena tehdyt Kanariansaarten reissut. Koneeseen mahtui maksimissaan 550 matkustajaa (penkkirivit 3-4-3) ja nopealla vilkaisulla matkustajista puolet oli lapsia. Taisimme olla lähes ainoat koneen valkoihoiset. Dominican viereiset saaret, Martinique ja Guadeloupe ovatkin ranskalaisten matkaajien suosiossa, sillä molemmat ovat Ranskan departementteja, hallinnollisesti sen alla. Kun mietimme oman matkamme määränpäätä, tämä oli yksi syy miksi valitsimme nimenomaan Dominican :). Kukaan meistä ei osaa muutamaa sanaa enempää ranskaa ja toiseksi näillä saarilla olisi hurjasti enemmän turisteja niiden helpomman saavutettavuuden ja aseman takia. Mutta vielä hetkeksi takaisin lennolle. Meillähän matkatavarana oli vain rinkat ja jenkkikassit mutta jos haluat lähteä ostosmatkalle Karibialle, niin valitse ihmeessä Air France, sillä matkatavaraa olisi saanut olla jokaisella 2 x 25kg plus käsimatkatavarat. Ruokakin lennolla oli lähes erinomaista, leffatarjonnasta löytyi syksyn kuumimmat uutuudet ja jopa mä onnistuin nukkumaan koneessa - korvatulppien, silmälappujen ja hyvän tyynyn/ selkänojan ansiosta, vaikkakin ohitimme useita myrskyalueita ja ilmakuoppia oli enemmän kuin laki sallii Atlantin yllä.

Perillä Martiniquen saarella olimme paikallista aikaa noin klo 20 ja aikaeron ollessa miinus kuusi tuntia, oli matkaa tehty siis melko kelvollinen määrä. Laukkuja jouduimme odottelemaan jonkin aikaa, olihan matkustajiakin meidän lisäksi muutama muu. Vihdoin oli kaikki kasassa, joten ei muuta kuin saaren kartta mukaan ja pyysimme taksikuskia viemään meidät johonkin hostelliin lähelle seuraavan aamun lauttasatamaa. Majapaikka löytyi muutaman yrityksen jälkeen Carilb Hôtel -nimisestä paikasta eikä unta tarvinnut kauaa odotella.

Torstai 16.12.

Aamulla herättäjänä toimi reissun ensimmäinen ja samalla myös viimeinen torakka. Johan sitä oltiin jo melkein kellon ympäri nukuttukin, joten lähdimme ostamaan lauttalippuja parin minuutin matkan päässä sijaitsevasta satamasta. Olimme jo Suomessa tsekanneet lautan aikataulut ja hintatiedot, jotka printtasimme mukaan. L'express des iles taitaakin tällä hetkellä olla ainut lautta, joka pysähtyy myös Dominicalla. Aiemmin yhteyksiä on hoitanut myös muutama muu yhtiö mutta ainakaan me emme löytäneet tähän hätään muita. Lautta oli kuitenkin selvästi halvempi vaihtoehto kuin saarten väliset lennot, joten päädyimme siihen. Matka Martiquelta Dominicalle kestää noin puolitoista tuntia ja jos vain tietää jo tarkan paluupäivän tai on ylipäänsä sieltä palaamassa, niin kannattaa ostaa samantien meno-paluu, joka tulee selvästi halvemmaksi. Matkasta saa myös opiskelija-alennuksen, olikohan 10-15%. Mutta siis, lippujen osto kävi kätevästi kun oli aikataulu- ja hintatiedot mukana ja virkailijakin sattui puhumaan hyvää englantia. Siirryimme satamakadulle etsimään aamupalaa ja odottelemaan lautan check iniä, joka starttaisi 1,5 tuntia ennen lähtöä.

Martiniquen satamasta bongasimme purjeveneen, jolla oli salossa Suomen lippu. Purjehtijoita ei kuitenkaan näkynyt eikä meilläkään ollut vielä niin iso ikävä sukulaisia, että olisimme laivalle uineet moikkaamaan :). Haettiin tavarat hostellilta ja hypättiin lauttaan kohti Roseauta, Dominican pääkaupunkia. Ainiin, jos on taipumusta pahoinvointiin, niin lauttamatkan ajaksi kannattaa napata pahoinvointilääke. Merenkäynti katamaraanin kyydissä oli aika kovaa ja koimmekin paremmaksi vaihtoehdoksi siirtyä takakannelle sisätiloissa istumisen sijaan. Ja vielä siitä lipunostosta. Dominican päässä oli täytettävä maihinnousukortit ja tullivirkailijat kysyivät samalla paluulippua. Perässämme tulleet kanadalaiset reppureissaajat joutuivat hetken selittelemään matkasuunnitelmaansa, kun he olivat ottaneet vain menolipun eivätkä vielä tarkkaan tienneet, kuinka kauan saarella viipyvät.

Roseaussa pohdimme, vuokratako jo auto ja ajaa sillä pohjoiseen, jossa ensimmäisen viikon majoituksemme on, vaiko hypätä taksiin ja miettiä vuokrausta myöhemmin. Päädyimme kuitenkin ensimmäiseen vaihtoehtoon ja loman edetessä totesimme, että se oli järkiratkaisu. Saarella ei nimittäin tee juuri mitään ilman omaa autoa, sillä välimatkat ovat pitkiä, tiet huonokuntoisia ja korkeuserot suuria ja kaiken lisäksi julkisia kulkee melko vaihtelevasti tai ainakaan niihin ei mahdu tavaroineen. Taksejakin näkyi reissun aikana kovin vähän, oikeastaan vain pääkaupungissa. Vuokraamossa oli aika suppea valikoima ja autoksemme valikoitui Suzukin jeeppi - niin ja nelivetoauto on myöskin aivan must tällä saarella. Meidän seurueesta lopulta vain yksi kelpasi kuskiksi ja se oli iskä. Mulla ja veljellä ei ollut ikää (vuokraamon ikäraja 25 :) ja äiti ei halunnut tarttua rattiin vasemmanpuolisessa liikenteessä, joten valinta oli helppo.

Ahtauduimme siis piskuiseen jeeppiimme ja matka kohti pohjoista Calibishien kylää alkoi. Kippurainen länsipuolen rantatie oli maisemiltaan upea ja jo silloin veikkasin, että matkakohteen valinta ei ole voinut mennä pieleen. Ajomatka Roseausta pohjoiseen kesti noin kaksi tuntia, vaikka saaren kokonaispituus on vain nelisenkymmentä kilometriä. Kuten jo kirjoitinkin, niin tiet ovat surkeassa kunnossa: asfaltoituja ovat kyllä mutta jatkuvasti on suuria kuoppia ja jopa reikiä eikä keskinopeus kohoa juurikaan 40km/h korkeammaksi. Matkalla pysähdyimme saaren toiseksi suurimmassa kaupungissa, Portsmouthissa. Kaupunki on kuuluisa mm. yksityisestä yliopistostaan, jonne tulee pääosin jenkkejä ja kanadalaisia lukemaan lääketiedettä. Lisäksi Portsmouthista löytyy Subway ja KFC, siinähän ne tärkeimmät sitten olikin ;). Me tosin päädyttiin ostamaan sieltä reissun kalleimmat ruokaostokset: hedelmiä ja muuta pientä mukavaa hintaan 320 ECD (jokainen voi nyt googlettaa Itä-Karibian dollarin kurssin ja todeta, kuinka hölmöjä oltiin) mutta toisaalta syötiin katukioskista myös reissun parhaat, hiiligrillatut porsaankyljet. Eli lopputulema 50-50 ja matka jatkui hämärän koittaessa kohti Calibishietä.

Loppumatka olikin sitten melkoista jännitysnäytelmää. Pimeitä ja kapeita teitä läpi sademetsien, välillä pystysuoraa mäkeä ja hulluja paikallisia rallikuskeja. Karttakaan ei ollut mikään maailman tarkin, joten oli suoranainen ihme että oikea osoite lopulta löytyi. Varasimme ensimmäisen viikon majoituksen vasta noin kuukausi ennen reissua mutta vaihtoehtoja oli kuitenkin rutkasti jäljellä. Varsinainen sesonki (jos sellaisesta nyt voi Dominicalla edes puhua) on vasta tammikuusta maalis-/ huhtikuuhun, joten tilaa löytyi. Sea Cliff Cottages oli siis tämän ns. mökkikylän nimi, johon päädyimme. Omistajapariskunta Gwen ja Jim ovat Kanadasta ja olivat itse tulleet saarelle ensimmäistä kertaa n. 25 vuotta sitten, ihastuneet ja rakentaneet itselleen talon. Tällä hetkellä mökkejä on heidän omansa lisäksi 5, joita he sitten vuokraavat matkaajille ympäri maailmaa. He itse viettävät saarella seitsemän kuukautta ja loput vuodesta pitävät kesäravintolaa kotimaassaan. Aivan mielettömän ihania ja vieraanvaraisia ihmisiä, ei siis tarvitse kahdesti kysyä mitä paikkaa suosittelen, jos haluat majoittua Dominicalla :). Perille päästyämme roudasimme reput sisään, haimme kylän kaupasta vähän lisää ruokaa, söimme ja kävimme nukkumaan. Seuraavaa aamua odotellessa - vasta valoisan aikaan paljastuu, minne olemme päätyneet!

Perjantai 17.12.

Aikaeron ansiosta taidettiin herätä perjantaiaamuun jo kuuden maissa, tosin eipä tuo haitannut. Nukkua ehtii sitten kotonakin. Aurinkokin pilkisteli vähän pilvien välistä ja ilma oli oikeastaan aika sopiva, meidän vasta trooppiseen ilmastoon totutellessa. Kun saatiin mökin ovet auki, niin Gwen asteli sisään toivottamaan meidät tervetulleiksi ja siinä samalla kutsui illalla pidettäviin pre-Christmas-partyihin heidän luokseen. Näkymät Sea Cliff Cottageilta olivat kerrassaan upeat, edessä avautui Atlantti eikä näitä villoja mielestäni turhaan kutsuta "home away home" -majoitukseksi. Aamupalan jälkeen, kyllä - oltiin siis self-catering, lähdettiin etsimään kylän lähellä olevaa biitsiä nimeltään Woodford Hill Bay ja helposti se lopulta löytyikin. Saaren pohjoisosa on tunnettu valkoisen hiekan rannoistaan ja ne sitten todellakin ovat sitä, mitä luvataan. Aallot huuhtoo rantoja ja ainoat jalanjäljet, jotka hiekasta löydät, ovat todennäköisesti omasi. Ehkä muutamaa raputanssia lukuunottamatta. Voisiko olla mahdollista, että olimme saapuneet paratiisiin? Ehkä.

Lounasta syötiin rannalla hengailun jälkeen Veranda View -nimisessä ravintolassa Calibishien kylässä. Kuten aiemmin kirjoitin, sesonki ei ollut vielä alkanut ja se näkyi myös ravintoloiden menuissa. Kysyttäessä ruokalistaa, useassa paikassa vastaukseksi sai: "Meillä on tänään kalaa tai kanaa". No, useimmiten se kelpasi. Taisimme kaikki syödä tällä kertaa kalaa nimeltä mahi mahi. Samaa laatua löytyikin sitten oikeastaan joka ravintolasta, mausteet vain vaihteli. Ruoka oli siis tyypillinen karibialainen lounas, johon saattoi loppulomasta jo hieman kyllästyä. Lautasmalli oli jaettu aina n. 8-10 osaan sisältäen perunaa, papuja, riisiä, raastetta, erilaisia juureksia jne. Ikinä ei jäänyt nälkä eli toisin sanoen kertaakaan en tainnut jaksaa syödä kaikkea. Ei siis ehkä se parhain paikka kulinaristista matkaa etsivälle mutta ei huonokaan. Ja kaikki muu Dominicalla kyllä korvaa pienet puutteet (jos niitä nyt niiksi voi edes kutsua?) lounastarjonnassa. Hedelmät ja katukioskien grillilihat olivat kuitenkin aivan omaa laatuaan.

Lounaalta jatkettiin Chaudiére Poolille Bensen kylään. Matkoja on melkoisen hankala arvioida kun karttakaan ei ollut mikään kaikista tarkin, joten veikkaisin että ehkä viitisen kilometriä Calibishiesta länteen. Kylältä tie kipusi pienelle vuorelle ja paikoitellen näytti siltä, että jeeppi jää jumiin sateen mylläämiin savimäkiin tai ainakaan takaisin ei päästä. Kuskimme kuitenkin taitoi homman ja vihdoin löydettiin erään mäen päältä kyltti ja pari lehmää merkkinä trekkipolusta joka lähti sademetsän siimekseen. Matkaa tälle vuorilta laskevan joen synnyttämälle altaalle oli reilu puoli tuntia (ylös tullessa lähes tuplasti, ai kuinka niin jyrkkä). Polun varrella vastaan tuli muun muassa keltaisia rapuja ja altaalla törmättiin paikalliseen rastapäähän koirineen. Vesi oli viileetä ja syvänteeseen saattoi hypätä sitä ympäröiviltä kallioilta. Saatat arvata, kuka meistä sitä kokeili? Ylös palattiin paikallisen kaverin seurassa ja tarinaa riitti aina eksyneiden turistien pelastamisesta rastafarien elämänohjeisiin ja reissuun, jonka oli kuulema tehnyt Tanskan vapaakaupunki Christianiaan. Kenties kaupustelu- tai oppisopimusmatka? :) Kaverilla oli trekkireitin lähtöpaikalla myös jonkinlainen asumus, missä hän askarteli koruja, puisia rasioita ja muuta pientä turisteille myytäväksi, jos ja kun sellaisia sinne eksyy. Ja me eksyimme, onneksi. Valokuvien lisäksi parhaita muistoja matkojen varsilta ovat tarinat, aitojen ja oikeiden ihmisten kertomina. Ja niitä Dominicalla riitti, tulet huomaamaan.

Illalla suuntasimme sademetsäsateen saattelemina Gwenin ja Jimin luo paikallisiin pikkujouluihin. Emännän mainitsemat 'pari naapuria' osoittautui lopulta noin 50 hengen porukaksi, ei huono. Jo usean vuoden perinteeksi muodostuneet kekkerit toimivat nyyttäriperiaatteella: jokainen vieras/ perhe toi mukanaan omatekoista ruokaa, juomaa ja ennen kaikkea rennon fiiliksen. Terassin nurkkapöydässä oli tarjolla kotitekoista rommia, viinejä ja vaikka mitä. Olohuoneessa puolestaan soi reggaebiitit ja tanssilattialla oli varsinainen kansallisuuksien kirjo. Vieraista monet olivat Gwenin ja Jimin tapaan Dominicalle kerran lomailemaan tulleita matkaajia, jotka sitten ihastuivat saareen ja palasivat jäädäkseen, osa pysyvästi ja osa useamman kerran vuodessa käymään. Loput olivatkin sitten paikallisia, joko vain kylältä tuttuja tai esimerkiksi Sea Cliff Cottagessa työskenteleviä puutarhureita, yövartijoita jne. Illan antina ehkä koko reissun paras ruoka, upeita uusia tuttavuuksia ja vieläkin päässäsoivia reggaerytmejä. What a friday night!

Lauantai 18.12.

Pikkujouluista toipuminen oli selvästikin nopeampaa kuin kotimaassa, en sitten tiedä johtuiko ilmastosta vai mistä. Herättiin kuitenkin jälleen aikaisin, tällä kertaa sateenropinaan. Aamupalat naamaan ja retkikunta jeeppiin, sillä päätettiin lähteä saaren luoteiskärkeen katsastamaan kehuttu ja kippurainen maisematie. Sitähän se olikin, sumusta ja sateesta huolimatta. Serpentiinin matkanvarrelle jäi ihania pieniä kyliä ja mieli olisi tehnyt pysähtyä niistä jokaiseen. Peliin puuttui kuitenkin kaveri nimeltä bensiini, joka näytti uhkaavasti loppuvan etenkin aina silloin, kun noustiin pystysuoraa rinnettä ja mittarin viisari laski kuin lehmänhäntä :). Tyydyttiin siis napsimaan silloin tällöin kuvia ja jatkamaan matkaa toivoen, että polttoaine riittää.

Pikkuhiljaa vuorilta laskeutuessamme myös sumu hälveni ja aurinko löysi tiensä takaisin Dominicalle kuten myös huoltoasema. Huh. Seuraava etappi olikin sitten Fort Shirley, joka käsittää kokonaisen kansallispuiston linnakkeineen. Linkin takaa pääset lukemaan tarkemmin paikan historiasta, joten totean vain lyhyesti että hienot näkymät, upeita rakennuksia ja yhdet häätkin oli järjesteillä kukkulan päällä sijaitsevassa ravintolassa. Emme kuitenkaan jääneet kuokkimaan vaan jatkoimme Portsmouthin paikallisten ruokamarkkinoiden jälkeen Prince Rupert Baylle nauttimaan auringosta ja merestä. Tiedätkö muuten mikä on yksi yleisimpiä kuolinsyitä Karibialla ja ehkä muuallakin palmumaissa? Killed by a coconut. Tarzan-veljenihän yritti kokeilla tätä roikkuessaan liaanissa, jonka puolestaan vei paikallisten lasten nenän edestä. Paha saa aina palkkansa vai kuinka se oli ja pian kuului 'kops' ja siinä se oli pähkinä hiekkaan uponneena. Seuraavilla rannoilla tulikin sitten katseltua vähän tarkemmin, mihin asettuu.

Pimeässä ajelu ei houkuttanut ensimmäisten päivien kokemusten jälkeen, joten suunnistimme takaisin Calibishieen jo ennen auringonlaskua. Nälkäkin taisi iskeä jossain vaiheessa ja kun kukaan ei innostunut loihtimaan omassa keittiössämme illallista, niin päädyimme kokeilemaan kylän ainutta ei-paikallisten pitämää ravintolaa, josta löytyi jopa aivan oikea menukin. Bamboo Restaurant on belgialaisen miehen omistuksessa oleva ála carte -ravintola kuten myös samassa yhteydessä toimiva majoituspaikka, Calibishie Lodges. Ravintolan listalta löytyy siis länsimaistakin ruokaa pizzoista salaatteihin ja pihveihin, jos sattuu kaipaamaan jo vaihtelua. Hintataso oli sitten myös jonkinverran kalliimpi mutta toisaalta mielellään maksoi myös paikan viihtyisyydestä, upeasta sijainnista pienellä kukkulalla ja vieläpä hyvästä viinistä. Ruoan jälkeen ei tarvinnut kauaa unihiekkaa taaskaan odotella, joten ei muuta kuin moskiittoverkon alle nukkumaan.

Sunnuntai 19.12.

Sunnuntai oli sitten se reissun toinen sateinen päivä mutta ilma ei meitä masentanut. Jo matkaa suunnitellessa tiesimme, että sademetsässä sataa ;). Tiedoksi kuitenkin kaikille niille, jotka tällä hetkellä jo hautaavat toiveet Dominican (tai muun sademetsän peittoaman maan) reissusta kastumisen takia: sadetta tuskin edes huomaa. Jos Suomen kesäsateesta sanotaan, että se ei kastele tai vähintään kuivaa samantien, niin Dominicalla sade oli ohi jo ennen kuin ehti alkaakaan. Useimmiten ainoaksi todisteeksi jäi vain upea sateenkaari. Ja pieniä kuurojahan tuli lähes joka päivä eli varsinaisista sadepäivistä puhuessani tarkoitan nyt tätä kyseenomaista sunnuntaita sekä sitä edeltävää lauantaita. Mutta se sateesta, ei siis haitannut vaan päinvastoin piristi oloa ja raikasti ilmaa.

Lähdimme koluamaan vuorostaan saaren itäistä laitaa, joka oli vielä meidän osaltamme koskematon. Ensimmäinen pysäkki oli Wesleyn kylän jälkeen oleva Londonderry Bay, joka on yksi niistä Dominican rannoista, joilla on kuvattu Pirates of the Caribbeania. Ellei kartassa olisi ollut merirosvon kuvia näillä spotatuilla paikoilla, niin olisi varmasti jäänyt käymättä. Ei siis mikään ihmeellinen paikka, joskin on ehkä katsottava leffat uudemman kerran toisella silmällä :). Elokuvamaisemista jatkoimme itärannikkoa pitkin kohti Carib Territorya. Dominicahan on itäisen Karibian saarista ainoa, jolla asuu vielä intiaaniväestöä ja nämä noin 3000 karibia ovat asuttautuneet juurikin itärannikolle. Vierailimme Kalinago Barana Autê -nimisessä Karibian kulttuurikylässä, joka oli oikeastaan reissun ainoa kohde, josta näki että se on turisteja silmällä pitäen rakennettu. Kylään oli jopa 10 USD:n päämaksu, joka sitten sisälsi opastetun kierroksen ja yrttiteetä :). Opas oli kuitenkin iloinen yllätys, kertoi värikkäitä tarinoita intiaanien elämänvaiheista, asumismuodoista ja ennen kaikkea puhui hyvää englantia: vaikka englanti onkin Dominican virallinen kieli, niin kreoli on vallannut alaa laajalti ja useiden paikallisten puhetta on paikoin melko vaikea ymmärtää. Kylästä tarttui mukaan paikallisen inkkarisedän nikkaroimat ja kuvittamat marakassit.

Lounaalle pysähdyimme Islet View -ravintolaan Castle Brucen kylässä, ehkä vartin ajomatka kulttuurikylästä kohti etelää. Bongasimme paikan mökkiimme ehkäpä edellisten asukkaiden jättämästä kartasta, johon oli kirjoitettu ja ympyröity ravintolan nimi. Ruoka oli hyvää, maisemat upeat ja lounaan kruunasi jälkiruoaksi tarjotut hedelmät: tuoreita ananaksia, sokeriruokoa ja jotain, mistä ei ollut harmainta aavistusta. Delicious joka tapauksessa. Castle Brucesta otimme suunnan saaren keskiosassa sijaitsevaa Emerald Poolia kohden. Matkailuesitteet kuvailevat tätä luonnon ihmettä kauniiksi viileän veden altaaksi, joka on kuuluisa useista elokuvista ja jopa vihkipaikkana. Sateisissa päivissä oli muuten myös lisää hyviä puolia, sillä näillä ns. turistikohteilla saimme liikkua kaikessa rauhassa aivan keskenämme, jolloin myöskään valokuvausta eivät häirinneet sinne tänne poukkoilevat retkiryhmät. Emerald Poolilla nähtiin myös reissun hienoin sateenkaari, joka laski Atlantin sumuun. Ainiin, kyseinen paikka kuuluu Dominican kansallispuistoryhmittymään (Ministry of Agriculture Fisheries and Forestry, Dominica National Parks) kuten myös mm. Fort Shirley ja kymmenkunta muuta vierailukohdetta. Näihin on maksettava joko 5 USD:n kertamaksu tai hankittava vaihtoehtoisesti 12 USD maksava viikkopassi, jolla pääsee sitten kaikkiin kohteisiin. Rahat käytetään tietääkseni alueiden kunnossapitoon ja suojelun vaalimiseen.

Sademetsän siimeksestä palattuamme ilma kirkastui jälleen ja päätimme lähteä biitsille. Ajoimme saaren poikki Karibianmeren puolelle ja pikkuhiljaa takaisin pohjoiseen. Pysähdyimme Méroon ja jälleen kerran on vaikea arvailla, onko kyseessä kaupunki, kylä vai jotain siltä väliltä. No, joka tapauksessa yksi länsirannikon parhaista (mustan hiekan) rannoista ja samalla myös niitä ainoita, joilta löytyi aurinkotuoleja ja muutama rantabaari. Istuimme kuitenkin pyyhkeinemme hiekalle, joimme muutaman paikallisen lagerin (Carib beer) ja yhtäkkiä huomaamatta aurinko alkoikin jo laskea. Hups. Taas olisi edessä reilu tunnin ajomatka kotiin ja me kun niin vannoimme, ettei enää pimeässä ajelua. Eipä siinä muu auttanut kuin istuttaa kuskimme 'James' taas rattiin ja suunnata Calibishieen. Ajattelimme ensin että syömme jossakin matkan varrella tai käymme vähintään kaupassa Portsmouthissa kunnes huomasimme, että sunnuntaiaukioloajat (tai oikeastaan niiden puute) pätee myös Dominicalla. Mikään paikka ei siis ollut auki, joten ainoa vaihtoehto oli suunnistaa mökille ja toivoa, että jääkaapissa olisi jotain ruokaa tai vaihtoehtoisesti oman kylän raitilla joku ravintola auki.

Hiljaista oli kuten pelkäsimmekin mutta lopulta nälkämme pelasti edellisillalta tuttu Bamboo Restaurant. Kiitos siis tällä kertaa eurooppalaisille, ettei meidän tarvinnut lähteä yökalastelemaan Atlantille. Syötiin ja juotiin pitkän kaavan mukaan, välillä tuntui että ihan varastoon saakka. Ehkä pelkäsimme että maanantainakaan mikään ei olisi auki. Belgialainen isäntä antoi muutaman reissuvinkin ja kertoi omaa tarinaansa siitä, miten oli aikoinaan saarelle päätynyt. Aikalailla samanlainen kertomus kuin muillakin valkoihoisilla - vuosia sitten omatoimimatka Dominicalle, ihastus ainutlaatuiseen luontoon ja ihmisiin, minkä jälkeen paluu saarelle jokseenkin pysyvästi. Ihailtavaa rohkeutta ja tartu hetkeen -elämänfilosofiaa, really adore those people.

Maanantai 20.12.

Aurinkoa ja pilvetön taivas, jes! Pakko ehtiä siis nauttimaan vielä pohjoisen valkoisen hiekan rannoista ja niinpä lähdimme etsimään ehkä yhtä saaren kauneimmaksi kehuttua, Batibou beachia. Ranta sijaitsee Hampsteadin kylässä, vain kivenheitto, eli muutamia kilometrejä Calibishiestä länteen. Viittaa ei tännekään rannalle ollut, joten piti vain arpoa oikeannäköinen savitie ja lähteä kokeilemaan onneaan. Etenkin rantojen kohdalla nelivetoisen jeepin tärkeys korostui. Pohjoisessa tiet kulkevat pääosin sen verran meren yläpuolella, että pieniin poukamiin ja isommillekin biitseille päästäkseen tulee laskeutua mutkikasta ja kivikkoista tietä useimmiten muutama kilometri. Tokihan se käy jalankin mutta auto on paikoitellen hyvä lisä. Jeeppi rullaili hitaasti mutta varmasti alas rantaan, joskin välillä sateen tekemät hurjannäköiset uomat ja rotkot meinasivat hirvittää. Jälleen kerran saimme korkata rannan keskenämme, ei ketään muita vielä aamupäivällä. Olimme lainanneet Jimiltä viidakkoveitsen siinä toivossa, että Batiboulta löytyisi kookospähkinöitä. Chaudiere Poolin paikallinen opas neuvoi meille aukaisutekniikan, joka näytti yllättävän helpolta. No, nyt tulee se mutta: eihän se sitä ollut. Harjoittelun ja muutaman kirurgisen viillon jälkeen veitsi osui vihdoin myös itse pähkinään ja nam! Aika hyvää, etenkin kun syömistä edelsi niin kova työ.

Seuraava rupeama oli riippumaton palmuun ripustaminen ja päiväunet aaltojen huuhtoessa varpaita. Batiboulla jouduin myös aallon yllättämäksi: unohdin aurinkolasit päälaelle, lähdin uimaan ja hetken kuluttua olin itse hiekkapohjassa ja lasit teillä tietämättömillä, auts. Urhea veli kuitenkin syöksyi pelastamaan siskoraukkaa (vai laseja?) ja löysi Giorgiot hiekan seasta :). Puolenpäivän jälkeen rannalle valui kaksi muutakin seuruetta, pari ranskalaismiestä vaimoineen, toinen naisista taisi olla Espanjasta. Miehistä vanhempi kertoi törmänneensä useisiin suomalaisiin saarella, mikä meitä ihmetytti kun itse olimme nähneet vain muutamia ranskalaisia ja saksalaisia, Gwenin juhlavieraiden lisäksi. Vuoroveden noustessa riippukeinussa alkoi kastua muutkin kuin varpaat ja päätettiin lähteä syömään. Tällä kertaa menusta vastasi Sea Cliff Cottage kakkosen vuokralaiset eli kokkailimme itse mitä jääkaapista ja takapihan puutarhasta sattui löytymään. Ei huono.

Illansuussa jatkoimme lähiseutuun tutustumista. Pikkujouluissa eräs amerikkalainen setä kertoi asuvansa Pointe Babtisten kylässä ja tekevänsä töitä, lähinnä maanviljelyä paikalliselle landlordille. Pointe Babtisten nähtävyys rannan lisäksi on The Red Rocks: punaiset, meren ja tuulen muovaamat kalliot. Vai olivatko ne edes kallioita? Pinta oli ennemminkin savinen ja hiekkainen, kaikkea muuta kuin kovaa kiveä. Sadekelillä eivät paikallisetkaan suosittele Red Rockseille kiipeilemään ellei halua samalla pudotusta Atlantin aaltoihin. Takaisinpäin kävellessämme vastaan tuli jälleen kerran yksi paikallinen rastatukka, jonka kanssa jutustelimme tovin jos toisenkin. Jostain puskasta tämä kaveri kaivoi meille myös kanelipensaan oksan, käski viemään mukanaan Suomeen ja tekemään taikateetä, joka auttaa kuulema jokaiseen nuhaan ja köhään. Teimme toki työtä käskettyä ja kuivatimme lehdet seuraavan viikon kuluessa, murskasimme ja piilotimme äitin laukkuun - ei sitten muut ainakaan jäätäisi tullissa kiinni, hah. Kotona on teetä jo testattukin ja maku on loistava. Flunssaaparantavista ominaisuuksista ei ole vielä täyttä varmuutta mutta lehtimurskaa on tallella kun sellainen seuraavan kerran yllättää.

Illalla ja yöllä ihmeteltiin kuunpimennystä eikä lähdetty sen kummemmin enää mihinkään syömään, kun liikkeellä oli vähän flunssaa ja auringonpistosta itse kullakin. Paastopäivä oli oikeastaan ihan hyvä vaihtoehto niin oli edes pieniä mahdollisuuksia mahtua vaatteisiinsa loppuloman ajan.

Tiistai 21.12.

Tiistaiaamuna oltiin jälleen kerran kukonlaulun aikaan hereillä ja palattiin Woodford Hill Baylle, jolla jo ensimmäisenä päivänä käväistiin. Aamu oli taas rauhallinen eikä muita turisteja tai paikallisia juuri näkynyt, muutamaa kalamiestä koirineen lukuunottamatta. Atlanttikin oli vihdoin melkoisen tyyni ja saattoi puhua jopa kuumuudesta pelkän kosteuden sijaan. Kun kello läheni puoltapäivää, saapui paikalle minibussi paikallisen oppaan ja pienen turistiryhmän kanssa, oho. Poislähtiessä törmäsimme vielä itävaltalaiseen mieheen (johon tutustuimme Gwenin juhlissa), joka tuli rannalle viettämään lomapäivää puolisonsa ja siskontyttären kera. Tämän sisko tuli aikoinaan lomalle Dominicalle, ihastui paikalliseen oppaaseen ja jäi sille tielleen. Nyt on mies, pari ihanaa tytärtä ja upea paikka asua. Muu suku käy sitten välillä moikkaamassa. Rannalta me jatkoimme kuitenkin kylälle syömään ja tällä kertaa ravintolaksi valikoitui Coral Reef, joka löytyy main roadilta tai rantabulevardilta, samannimisen marketin takaa. Mukava palvelu ja ruoka, ei valittamista.

Iltapäivällä tsekattiin vielä yksi Calibishien valkoisista rannoista. Batiboun rinnalla tämä mainitaan yhdeksi kauneimmista, Turtle Beach. Ja kyllä, nimensä se on saanut kilpikonnien mukaan, jotka tulevat kevään ja kesän aikana rannalle munimaan ja hautomaan tuotoksiaan. Konniin ei siis valitettavasti törmätty vaan jouduimme itse tekemään jälkiä hiekkaan. Turtle Beach on erityisesti surffaajien suosiossa ja samanaikaan siellä lautailikin pari ranskalaista kaveria. Jos pitäisi valita yksi, vain yksi suosikki koko saaren rannoista niin se olisi tämä. Pelkistetty mutta samalla niin kaunis ja koskematon rantaviiva, mahtavat aallot ja kohtuullisen helppo saavutettavuus. Toivottavasti pysyy tulevaisuudessakin yhtä uniikkina ja kilpikonnat saavat jatkaa sukuaan tällä idyllisellä paikalla.

Kyseessä oli siis viimeinen ilta pohjoisessa ja allekirjoittaneella ainakin hiukan haikea fiilis. Juuri kun kulmat alkaa tuntua tutuilta ihmisistä puhumattakaan, olisi aika siirtyä eteenpäin. Toisaalta saari on etäisyyksiltään niin pieni, että olisi hyvin mahdollista yöpyä vain yhdessäkin kohteessa ja kierrellä autolla ympäriinsä. No, iltaa oli kuitenkin vielä jäljellä ja päätettiin kysyä Gweniltä neuvoa ruokapaikan etsimisessä, sillä Calibishien avoinna olleet ravintolat oltiin oikeastaan jo kokeiltu. Suositukseksi saatiin Wesleyn kylä noin puolen tunnin ajomatkan päässä ja siellä paikka nimeltään Randy's. Vaikka olimme jo päättäneet, että enää ei pimeässä ajella niin tällä kertaa todellakin kannatti pyörtää päätös ja lähteä katsomaan, mitä sieltä löytyisi.

Randy on siis itse ravintolan isäntä ja omistaja, noin kolmevitonen mies, joka vietti reilut kymmenen vuotta Jenkkilässä kokaten ja tanssien. Palattuaan synnyinseuduilleen Wesleyhin kaveri laittoi ravintolan pystyyn ja on tällä hetkellä baareineen Dominican virallisen matkailulehden top 5-ruokapaikkojen listalla. Tähän aikaan vuodesta menu oli tässäkin paikassa vielä supistettu, joten päädyimme kaikki tilaamaan cray fishiä. Onni onnettomuudessa, sillä ravut olivat erittäin maukkaita ja vieläpä tämän ravintolan erikoisuus. Miesväki innostui testaamaan myös kotitekoista rommia, jossa voltteja taisi olla 94%. Ensimmäisen hörpyn ja sitä seuranneen valokuvaustuokion jälkeen todettiin, että tilkka shottilasin pohjalla oli haihtunut eli vahvuus taisi pitää paikkansa. No, oliko paikka sitten suositusten mukainen? Oli se. Ruoka kohosi koko reissun kärkipäähän vaikkei se nyt aivan once in a lifetime -kokemus ollutkaan - joskin sellaisen siitä teki lopulta paikan tunnelma. Olimme ravintolan ainoita asiakkaita, joten kokattuaan Randy istui pöytäämme, kertoi tarinoita menneiltä vuosilta ja oli aidosti läsnä. Samanlaisia juttuja saattaa lukea keskustelupalstojen ravintola-arvioista, joten sama meininki ilmeisesti jatkuu ajankohdasta ja ruuhkasta huolimatta tässä Wesleyn kylässä. Suosittelen ehdottomasti poikkeamaan terveisten kera, jos eksyt saaren pohjoispuolelle. Nyt kuitenkin, hyvää yötä Wesley ja Calibishie.

To be continued...