Mitä: Joululoma Karibialla perheen kera
Missä: Dominica (Martinique)
Milloin: 15.-21.12.2010, Part one - eka viikko saaren pohjoisosassa
Keskiviikko 15.12.
Matkailun osalta mä oon tainnut syntyä jännityksen tähtien alla. Kohdalle kun on osunu tsunami, Paavin hautajaiset ja koko Rooma sekaisin, Intian pommiuhat sekä Islannin tuhkapilvet. Tälläkään kertaa ei siis ihmettelyä puuttunut, vaan saatiin jännittää lähtöä aina viimeiseen asti lentoemäntien lakon takia. Oltiin siis varattu lennot erikseen ja vaikka Air France operoi koko matkaa, niin Helsinki - Pariisi -väli hoitui Finnairin koneella. Tsekattiin varuiksi jo vaihtoehtoisia lentoja mm. Riikan kautta mutta meidän onneksi lakko loppui juuri pari päivää ennen ja reittilennotkin ehtivät palautua normaaleiksi. Eipä siis muuta kuin matkaan, kohti pientä Dominican saarivaltiota Karibianmerellä (Commonwealth of Dominica, älä siis sotke Dominikaaniseen tasavaltaan :).
Moni on kysynyt, miten päädyttiin tähän eksoottiseen saareen, jonne ei juurikaan lennetä, josta ei löydy oikeastaan minkäänlaisia matkakertomuksia tai moni ei edes tiedä koko maan olemassaolosta. Kunnia menee tällä kertaa veljelleni, joka reissasi Karibialla viime keväänä rinkka selässä. Halusimme siis löytää paikan, jossa ei törmäisi turisteihin ja saisi nauttia edes hitusen alkuperäisestä ja aidosta paikallisesta elämästä. Itse en aiemmin ollut käynyt Atlantin tuolla puolen, joten senkin osalta kohde kelpasi paremmin kuin hyvin. Pienen sumplimisen ja kädenväännön (lähinnä isän kanssa, joka ei heti alkuun innostunut reppumatkasta ;) jälkeen lennot oli kuitenkin varattu ja pikkuhiljaa alettiin etsiä lauttoja, majoitusvaihtoehtoja ja niin edelleen. Mutta palaan näihin seikkoihin vielä myöhemmin, jolloin kuulet toteutuiko toiveet. Nyt matkaan!
Lento Pariisin Charles de Gaulle -kentälle lähti Helsinki-Vantaalta keskiviikkoaamuna klo 9:25, joka on mielestäni suht inhimillinen aika ottaen huomioon, ettei tarvitse herätä Lahdessa aivan älyttömän aikaisin mutta on kuitenkin koko päivä aikaa matkustaa. Ja juoda toki jo se tavaksi tullut capuccino ja katsella vierestä lähteviä lentoja maailman ääriin. Musta on myös hauskaa analysoida ihmisiä lentokentillä. Miettiä, minne kukin on matkalla, kenen kanssa ja mikä on matkan tarkoitus. Mietin joskus muutama vuosi sitten, että siinä olis jopa aihetta graduun mutta mulla on ehkä vähän väärä ala. No, se siitä. Laskeuduimme Pariisiin puolisen tuntia etuajassa, nappasimme laukut mukaan ja suuntasimme seuraavaksi Orlyn kentälle, josta matkamme jatkuisi kohti Martiniqueta. Olimme jo alunperinkin varanneet vaihtoaikaa nelisen tuntia, tietäen Pariisin liikenneruuhkat ja mahdolliset muut viivästykset. Nyt kun Finnairin kone oli ajoissa, niin odotteluaikaa jäikin lähes viisi tuntia. Orlyn kentälle päästyämme tosin huomasimme, että Martiniquen edellinen lento oli juuri lähdössä ja olisimme voineet hypätä siihen. Myöhästyimme check inistä kuitenkin kymmenisen minuuttia. Siispä syömään ja odottelemaan, mihinkäs sitä lomalla olisi kiire.
Orly - Fort de France -väliä lentävästä Boeing 777-300 -koneesta tuli mieleen lähinnä lapsena tehdyt Kanariansaarten reissut. Koneeseen mahtui maksimissaan 550 matkustajaa (penkkirivit 3-4-3) ja nopealla vilkaisulla matkustajista puolet oli lapsia. Taisimme olla lähes ainoat koneen valkoihoiset. Dominican viereiset saaret, Martinique ja Guadeloupe ovatkin ranskalaisten matkaajien suosiossa, sillä molemmat ovat Ranskan departementteja, hallinnollisesti sen alla. Kun mietimme oman matkamme määränpäätä, tämä oli yksi syy miksi valitsimme nimenomaan Dominican :). Kukaan meistä ei osaa muutamaa sanaa enempää ranskaa ja toiseksi näillä saarilla olisi hurjasti enemmän turisteja niiden helpomman saavutettavuuden ja aseman takia. Mutta vielä hetkeksi takaisin lennolle. Meillähän matkatavarana oli vain rinkat ja jenkkikassit mutta jos haluat lähteä ostosmatkalle Karibialle, niin valitse ihmeessä Air France, sillä matkatavaraa olisi saanut olla jokaisella 2 x 25kg plus käsimatkatavarat. Ruokakin lennolla oli lähes erinomaista, leffatarjonnasta löytyi syksyn kuumimmat uutuudet ja jopa mä onnistuin nukkumaan koneessa - korvatulppien, silmälappujen ja hyvän tyynyn/ selkänojan ansiosta, vaikkakin ohitimme useita myrskyalueita ja ilmakuoppia oli enemmän kuin laki sallii Atlantin yllä.
Perillä Martiniquen saarella olimme paikallista aikaa noin klo 20 ja aikaeron ollessa miinus kuusi tuntia, oli matkaa tehty siis melko kelvollinen määrä. Laukkuja jouduimme odottelemaan jonkin aikaa, olihan matkustajiakin meidän lisäksi muutama muu. Vihdoin oli kaikki kasassa, joten ei muuta kuin saaren kartta mukaan ja pyysimme taksikuskia viemään meidät johonkin hostelliin lähelle seuraavan aamun lauttasatamaa. Majapaikka löytyi muutaman yrityksen jälkeen Carilb Hôtel -nimisestä paikasta eikä unta tarvinnut kauaa odotella.
Torstai 16.12.
Aamulla herättäjänä toimi reissun ensimmäinen ja samalla myös viimeinen torakka. Johan sitä oltiin jo melkein kellon ympäri nukuttukin, joten lähdimme ostamaan lauttalippuja parin minuutin matkan päässä sijaitsevasta satamasta. Olimme jo Suomessa tsekanneet lautan aikataulut ja hintatiedot, jotka printtasimme mukaan. L'express des iles taitaakin tällä hetkellä olla ainut lautta, joka pysähtyy myös Dominicalla. Aiemmin yhteyksiä on hoitanut myös muutama muu yhtiö mutta ainakaan me emme löytäneet tähän hätään muita. Lautta oli kuitenkin selvästi halvempi vaihtoehto kuin saarten väliset lennot, joten päädyimme siihen. Matka Martiquelta Dominicalle kestää noin puolitoista tuntia ja jos vain tietää jo tarkan paluupäivän tai on ylipäänsä sieltä palaamassa, niin kannattaa ostaa samantien meno-paluu, joka tulee selvästi halvemmaksi. Matkasta saa myös opiskelija-alennuksen, olikohan 10-15%. Mutta siis, lippujen osto kävi kätevästi kun oli aikataulu- ja hintatiedot mukana ja virkailijakin sattui puhumaan hyvää englantia. Siirryimme satamakadulle etsimään aamupalaa ja odottelemaan lautan check iniä, joka starttaisi 1,5 tuntia ennen lähtöä.
Martiniquen satamasta bongasimme purjeveneen, jolla oli salossa Suomen lippu. Purjehtijoita ei kuitenkaan näkynyt eikä meilläkään ollut vielä niin iso ikävä sukulaisia, että olisimme laivalle uineet moikkaamaan :). Haettiin tavarat hostellilta ja hypättiin lauttaan kohti Roseauta, Dominican pääkaupunkia. Ainiin, jos on taipumusta pahoinvointiin, niin lauttamatkan ajaksi kannattaa napata pahoinvointilääke. Merenkäynti katamaraanin kyydissä oli aika kovaa ja koimmekin paremmaksi vaihtoehdoksi siirtyä takakannelle sisätiloissa istumisen sijaan. Ja vielä siitä lipunostosta. Dominican päässä oli täytettävä maihinnousukortit ja tullivirkailijat kysyivät samalla paluulippua. Perässämme tulleet kanadalaiset reppureissaajat joutuivat hetken selittelemään matkasuunnitelmaansa, kun he olivat ottaneet vain menolipun eivätkä vielä tarkkaan tienneet, kuinka kauan saarella viipyvät.
Roseaussa pohdimme, vuokratako jo auto ja ajaa sillä pohjoiseen, jossa ensimmäisen viikon majoituksemme on, vaiko hypätä taksiin ja miettiä vuokrausta myöhemmin. Päädyimme kuitenkin ensimmäiseen vaihtoehtoon ja loman edetessä totesimme, että se oli järkiratkaisu. Saarella ei nimittäin tee juuri mitään ilman omaa autoa, sillä välimatkat ovat pitkiä, tiet huonokuntoisia ja korkeuserot suuria ja kaiken lisäksi julkisia kulkee melko vaihtelevasti tai ainakaan niihin ei mahdu tavaroineen. Taksejakin näkyi reissun aikana kovin vähän, oikeastaan vain pääkaupungissa. Vuokraamossa oli aika suppea valikoima ja autoksemme valikoitui Suzukin jeeppi - niin ja nelivetoauto on myöskin aivan must tällä saarella. Meidän seurueesta lopulta vain yksi kelpasi kuskiksi ja se oli iskä. Mulla ja veljellä ei ollut ikää (vuokraamon ikäraja 25 :) ja äiti ei halunnut tarttua rattiin vasemmanpuolisessa liikenteessä, joten valinta oli helppo.
Ahtauduimme siis piskuiseen jeeppiimme ja matka kohti pohjoista Calibishien kylää alkoi. Kippurainen länsipuolen rantatie oli maisemiltaan upea ja jo silloin veikkasin, että matkakohteen valinta ei ole voinut mennä pieleen. Ajomatka Roseausta pohjoiseen kesti noin kaksi tuntia, vaikka saaren kokonaispituus on vain nelisenkymmentä kilometriä. Kuten jo kirjoitinkin, niin tiet ovat surkeassa kunnossa: asfaltoituja ovat kyllä mutta jatkuvasti on suuria kuoppia ja jopa reikiä eikä keskinopeus kohoa juurikaan 40km/h korkeammaksi. Matkalla pysähdyimme saaren toiseksi suurimmassa kaupungissa, Portsmouthissa. Kaupunki on kuuluisa mm. yksityisestä yliopistostaan, jonne tulee pääosin jenkkejä ja kanadalaisia lukemaan lääketiedettä. Lisäksi Portsmouthista löytyy Subway ja KFC, siinähän ne tärkeimmät sitten olikin ;). Me tosin päädyttiin ostamaan sieltä reissun kalleimmat ruokaostokset: hedelmiä ja muuta pientä mukavaa hintaan 320 ECD (jokainen voi nyt googlettaa Itä-Karibian dollarin kurssin ja todeta, kuinka hölmöjä oltiin) mutta toisaalta syötiin katukioskista myös reissun parhaat, hiiligrillatut porsaankyljet. Eli lopputulema 50-50 ja matka jatkui hämärän koittaessa kohti Calibishietä.
Loppumatka olikin sitten melkoista jännitysnäytelmää. Pimeitä ja kapeita teitä läpi sademetsien, välillä pystysuoraa mäkeä ja hulluja paikallisia rallikuskeja. Karttakaan ei ollut mikään maailman tarkin, joten oli suoranainen ihme että oikea osoite lopulta löytyi. Varasimme ensimmäisen viikon majoituksen vasta noin kuukausi ennen reissua mutta vaihtoehtoja oli kuitenkin rutkasti jäljellä. Varsinainen sesonki (jos sellaisesta nyt voi Dominicalla edes puhua) on vasta tammikuusta maalis-/ huhtikuuhun, joten tilaa löytyi. Sea Cliff Cottages oli siis tämän ns. mökkikylän nimi, johon päädyimme. Omistajapariskunta Gwen ja Jim ovat Kanadasta ja olivat itse tulleet saarelle ensimmäistä kertaa n. 25 vuotta sitten, ihastuneet ja rakentaneet itselleen talon. Tällä hetkellä mökkejä on heidän omansa lisäksi 5, joita he sitten vuokraavat matkaajille ympäri maailmaa. He itse viettävät saarella seitsemän kuukautta ja loput vuodesta pitävät kesäravintolaa kotimaassaan. Aivan mielettömän ihania ja vieraanvaraisia ihmisiä, ei siis tarvitse kahdesti kysyä mitä paikkaa suosittelen, jos haluat majoittua Dominicalla :). Perille päästyämme roudasimme reput sisään, haimme kylän kaupasta vähän lisää ruokaa, söimme ja kävimme nukkumaan. Seuraavaa aamua odotellessa - vasta valoisan aikaan paljastuu, minne olemme päätyneet!
Perjantai 17.12.
Aikaeron ansiosta taidettiin herätä perjantaiaamuun jo kuuden maissa, tosin eipä tuo haitannut. Nukkua ehtii sitten kotonakin. Aurinkokin pilkisteli vähän pilvien välistä ja ilma oli oikeastaan aika sopiva, meidän vasta trooppiseen ilmastoon totutellessa. Kun saatiin mökin ovet auki, niin Gwen asteli sisään toivottamaan meidät tervetulleiksi ja siinä samalla kutsui illalla pidettäviin pre-Christmas-partyihin heidän luokseen. Näkymät Sea Cliff Cottageilta olivat kerrassaan upeat, edessä avautui Atlantti eikä näitä villoja mielestäni turhaan kutsuta "home away home" -majoitukseksi. Aamupalan jälkeen, kyllä - oltiin siis self-catering, lähdettiin etsimään kylän lähellä olevaa biitsiä nimeltään Woodford Hill Bay ja helposti se lopulta löytyikin. Saaren pohjoisosa on tunnettu valkoisen hiekan rannoistaan ja ne sitten todellakin ovat sitä, mitä luvataan. Aallot huuhtoo rantoja ja ainoat jalanjäljet, jotka hiekasta löydät, ovat todennäköisesti omasi. Ehkä muutamaa raputanssia lukuunottamatta. Voisiko olla mahdollista, että olimme saapuneet paratiisiin? Ehkä.
Lounasta syötiin rannalla hengailun jälkeen Veranda View -nimisessä ravintolassa Calibishien kylässä. Kuten aiemmin kirjoitin, sesonki ei ollut vielä alkanut ja se näkyi myös ravintoloiden menuissa. Kysyttäessä ruokalistaa, useassa paikassa vastaukseksi sai: "Meillä on tänään kalaa tai kanaa". No, useimmiten se kelpasi. Taisimme kaikki syödä tällä kertaa kalaa nimeltä mahi mahi. Samaa laatua löytyikin sitten oikeastaan joka ravintolasta, mausteet vain vaihteli. Ruoka oli siis tyypillinen karibialainen lounas, johon saattoi loppulomasta jo hieman kyllästyä. Lautasmalli oli jaettu aina n. 8-10 osaan sisältäen perunaa, papuja, riisiä, raastetta, erilaisia juureksia jne. Ikinä ei jäänyt nälkä eli toisin sanoen kertaakaan en tainnut jaksaa syödä kaikkea. Ei siis ehkä se parhain paikka kulinaristista matkaa etsivälle mutta ei huonokaan. Ja kaikki muu Dominicalla kyllä korvaa pienet puutteet (jos niitä nyt niiksi voi edes kutsua?) lounastarjonnassa. Hedelmät ja katukioskien grillilihat olivat kuitenkin aivan omaa laatuaan.
Lounaalta jatkettiin Chaudiére Poolille Bensen kylään. Matkoja on melkoisen hankala arvioida kun karttakaan ei ollut mikään kaikista tarkin, joten veikkaisin että ehkä viitisen kilometriä Calibishiesta länteen. Kylältä tie kipusi pienelle vuorelle ja paikoitellen näytti siltä, että jeeppi jää jumiin sateen mylläämiin savimäkiin tai ainakaan takaisin ei päästä. Kuskimme kuitenkin taitoi homman ja vihdoin löydettiin erään mäen päältä kyltti ja pari lehmää merkkinä trekkipolusta joka lähti sademetsän siimekseen. Matkaa tälle vuorilta laskevan joen synnyttämälle altaalle oli reilu puoli tuntia (ylös tullessa lähes tuplasti, ai kuinka niin jyrkkä). Polun varrella vastaan tuli muun muassa keltaisia rapuja ja altaalla törmättiin paikalliseen rastapäähän koirineen. Vesi oli viileetä ja syvänteeseen saattoi hypätä sitä ympäröiviltä kallioilta. Saatat arvata, kuka meistä sitä kokeili? Ylös palattiin paikallisen kaverin seurassa ja tarinaa riitti aina eksyneiden turistien pelastamisesta rastafarien elämänohjeisiin ja reissuun, jonka oli kuulema tehnyt Tanskan vapaakaupunki Christianiaan. Kenties kaupustelu- tai oppisopimusmatka? :) Kaverilla oli trekkireitin lähtöpaikalla myös jonkinlainen asumus, missä hän askarteli koruja, puisia rasioita ja muuta pientä turisteille myytäväksi, jos ja kun sellaisia sinne eksyy. Ja me eksyimme, onneksi. Valokuvien lisäksi parhaita muistoja matkojen varsilta ovat tarinat, aitojen ja oikeiden ihmisten kertomina. Ja niitä Dominicalla riitti, tulet huomaamaan.
Illalla suuntasimme sademetsäsateen saattelemina Gwenin ja Jimin luo paikallisiin pikkujouluihin. Emännän mainitsemat 'pari naapuria' osoittautui lopulta noin 50 hengen porukaksi, ei huono. Jo usean vuoden perinteeksi muodostuneet kekkerit toimivat nyyttäriperiaatteella: jokainen vieras/ perhe toi mukanaan omatekoista ruokaa, juomaa ja ennen kaikkea rennon fiiliksen. Terassin nurkkapöydässä oli tarjolla kotitekoista rommia, viinejä ja vaikka mitä. Olohuoneessa puolestaan soi reggaebiitit ja tanssilattialla oli varsinainen kansallisuuksien kirjo. Vieraista monet olivat Gwenin ja Jimin tapaan Dominicalle kerran lomailemaan tulleita matkaajia, jotka sitten ihastuivat saareen ja palasivat jäädäkseen, osa pysyvästi ja osa useamman kerran vuodessa käymään. Loput olivatkin sitten paikallisia, joko vain kylältä tuttuja tai esimerkiksi Sea Cliff Cottagessa työskenteleviä puutarhureita, yövartijoita jne. Illan antina ehkä koko reissun paras ruoka, upeita uusia tuttavuuksia ja vieläkin päässäsoivia reggaerytmejä. What a friday night!
Lauantai 18.12.
Pikkujouluista toipuminen oli selvästikin nopeampaa kuin kotimaassa, en sitten tiedä johtuiko ilmastosta vai mistä. Herättiin kuitenkin jälleen aikaisin, tällä kertaa sateenropinaan. Aamupalat naamaan ja retkikunta jeeppiin, sillä päätettiin lähteä saaren luoteiskärkeen katsastamaan kehuttu ja kippurainen maisematie. Sitähän se olikin, sumusta ja sateesta huolimatta. Serpentiinin matkanvarrelle jäi ihania pieniä kyliä ja mieli olisi tehnyt pysähtyä niistä jokaiseen. Peliin puuttui kuitenkin kaveri nimeltä bensiini, joka näytti uhkaavasti loppuvan etenkin aina silloin, kun noustiin pystysuoraa rinnettä ja mittarin viisari laski kuin lehmänhäntä :). Tyydyttiin siis napsimaan silloin tällöin kuvia ja jatkamaan matkaa toivoen, että polttoaine riittää.
Pikkuhiljaa vuorilta laskeutuessamme myös sumu hälveni ja aurinko löysi tiensä takaisin Dominicalle kuten myös huoltoasema. Huh. Seuraava etappi olikin sitten Fort Shirley, joka käsittää kokonaisen kansallispuiston linnakkeineen. Linkin takaa pääset lukemaan tarkemmin paikan historiasta, joten totean vain lyhyesti että hienot näkymät, upeita rakennuksia ja yhdet häätkin oli järjesteillä kukkulan päällä sijaitsevassa ravintolassa. Emme kuitenkaan jääneet kuokkimaan vaan jatkoimme Portsmouthin paikallisten ruokamarkkinoiden jälkeen Prince Rupert Baylle nauttimaan auringosta ja merestä. Tiedätkö muuten mikä on yksi yleisimpiä kuolinsyitä Karibialla ja ehkä muuallakin palmumaissa? Killed by a coconut. Tarzan-veljenihän yritti kokeilla tätä roikkuessaan liaanissa, jonka puolestaan vei paikallisten lasten nenän edestä. Paha saa aina palkkansa vai kuinka se oli ja pian kuului 'kops' ja siinä se oli pähkinä hiekkaan uponneena. Seuraavilla rannoilla tulikin sitten katseltua vähän tarkemmin, mihin asettuu.
Pimeässä ajelu ei houkuttanut ensimmäisten päivien kokemusten jälkeen, joten suunnistimme takaisin Calibishieen jo ennen auringonlaskua. Nälkäkin taisi iskeä jossain vaiheessa ja kun kukaan ei innostunut loihtimaan omassa keittiössämme illallista, niin päädyimme kokeilemaan kylän ainutta ei-paikallisten pitämää ravintolaa, josta löytyi jopa aivan oikea menukin. Bamboo Restaurant on belgialaisen miehen omistuksessa oleva ála carte -ravintola kuten myös samassa yhteydessä toimiva majoituspaikka, Calibishie Lodges. Ravintolan listalta löytyy siis länsimaistakin ruokaa pizzoista salaatteihin ja pihveihin, jos sattuu kaipaamaan jo vaihtelua. Hintataso oli sitten myös jonkinverran kalliimpi mutta toisaalta mielellään maksoi myös paikan viihtyisyydestä, upeasta sijainnista pienellä kukkulalla ja vieläpä hyvästä viinistä. Ruoan jälkeen ei tarvinnut kauaa unihiekkaa taaskaan odotella, joten ei muuta kuin moskiittoverkon alle nukkumaan.
Sunnuntai 19.12.
Sunnuntai oli sitten se reissun toinen sateinen päivä mutta ilma ei meitä masentanut. Jo matkaa suunnitellessa tiesimme, että sademetsässä sataa ;). Tiedoksi kuitenkin kaikille niille, jotka tällä hetkellä jo hautaavat toiveet Dominican (tai muun sademetsän peittoaman maan) reissusta kastumisen takia: sadetta tuskin edes huomaa. Jos Suomen kesäsateesta sanotaan, että se ei kastele tai vähintään kuivaa samantien, niin Dominicalla sade oli ohi jo ennen kuin ehti alkaakaan. Useimmiten ainoaksi todisteeksi jäi vain upea sateenkaari. Ja pieniä kuurojahan tuli lähes joka päivä eli varsinaisista sadepäivistä puhuessani tarkoitan nyt tätä kyseenomaista sunnuntaita sekä sitä edeltävää lauantaita. Mutta se sateesta, ei siis haitannut vaan päinvastoin piristi oloa ja raikasti ilmaa.
Lähdimme koluamaan vuorostaan saaren itäistä laitaa, joka oli vielä meidän osaltamme koskematon. Ensimmäinen pysäkki oli Wesleyn kylän jälkeen oleva Londonderry Bay, joka on yksi niistä Dominican rannoista, joilla on kuvattu Pirates of the Caribbeania. Ellei kartassa olisi ollut merirosvon kuvia näillä spotatuilla paikoilla, niin olisi varmasti jäänyt käymättä. Ei siis mikään ihmeellinen paikka, joskin on ehkä katsottava leffat uudemman kerran toisella silmällä :). Elokuvamaisemista jatkoimme itärannikkoa pitkin kohti Carib Territorya. Dominicahan on itäisen Karibian saarista ainoa, jolla asuu vielä intiaaniväestöä ja nämä noin 3000 karibia ovat asuttautuneet juurikin itärannikolle. Vierailimme Kalinago Barana Autê -nimisessä Karibian kulttuurikylässä, joka oli oikeastaan reissun ainoa kohde, josta näki että se on turisteja silmällä pitäen rakennettu. Kylään oli jopa 10 USD:n päämaksu, joka sitten sisälsi opastetun kierroksen ja yrttiteetä :). Opas oli kuitenkin iloinen yllätys, kertoi värikkäitä tarinoita intiaanien elämänvaiheista, asumismuodoista ja ennen kaikkea puhui hyvää englantia: vaikka englanti onkin Dominican virallinen kieli, niin kreoli on vallannut alaa laajalti ja useiden paikallisten puhetta on paikoin melko vaikea ymmärtää. Kylästä tarttui mukaan paikallisen inkkarisedän nikkaroimat ja kuvittamat marakassit.
Lounaalle pysähdyimme Islet View -ravintolaan Castle Brucen kylässä, ehkä vartin ajomatka kulttuurikylästä kohti etelää. Bongasimme paikan mökkiimme ehkäpä edellisten asukkaiden jättämästä kartasta, johon oli kirjoitettu ja ympyröity ravintolan nimi. Ruoka oli hyvää, maisemat upeat ja lounaan kruunasi jälkiruoaksi tarjotut hedelmät: tuoreita ananaksia, sokeriruokoa ja jotain, mistä ei ollut harmainta aavistusta. Delicious joka tapauksessa. Castle Brucesta otimme suunnan saaren keskiosassa sijaitsevaa Emerald Poolia kohden. Matkailuesitteet kuvailevat tätä luonnon ihmettä kauniiksi viileän veden altaaksi, joka on kuuluisa useista elokuvista ja jopa vihkipaikkana. Sateisissa päivissä oli muuten myös lisää hyviä puolia, sillä näillä ns. turistikohteilla saimme liikkua kaikessa rauhassa aivan keskenämme, jolloin myöskään valokuvausta eivät häirinneet sinne tänne poukkoilevat retkiryhmät. Emerald Poolilla nähtiin myös reissun hienoin sateenkaari, joka laski Atlantin sumuun. Ainiin, kyseinen paikka kuuluu Dominican kansallispuistoryhmittymään (Ministry of Agriculture Fisheries and Forestry, Dominica National Parks) kuten myös mm. Fort Shirley ja kymmenkunta muuta vierailukohdetta. Näihin on maksettava joko 5 USD:n kertamaksu tai hankittava vaihtoehtoisesti 12 USD maksava viikkopassi, jolla pääsee sitten kaikkiin kohteisiin. Rahat käytetään tietääkseni alueiden kunnossapitoon ja suojelun vaalimiseen.
Sademetsän siimeksestä palattuamme ilma kirkastui jälleen ja päätimme lähteä biitsille. Ajoimme saaren poikki Karibianmeren puolelle ja pikkuhiljaa takaisin pohjoiseen. Pysähdyimme Méroon ja jälleen kerran on vaikea arvailla, onko kyseessä kaupunki, kylä vai jotain siltä väliltä. No, joka tapauksessa yksi länsirannikon parhaista (mustan hiekan) rannoista ja samalla myös niitä ainoita, joilta löytyi aurinkotuoleja ja muutama rantabaari. Istuimme kuitenkin pyyhkeinemme hiekalle, joimme muutaman paikallisen lagerin (Carib beer) ja yhtäkkiä huomaamatta aurinko alkoikin jo laskea. Hups. Taas olisi edessä reilu tunnin ajomatka kotiin ja me kun niin vannoimme, ettei enää pimeässä ajelua. Eipä siinä muu auttanut kuin istuttaa kuskimme 'James' taas rattiin ja suunnata Calibishieen. Ajattelimme ensin että syömme jossakin matkan varrella tai käymme vähintään kaupassa Portsmouthissa kunnes huomasimme, että sunnuntaiaukioloajat (tai oikeastaan niiden puute) pätee myös Dominicalla. Mikään paikka ei siis ollut auki, joten ainoa vaihtoehto oli suunnistaa mökille ja toivoa, että jääkaapissa olisi jotain ruokaa tai vaihtoehtoisesti oman kylän raitilla joku ravintola auki.
Hiljaista oli kuten pelkäsimmekin mutta lopulta nälkämme pelasti edellisillalta tuttu Bamboo Restaurant. Kiitos siis tällä kertaa eurooppalaisille, ettei meidän tarvinnut lähteä yökalastelemaan Atlantille. Syötiin ja juotiin pitkän kaavan mukaan, välillä tuntui että ihan varastoon saakka. Ehkä pelkäsimme että maanantainakaan mikään ei olisi auki. Belgialainen isäntä antoi muutaman reissuvinkin ja kertoi omaa tarinaansa siitä, miten oli aikoinaan saarelle päätynyt. Aikalailla samanlainen kertomus kuin muillakin valkoihoisilla - vuosia sitten omatoimimatka Dominicalle, ihastus ainutlaatuiseen luontoon ja ihmisiin, minkä jälkeen paluu saarelle jokseenkin pysyvästi. Ihailtavaa rohkeutta ja tartu hetkeen -elämänfilosofiaa, really adore those people.
Maanantai 20.12.
Aurinkoa ja pilvetön taivas, jes! Pakko ehtiä siis nauttimaan vielä pohjoisen valkoisen hiekan rannoista ja niinpä lähdimme etsimään ehkä yhtä saaren kauneimmaksi kehuttua, Batibou beachia. Ranta sijaitsee Hampsteadin kylässä, vain kivenheitto, eli muutamia kilometrejä Calibishiestä länteen. Viittaa ei tännekään rannalle ollut, joten piti vain arpoa oikeannäköinen savitie ja lähteä kokeilemaan onneaan. Etenkin rantojen kohdalla nelivetoisen jeepin tärkeys korostui. Pohjoisessa tiet kulkevat pääosin sen verran meren yläpuolella, että pieniin poukamiin ja isommillekin biitseille päästäkseen tulee laskeutua mutkikasta ja kivikkoista tietä useimmiten muutama kilometri. Tokihan se käy jalankin mutta auto on paikoitellen hyvä lisä. Jeeppi rullaili hitaasti mutta varmasti alas rantaan, joskin välillä sateen tekemät hurjannäköiset uomat ja rotkot meinasivat hirvittää. Jälleen kerran saimme korkata rannan keskenämme, ei ketään muita vielä aamupäivällä. Olimme lainanneet Jimiltä viidakkoveitsen siinä toivossa, että Batiboulta löytyisi kookospähkinöitä. Chaudiere Poolin paikallinen opas neuvoi meille aukaisutekniikan, joka näytti yllättävän helpolta. No, nyt tulee se mutta: eihän se sitä ollut. Harjoittelun ja muutaman kirurgisen viillon jälkeen veitsi osui vihdoin myös itse pähkinään ja nam! Aika hyvää, etenkin kun syömistä edelsi niin kova työ.
Seuraava rupeama oli riippumaton palmuun ripustaminen ja päiväunet aaltojen huuhtoessa varpaita. Batiboulla jouduin myös aallon yllättämäksi: unohdin aurinkolasit päälaelle, lähdin uimaan ja hetken kuluttua olin itse hiekkapohjassa ja lasit teillä tietämättömillä, auts. Urhea veli kuitenkin syöksyi pelastamaan siskoraukkaa (vai laseja?) ja löysi Giorgiot hiekan seasta :). Puolenpäivän jälkeen rannalle valui kaksi muutakin seuruetta, pari ranskalaismiestä vaimoineen, toinen naisista taisi olla Espanjasta. Miehistä vanhempi kertoi törmänneensä useisiin suomalaisiin saarella, mikä meitä ihmetytti kun itse olimme nähneet vain muutamia ranskalaisia ja saksalaisia, Gwenin juhlavieraiden lisäksi. Vuoroveden noustessa riippukeinussa alkoi kastua muutkin kuin varpaat ja päätettiin lähteä syömään. Tällä kertaa menusta vastasi Sea Cliff Cottage kakkosen vuokralaiset eli kokkailimme itse mitä jääkaapista ja takapihan puutarhasta sattui löytymään. Ei huono.
Illansuussa jatkoimme lähiseutuun tutustumista. Pikkujouluissa eräs amerikkalainen setä kertoi asuvansa Pointe Babtisten kylässä ja tekevänsä töitä, lähinnä maanviljelyä paikalliselle landlordille. Pointe Babtisten nähtävyys rannan lisäksi on The Red Rocks: punaiset, meren ja tuulen muovaamat kalliot. Vai olivatko ne edes kallioita? Pinta oli ennemminkin savinen ja hiekkainen, kaikkea muuta kuin kovaa kiveä. Sadekelillä eivät paikallisetkaan suosittele Red Rockseille kiipeilemään ellei halua samalla pudotusta Atlantin aaltoihin. Takaisinpäin kävellessämme vastaan tuli jälleen kerran yksi paikallinen rastatukka, jonka kanssa jutustelimme tovin jos toisenkin. Jostain puskasta tämä kaveri kaivoi meille myös kanelipensaan oksan, käski viemään mukanaan Suomeen ja tekemään taikateetä, joka auttaa kuulema jokaiseen nuhaan ja köhään. Teimme toki työtä käskettyä ja kuivatimme lehdet seuraavan viikon kuluessa, murskasimme ja piilotimme äitin laukkuun - ei sitten muut ainakaan jäätäisi tullissa kiinni, hah. Kotona on teetä jo testattukin ja maku on loistava. Flunssaaparantavista ominaisuuksista ei ole vielä täyttä varmuutta mutta lehtimurskaa on tallella kun sellainen seuraavan kerran yllättää.
Illalla ja yöllä ihmeteltiin kuunpimennystä eikä lähdetty sen kummemmin enää mihinkään syömään, kun liikkeellä oli vähän flunssaa ja auringonpistosta itse kullakin. Paastopäivä oli oikeastaan ihan hyvä vaihtoehto niin oli edes pieniä mahdollisuuksia mahtua vaatteisiinsa loppuloman ajan.
Tiistai 21.12.
Tiistaiaamuna oltiin jälleen kerran kukonlaulun aikaan hereillä ja palattiin Woodford Hill Baylle, jolla jo ensimmäisenä päivänä käväistiin. Aamu oli taas rauhallinen eikä muita turisteja tai paikallisia juuri näkynyt, muutamaa kalamiestä koirineen lukuunottamatta. Atlanttikin oli vihdoin melkoisen tyyni ja saattoi puhua jopa kuumuudesta pelkän kosteuden sijaan. Kun kello läheni puoltapäivää, saapui paikalle minibussi paikallisen oppaan ja pienen turistiryhmän kanssa, oho. Poislähtiessä törmäsimme vielä itävaltalaiseen mieheen (johon tutustuimme Gwenin juhlissa), joka tuli rannalle viettämään lomapäivää puolisonsa ja siskontyttären kera. Tämän sisko tuli aikoinaan lomalle Dominicalle, ihastui paikalliseen oppaaseen ja jäi sille tielleen. Nyt on mies, pari ihanaa tytärtä ja upea paikka asua. Muu suku käy sitten välillä moikkaamassa. Rannalta me jatkoimme kuitenkin kylälle syömään ja tällä kertaa ravintolaksi valikoitui Coral Reef, joka löytyy main roadilta tai rantabulevardilta, samannimisen marketin takaa. Mukava palvelu ja ruoka, ei valittamista.
Iltapäivällä tsekattiin vielä yksi Calibishien valkoisista rannoista. Batiboun rinnalla tämä mainitaan yhdeksi kauneimmista, Turtle Beach. Ja kyllä, nimensä se on saanut kilpikonnien mukaan, jotka tulevat kevään ja kesän aikana rannalle munimaan ja hautomaan tuotoksiaan. Konniin ei siis valitettavasti törmätty vaan jouduimme itse tekemään jälkiä hiekkaan. Turtle Beach on erityisesti surffaajien suosiossa ja samanaikaan siellä lautailikin pari ranskalaista kaveria. Jos pitäisi valita yksi, vain yksi suosikki koko saaren rannoista niin se olisi tämä. Pelkistetty mutta samalla niin kaunis ja koskematon rantaviiva, mahtavat aallot ja kohtuullisen helppo saavutettavuus. Toivottavasti pysyy tulevaisuudessakin yhtä uniikkina ja kilpikonnat saavat jatkaa sukuaan tällä idyllisellä paikalla.
Kyseessä oli siis viimeinen ilta pohjoisessa ja allekirjoittaneella ainakin hiukan haikea fiilis. Juuri kun kulmat alkaa tuntua tutuilta ihmisistä puhumattakaan, olisi aika siirtyä eteenpäin. Toisaalta saari on etäisyyksiltään niin pieni, että olisi hyvin mahdollista yöpyä vain yhdessäkin kohteessa ja kierrellä autolla ympäriinsä. No, iltaa oli kuitenkin vielä jäljellä ja päätettiin kysyä Gweniltä neuvoa ruokapaikan etsimisessä, sillä Calibishien avoinna olleet ravintolat oltiin oikeastaan jo kokeiltu. Suositukseksi saatiin Wesleyn kylä noin puolen tunnin ajomatkan päässä ja siellä paikka nimeltään Randy's. Vaikka olimme jo päättäneet, että enää ei pimeässä ajella niin tällä kertaa todellakin kannatti pyörtää päätös ja lähteä katsomaan, mitä sieltä löytyisi.
Randy on siis itse ravintolan isäntä ja omistaja, noin kolmevitonen mies, joka vietti reilut kymmenen vuotta Jenkkilässä kokaten ja tanssien. Palattuaan synnyinseuduilleen Wesleyhin kaveri laittoi ravintolan pystyyn ja on tällä hetkellä baareineen Dominican virallisen matkailulehden top 5-ruokapaikkojen listalla. Tähän aikaan vuodesta menu oli tässäkin paikassa vielä supistettu, joten päädyimme kaikki tilaamaan cray fishiä. Onni onnettomuudessa, sillä ravut olivat erittäin maukkaita ja vieläpä tämän ravintolan erikoisuus. Miesväki innostui testaamaan myös kotitekoista rommia, jossa voltteja taisi olla 94%. Ensimmäisen hörpyn ja sitä seuranneen valokuvaustuokion jälkeen todettiin, että tilkka shottilasin pohjalla oli haihtunut eli vahvuus taisi pitää paikkansa. No, oliko paikka sitten suositusten mukainen? Oli se. Ruoka kohosi koko reissun kärkipäähän vaikkei se nyt aivan once in a lifetime -kokemus ollutkaan - joskin sellaisen siitä teki lopulta paikan tunnelma. Olimme ravintolan ainoita asiakkaita, joten kokattuaan Randy istui pöytäämme, kertoi tarinoita menneiltä vuosilta ja oli aidosti läsnä. Samanlaisia juttuja saattaa lukea keskustelupalstojen ravintola-arvioista, joten sama meininki ilmeisesti jatkuu ajankohdasta ja ruuhkasta huolimatta tässä Wesleyn kylässä. Suosittelen ehdottomasti poikkeamaan terveisten kera, jos eksyt saaren pohjoispuolelle. Nyt kuitenkin, hyvää yötä Wesley ja Calibishie.
To be continued...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti