No one realizes how beautiful it is to travel until he comes home and rests his head on his old, familiar pillow.
Totta, tavallaan. Mutta toisaalta, joskus oma tyyny ja ennen kaikkea sänky on se maailman paras paikka :). Olen todennut, että reissukaipuuta ja matkakuumetta voi tuskin ikinä täysin selättää mutta lieventämiseen löytyy onneksi keinoja - ja ne on ne muistot, joiden ympäröimänä on kiva elää ja suunnitella uutta kohdetta.
No, sanahelinästä maankamaralle. Tykkään valokuvata, sisustaa, tehdä ympäristöstäni omannäköisen ja palan mua itseäni. Elettyä elämää, kenties myös tulevaa. Siksipä tämänhetkisen (kuten myös aiempien) kotini ilme rakentuukin aika pitkälle reissufiilisten ja -muistojen varaan. Joskin nyt stoppia!En siis ole koskaan halunnut elää minkään matkamuistomyymälän keskellä: Tuolla kirjahyllyn päällä on maatuska Viipurin reissulta ja vuosi oli en kykene muistamaan ja hei, tuon härkätaistelufiguurin ja punaisen vaatteen nappasin mukaani rondalaisesta second hand -putiikista. Ei ei eiiii. Pieniä juttuja enemmän tai vähemmän piilotettuina tämänhetkiseen elämään. Asioita, tavaroita ja ajatuksia, joilla on mulle merkitystä. Sen ei siis tarvitse olla pienessä italialaisessa kahvilassa sanomalehden kulmaan kirjoitettua osoitetta tai runoa enempää. Leimattuja lentolippuja, nuhruisia karttoja, katukojuista hamsrattuja käsirenkaita. Kankaita, ehkä muutamia vaatteita, sellaisia joissa on sitä jotain. Makuja ja tuoksuja, mausteita.
Mutta ennen kaikkea. Ne valokuvat. Ne vie sut minä hetkenä tahansa takaisin sinne, mitä kaipaat. Ja sitten jaksaa taas puurtaa hetken, kunnes on jotain mitä odottaa :). Tässä siis pieni pala mun kotia ja elämää - läheltä ja kaukaa.
mmmmmm!
<3.
loputon kuviensäilömisprojekti.
eteisen liitutaulu pyykkinaruineen - siinä on se kaikki tärkeä :).
lentoliput, pienet viestit, rakkaat korut.
makuuhuoneen afrikka-nurkka, mm. veljen gambiasta tullessaan tuoma taulu.
pala dominicaa seinällä, barbadoksen suurennokset vielä postin matkassa kohti kotia.
Let them know we'll be long together, let our hearts be close as one.
Loppukevät meneekin sitten taas kyyneleitä vuodattaessa. Ainakin joka ikinen maanantai-ilta ja syy on television sekä Jenni Pääskysaaren. Auringon ja elohopean kohoamisen lisäksi ehdottomasti paras juttu tässä keväässä on se, että Kadonneen jäljillästarttaa jo kolmannen tuotantokautensa kanssa. Ja Suomessako ei muka osata tehdä teeveetä? Eheeei, väärässä ollaan ja kovasti.
Mielettömiä tarinoita, upeita reissuja ympäri maailmaa ja ennen kaikkea ihania ihmisiä. En vieläkään ymmärrä, miten se kaikki on saatu tallennettua niin upeasti filmille, kerta toisensa jälkeen. Oli sitten kyseessä mikä jakso ja millainen ihmiskohtalo tahansa, niin aina saa varata sohvalle viereensä suuren laatikollisen nenäliinoja. Usein tällaisissa ohjelmissa mässäillään ja asioita dramatisoidaan turhaan mutta jotenkin Jenni osaa olla niin aito ja empaattinen. Esitän siis samanlaisen toiveen uuden juontajan suuntaan - ota mallia tästä kauniimmasta kollegastasi! ;)
Ja tähän reissuaspektiin vielä, kun kerta kirjoitellaan "alan" blogissa. Kadonneiden jäljillä näyttää katsojille usein sen palan maailmaa, jota ei muuten tulisi nähtyä tai jota monet muut tv:n tarjoamat ohjelmat niin kovasti kaittavat. Juuri loppuneessa 3. kauden ensimmäisessä jaksossa vierailtiin esimerkiksi Venäjän Aunuksella ja no, olihan se aika erilaista. Jotenkin niin pysähtynyttä ja mennyttä aikaa. Jos ei ehdi ja pääse itse reissaamaan, mutta haluaa silti nähdä jotain muuta kuin matkatoimistojen luksuskohteita ja tositv-viihdettä paratiisisaarilta, niin maanantai-iltana sohvalle viltin alle katsomaan ja kuulemaan ainutkertaisia tarinoita.
Mentaalimatka Jennin seurassa, I so recommend this <3.
Mitä: Pakomatka Suomen kaamoksesta Karibian lämpöön
Missä: Barbados
Milloin: 24.-29.11.2011 - viimeinen kolmannes parin viikon reissusta
Alkuun pahoittelut siitä, että Barbados-stoorin 3. osa viipyi näin pitkään. Koko alkuvuosi on ollut tuhannen hektistä, kun on saanut sovitella täyspäiväistä työntekoa, gradua ja proseminaaria yhteen kaiken muun (ai minkä?) elämänsä kanssa. Nyt pikkuhiljaa on kuitenkin päässyt arkeen kiinni ja nuo ***** kouluhommat alkaa olla voitonpuolella, joten ehkäpä aikaa blogillekin on taas hiukan enemmän. At least that's what I hope. Rentoutumishetkiä tähän vuoteen ei ole vielä liian montaa mahtunut ja tiedän valitettavasti jo nyt, että reissun viimeisten päivien kertaaminen ottaa allekirjoittaneelle koville. Ihan äkkiä ei nimittäin ole mahdollisuutta lähteä uuteen reissuun, mutta jospa viimeistään ensi talvena keksisi taas jotakin. Mutta sitä parempaa odotellessa, tässä Barbados-loman viimeinen kolmannes.
Torstai 24.11.
Torstaiaamun kaava oli sama kuin viikkoa aiemmin: kun aurinko lämmitti tarpeeksi, niin hypättiin autoon ja nokka kohti Boatyardia. Kyllä, autoon. Eikä ihan mikä tahansa auto vaan punainen ja pieni Mini Moke (kuvia seuraa myöhemmin), johon mahtui helposti kummitytön perhe ja kaupan päälle vielä kaksi lähes yhtä pientä tyttöä rantakasseineen. Kyseisen auton sai vuokrattua neljäksi päiväksi 400 paikallisen dollarin hintaan. Kuten aiemmissa postauksissa kirjottelinkin, niin busseilla saarella pääsee liikkumaan tosi kätevästi, mutta jos haluat jonain päivänä lähteä omatoimisesti kiertelemään ja välttää reggaebussien tungokset sekä bajan-aikakäsityksen mahdolliset viiveet niin mikä ettei. Tällöin auton vuokraus on suositeltavaa - kunhan muistat vasemmanpuoleisen liikenteen ;). Pikkulauantai oli poikien osalta ylläriylläri venynyt taas kukonlauluihin, joten saatiin viettää koko aamupäivä keskenämme Boatyardin musiikeista ja juomaämpäreistä nauttien.
Varsinainen ohjelmanumero päivälle oli syvänmerenkalastus, only for guys but... Kanadalaisvahvistuksemme nukkuikin sitten pommiin ja kun muut pojat olivat soitelleet tämän perään useita kertoja ilman vastausta, niin mä sitten uhrauduin kalaksi kalastajaksi kanadalaisen paikalle. Syvänmerenkalastus on jokseenkin suosiossa Barbadoksella ja Bridgetownin satamassa törmää usein melko hulppeisiin kalastusveneisiin. Me hypättiin tällä kertaa Cannon -nimisen järjestäjän paattiin, jota oltiin suositeltu useammasta eri suunnasta. Neljän tunnin kalastusreissu 7 hengeltä (pommiin nukkunut juhlijakin siis ehti laivaan juuri ennen sumutorvien soittoa) maksoi 1000$, joka lienee aika perustaksa. Kyseistä yritystä kehuttiin miehistön ammattitaitoisuuden vuoksi ja kaikkensa kyllä tekivätkin, että turistit olisivat saaneet kalaa. Korjaan, big fish! Cannonin viikko-ohjelma oli sen verran jo buukattu, että jouduttiin tyytymään iltapäivän reissuun, klo 14-18 ja tällöin ei tietääkseni kaikkein paras syönti ole. Saalis jäi siis muutamaan tonnikalaan, kun aamupäivän ryhmä oli napannut muiden muassa pari suurta king fishiä. Muita tyypillisiä "mato-onkeen" tarttujia noilla vesillä ovat flying fish, marlin ja dolphin fish. Varmin saanti (kalan, ehkä muunkin...) lienee kuitenkin Oistinsin perjantaikarkeloissa, joista lisää alempana.
Kalastusreissun fiilis oli kuitenkin laihasta saaliista huolimatta kiva. Oli hauska nähdä vaihteeksi jotain muuta kuin ranta- ja bile-elämää sekä päästä katselemaan niitä valkoisen hiekan uskomattomia biitsejä mereltä käsin. Kalatkin saatiin valmiiksi perattuina mukaan ja vieläpä taksikyyti botskin omistajalta takaisin Gapiin. Tarkoituksena oli alunperinkin kokata mahdolliset kalat itse ja suunnitelmasta pidettiin yhä kiinni, vaikkei niitä marlineita tullutkaan. Siispä käytiin kotimatkalla täydentämässä illan ruoka-ainesvarastoa JB's Complexin kautta ja kala-altaasta tarttui omien tunien lisäksi matkaan doplhin fishiä ja marlinia. Illallisporukan koko oli 11 henkeä japaikkana toimi kummitytön perheen terassi. Itse kokkailtiin riisit, valkosipulileivät ja fetasalaatti kalojen kylkeen mutta itse pääruoka jätettiin maestron haltuun. Divi Southin ystävällinen kokkisetä nimittäin pyöräytti päivän saaliin pannulla ja aiiii että! En ainakaan muista, milloin olisin yhtä hyvää kalaa syönyt. Kelpaisko?
Ilta ei suinkaan päättynyt kalaherkkuihin, vaan jatkui jo perinteiseen tyyliin Divin minigolfradalla. Sama vanha jengi kasassa ja armoton kisailu. Pienimpiä tyttöjä lukuun ottamatta naisväki tosin tyytyi tällä kertaa valokuvaajien rooleihin ja miehet sai taistella pareista ja birkuista. Viimeisille väylille ois jälleen kerran tarvittu otsalamppuja - ehkä niiden täysien banks-korien kantaminen hidastutti itse tarkoitusta, mikä ikinä sitten olikaan? Ennen puolta yötä pojat hyppäs linjan viimeiseen bussiin ja aikoivat kuulema kampukselle nukkumaan. Tompankin kisakunto jostain syystä petti, joten oli aika kutsua paikalle edellisiltana tutuksi käynyt baarimestari näyttämään vielä niitä Gapin illanviettokulmia, jotka oli jostain syystä aiemmin jääneet paitsioon. Ennen kukonlauluja ja reggaebiittejä löysin kuitenkin tien takaisin hotellille ja muutamien kop kop -tunnustelujen jälkeen ovikin aukesi! Hyvää yötä, vähiin käy ennen kuin loppuu.
Perjantai 25.11.
Montaa tuntia ei ehtinyt perjantai vanheta, kun jo Maijan kanssa löydettiin itsemme Divin parkkipaikalta ahtautumasta pienen ja punaisen Mini Moken kyytiin. Tällä kertaa edellispäivän ennätys rikottiin ja kyytiin mahtui 7 henkeä tavaroineen. Suunnitelmissa oli lähteä tsekkailemaan Barbadoksen West Coastia, joka on etenkin hienoista luksusta matkaltaan etsivien suosiossa. Tämä tuli huomattua jo menomatkalla Manchesterin kentällä, kun kuuntelimme rouva X:n tarinoita. Muuan Tiger Woodskin vihittiin muuten länsirannikon hiekoilla, mutta ei siitä sen enempää. Koko suhdekin kun on jo siirtynyt historian kirjoihin. Ennen merta ja perjantaihengailua aurinkotuoleissa lojuen pysähdyttiin muun muassa supermarketissa ostoksilla ja Sandy Lanen golfkentällä. Paikallisoppaamme vei meidät erään palmun juurelle ja kyllä - se sijaitsi keskellä yhtä kentän väylistä, mutta golfareita ei juurikaan näkynyt. Oliko sitten liian aikaista vai ei tarpeeksi rahakkaita turisteita vielä saarella? Oli siis ruhtinaallisesti aikaa viritellä kameroita ja poseerata spiraalipalmun kera!
Sandy Lane Golf Course
Ramschackle beach bar
hyvin mahtuu!
Palmun juurelta matka jatkui kohti perjantain määränpäätä, Ramshack bayta ja Ramschackle beach baria. Nyt tulee taas näitä hyviä vinkkejä "Miten löydät perille". Kulje länsirannikkoa pitkin Holetownin keskustan pohjoispuolelle, paikan nimi on Mount Standfast. Etelästä tultaessa pinkin betoniaidan ja hotellin jäädessä vasemmalle puolen tietä olet jo lähellä. Vielä vähän eteenpäin, niin löytyy parkkipaikka oikealta puolelta, pienoisessa rinteessä. Auto parkkiin ja alas rantaan Lonestar Restaurant -kylttien kohdalta tai mistä ikinä pääsetkään sukkuloimaan :). And there you are! Turkoosi meri edessä ja rum punchit sekä mielettömän hyvät smoothiet odottavatkin jo juojaansa. Ainiin, pojat kera espanjan opettajattaren ehtivät samaan kohteeseen puolenpäivän tienoolla. Barbadoslaiseen tapaan maksoit jälleen aurinkotuolista 10 dollaria päivältä ja sait käyttää sen Ramschacklen ruokatilaukseen. Hintaesimerkkeinä wrapit 18$ ja smoothiet (ilman tai alkoholin kanssa) 10$.Kyseinen rantabaari on vanhemman englantilaisherran omistuksessa ja muutenkin henkilökuntaan näytti kuuluvan barbadoslaistuneita vaaleaihoisia. Muutamia viikkoja aiemmin baarissa ja biitsillä oli kuulema vieraillut suomalainen, kuuluisa iskelmälaulaja. Löytyisikö sisäpiirintietoa, oliko kyseessä Danny vai Ressu Redford?
Kyseisellä biitsillä pysähteli kohtuullisen usein katamaraaneja ja pikaveneitä lounaspaussille sekä snorklailemaan jättikilpikonnien kanssa. Uskalsipa kummityttö 6-veekin sadan metrin päähän sukeltelemaan kera kilppareiden :). Loppupäivä kului nopeaan: syöden, juoden, pieniä sadekuuroja pakoillen ja hiekkalinnaa tyttöjen kanssa rakentaessa. Varsinainen action koettiin kuitenkin paluumatkalla Gapiin illan hämärtyessä. Mitä turhaa vetää avoauton päälle kattoa, vaikka sadepilvet lähestyy uhkaavasti. Mieluummin kastutaan läpimäriksi ja viiletetään valtatietä pitkin kohti kotia tukista ja aurinkolaseista kiinni pitäen. Kunnes sitten pari kilometriä ennen määränpäätä pysähdytään ja kastutaan vielä enemmän kattoa laittaessa, ahah! Mutta olipahan pojilla hauskaa kun myöhemmin kerrottiin meidän pikkuajelusta ja muutamalla ohiajaneella myös... Baywatchissa odotti kuitenkin lämmin suihku ja kuivat vaatteet, joten lopputulemana yksi hauska kokemus lisää ja ennen kaikkea erityisen kiva päivä takana.
Iltakymmeneltä hypättiin bussiin kohti Oistinsia ja perjantai-illan kalamarkkinoita, minä, Maija, Tomppa ja Sari tyttöjen jäädessä hotellille lapsenvahdin kanssa. Oistins Fish Festival järjestetään paikallisten, kalastuksen parista elantonsa saavien tueksi käsittääkseni lähes joka perjantai, ainakin sesonkiaikaan. Okei, tarjolla on kalaa monessa eri muodossa ja voin suositella muun muassa blue marlinia. 20$:lla sai ihan mielettömän annoksen ja halpaa banksia (3 kpl 10$) tai rum punchia kylkeen, niin jo alkoi festaritunnelma löytyä. Kalan lisäksi markkinoilta löytyy elävää musiikkia kahdelta eri lavalta, lyhyesti sanottuna toisella on reggaebileet ja toisella lavatanssit. Musiikin lisäksi kojuja, jotka ovat täynnä paikallisia käsitöitä ja koruja, astioita, coconut wateria ja niin edelleen. Tuli fiilis, että näissä perjantai-illan karkeloissa turistit ja paikalliset olivat todellakin yhtä eikä karibian jo-niin-tutuiksi-tulleet sadekuurotkaan haitanneet menoa. Puolen yön jälkeen hivuttauduttiin kohti Gapia ja jo aiemmin kantapaikaksi muodostunutta Mc Bridesia. Paikka oli tällä kertaa täydempi kuin koskaan aiemmin ja totta puhuakseni nyt ahdisti. Vessaan ei uskaltanut lähteä raivaamaan tietä läpi tanssilattian, sillä vaihtoehtoina olisi ollut joko litistymistukehtumiskuolema tai sitten 152 käsiparia pitämässä susta kiinni ties mistä, niin että pakoreittiä ei yksinkertaisesti ole. Ei siis vessaanmenoa tuona iltana! Pilkkuun asti kuitenkin jaksettiin ja siitä sitten siirryttiin hotellin viereiselle hodarikioskille, joka btw on saaren paras! Poikien kokemus 4kk ajalta. Hodari maksaa 3-5$ ja siitä lähtee suurempikin nälkä, kun valitsee sämpylän täytteitä turvoksiin. Puoli neljältä tuli nuijanukutus ja kohti lauantaiaamua.
Fiiliksiä festivaalikujilta
The dinner is ready
Local arts and crafts
Bilelavan meininkiä
Breakdancea ja reggaerytmejä
Lauantai 26.11.
Perjantai-lauantai -yönä iski sitten kunnon rankkasade, lähes tulkoon myrsky. Kun aamulla varovasti uskalsi raottaa parvekkeen ovea, niin vastaan tuli läpimärät laatoille pudonneet pyyhkeet ja sellainen tuulenvire, että oli parempi mennä kalantuoksuisine hengityksineen vielä hetkeksi peiton alle. Ei siis kiirettä nousta, vaikka toisaalta sade ja myräkkä vähän harmittikin, kun loma läheni loppuaan. Puolenpäivän jälkeen aurinko alkoi sitten vähitellen näyttäytyä ja päätettiin suunnata Bridgetowniin. Matkalla bussipysäkille teki sateen liukastama rantabulevardi kepposen ja löysin yhtäkkiä itseni etsimästä multamarkkoja. Hetki meni siinä keräillessä jo aiemmassa elämässä kipeetä saaneita nilkan nivelsiteitä kasaan mutta matka jatkui! Mitäpä sitä ei shoppailun eteen tekisi? Veljelle kuitenkin puhelua, että tuopa se ideaaliside tullessasi, jos et halua kantaa siskoasi pitkin B-townin katuja loppupäivää. Tehtiin treffit kiinalaiseen lounaspaikkaan, aika lähellä Cave Shepherdia, joskaan enää ei kykene tarkempia koordinaatteja antamaan. Nilkka teipattiin ja eikun jatkamaan matkaa, jonka varrelle sattui niin Victoria's Secretiä, tax free -juomia ja lopulta myös niitä niin kauan kaivattuja rannekelloja.
Ensimmäisestä vastaan tulleesta putiikista Kanadan vahvistus Cory osti kultakellon, ja seuraavassa kaupassa pääsinkin mä sitten veljeni innoittamana vauhtiin. Tommin ranteeseen jäi tyylikäs nahkarannekkeinen kello ja oma lompakko keveni kahden Guessin verran. No mutta kun oli valinnanvaikeus! Olisinhan mä ollut hullu, ellen olisi ostanut kahta kansainvälisellä takuulla varustettua kelloa 145e:n yhteishintaan? Ja valinnanvaikeus johtui yksinkertaisesti siitä, että toisesta suurempitauluisesta ja maskuliinisemmasta kellosta (Barbadoksella 80e, Suomessa 239e) tuli arkikello, kun taas toinen on korukello ja vähän spesifimpiin tilanteisiin. Hetkeäkään en ole katunut, aina on jompi kumpi kello kulkenut ostohetkestä lähtien päivittäin ranteessa ja hyvin pelittää. Ja tiedän ettemme ole ainoita, joiden käteen on terästä ja timantteja Barbadokselta tarttunut ;). Kellokaupan ovien sulkeuduttua jatkettiin vielä smoothie-/terveyskioskin kautta Bridgetownin aukiolle kuvailemaan maisemia ja lukuisia kellokäsiä ja sitten pikkuhiljaa Gapiin minigolfin pariin. Reissun viimeiset pelit, joten oli ratkaistava turneevoittaja. Enkä enää muista kuka sen voitti.
Golfkentän sulkeuduttua ja pelaajien kunnon petettyä oli aika jakaantua kahteen jengiin: pojat halusvat viettää boys night out, olihan Tompan vika ilta saarella ja eivät kuulema sellaista olleet vielä viettäneet, eheheh. Naiset jätettiin pärjäämään omillaan ja kyllä se meille sopi! Miesten suunnatessa johonkin muovituoliravintolaan valittiin me jo aiemmin hyväksi havaittu Café Sol margaritoineen. Menusta valikoitui tällä kertaa fajitaksia ja pöytää odotellessa oli pakko maistaa muutama margarita. Enempää me ei oltais missään nimessä haluttu juoda, mutta viereisen pöydän brittimiehet halusivat salaa tarjota muutaman drinkin. No, kyllähän ne piti vanhentumasta pelastaa! Mikä hassua, miehet kuitenkin luikkivat annoksensa syötyään karkuun ja jatkoivat matkaa, mitään sanomatta. Ei ihan ajatukset kohdanneet ilmeisesti :D. Meidän pojathan olivat kadonneet jo aikoja sitten Holetownin 2. streetille, josta taisin mainita jo aiemmin. Halukkaat voivat googlettaa, sanottakoon sen verran että muutama kymmen laittomasti maahantullutta "tanssijaa" tuolta kadulta joutui vuodenvaihteessa pakkaamaan laukkunsa ja lähtemään kotiin, kun sinipukuiset miehet eksyivät baaritiskille...
Sunnuntai 27.11.
Taka-ajatuksena mulla ja Maijalla oli jättäytyä lauantain suurimmista riennoista pois, sillä sunnuntaina piti olla kuosissa! Määränpäänä Bathsheba ja Independence Surf Competition. Saaren itärannikolle oli tarkoitus ensin matkata bussilla ja me lähdettiinkin jo suht varhain kohti B-townia, josta sitten lähtis näitä ns. pitkänmatkanbusseja. Odoteltiin linja-autoasemalla ja ihasteltiin puluja ja muita kirkkoon menijöitä kunnes pojat soittivat, että suunnitelma muuttuu ja hypätäänkin Gabin taksiin. No, ihan hyvä idea lopulta, sillä siinä vaiheessa kun oltiin pari tuntia odoteltu, soitettu uutta aikataulua ja taas odoteltu, niin kello oli iltapäivän puolella. Bussi Bathshebaan olisi kestänyt reilun tunnin ja Gabin kyydissä päästiin perille puolessa. Deal! Ja tervetuloa kaatosade. Keskimaan jyrkät ja mutkaiset tiet meinasi tuottaa päänvaivaa, kun ojat tulvi ja paikalliset (poislukien meidän kuskimme) pelkää vesisateessa ajamista. Perille kuitenkin päästiin ja siellä oli jo kisat hyvässä vauhdissa. Ihanat pikku surffarit - ja vähän ne isommatkin - seisoskelivat sateessa ja odottivat hurrrrrjia aaltoja. Ensimmäiset pari tuntia oltiin teltan suojissa, tingittiin hampurilaisia ja hot dogeja kuin Tallinnan torilla konsanaan ja päästiin yhteiskuviin kalmankalpean kanadalaisperheen kanssa.
Bathsheba
Huonoa läppää, ilmaisia rum puncheja ja välillä muistettiin katsella niitä laineilla matkaavia surffitukkiakin. Täytyy kyllä sanoa, että mun mielestä kisaan osallistuvat naiset veti paljon paremmin! ;) Meidän pojilla oli puolestaan ehkä koko 2 viikon hassuin olo ja sehän näkyi sitten kuvista. Siis naamoista. (Siksi laitoinkin tähän vain oman pärstäni.) Maijan kanssa hymyillään kuin mitkäkin riemuidiootit ja nautiskellaan rommeja, kun samaan aikaan pojat tyytyy vichyyn ja kameroiden välttelyyn. Merisairauskin taisi muutamaan iskeä aaltoja katsellessa. Kisat oli ohi 4-5 maissa ja hypättiin jälleen Gabin kyytiin. Poikien kisakunto loppui kuin seinään, vaikka vasta muutama viikko kuukausi takana, häh. Jäivät siis yliopistolle ja feidasivat meiän vikan illan, krauuuuu :(. Ikuinen leima otsaan. Päädyttiin sitten oman hotellin naapuriin, Harlequiniin, jota kummitytön vanhemmat olivat aiemmin kehuneet. Omalle lautaselle päätyi Tropical tuna hintaan 55 dollaria ja viinipullo puokkiin, 46 paikallista rahaa. Hintatasoltaan tosiaan hieman kalliimpi paikka, ruoka ihan jees ja voi sanoa että hintansa väärti, mutta parempiakin paikkoja tuli reissun kuluessa testattua. Näin sunnuntai-iltana paikka oli aivan täynnä ja "meidän oma tarjoilija" joutui valitettavasti palvelemaan myös muita.
Istuskeltiin vielä tovi eli useampi tunti baaritiskillä ja tilailtiin mitä kummallisimpia juomia. Maija, kai kirjotit sen suklaadrinkin sisällön ylös? Hyvin alkoholilta naamioituja olivat joka tapauksessa, sillä vasta kävelemään lähtiessään huomasi, että ruoan lisäksi on jotain juotukin. Mä siinä lopun yötä sitten opetin suomea ja neuvoin tiskaamisessa, kunnes ravintola meni sulki ja oli aika tutustua vielä hetki Gapin yöhön. Tällä kertaa baarit tuli skipattua ja sen sijaan ihailtiin lähinnä rantamaisemia ja suhteellisen hiljaista sunnuntaiyötä. Aika lensi ja lopulta päätin luovuttaa - ajattelin kai, että ehkä parin tunnin unet ennen viimeistä päivää ja lentoa kotiin olisi paikallaan. Pff, näin jälkikäteen voisi sanoa että yliarvostettua. Loistava ilta, loistava loma. Ja kaikki loppuu aivan liian lyhyeen.
Maanantai 28.11.
Joskus sen on myös loputtava. Surullinen tosiasia, jonka tiedostaa jo sillä hetkellä, kun reissuun lähtee. Ja niin oli maanantaiaamuunkin herättävä ja alettava laittaa tavaroita kasaan. Hieman taivaalta roiski jälleen vettä, mutta ei mitään verrattuna aiempien päivien saavista kaatoihin. Baywatch-Mitchin (jota ei muuten koskaan löytynyt) hoivista piti tehdä check out klo 12 mutta alakerran ravintolan yhteydestä löytyy onneksi lounge, jonne saa jättää tavarat ja josta löytyy suihkut ym. veloituksetta hotelliasukkaiden käyttöön. Pisteet siitä! Tommi ja Eerik tulivat samoihin aikoihin etelään rommiostoksille ja ilmeisesti hyvittelemään muutaman edellisillan passausta seuraksi hotellin naapuribiitsille, jota ei vielä ollut edes korkattu. Dover Beach löytyy ihan kivenheiton päästä läheltä Divi South -hotellia. Hyvät parkkitilat, lähellä halpa ja hyvä kiinalaisravintola, joka toimii myös noutopaikkana sekä myös rantaravintola. Lisäksi Doverilta saat vuokrattua vesiurheiluvälineitä laidasta laitaan. Pojat nappasivat kainaloon surffilaudat ja me päästiin ensikertaa ihailemaan parin kuukauden aikana hankittuja taitoja. No, kyllähän siellä lautojen päällä välillä jopa hetki pysyttiin! Mun nilkkani sanoi toistamiseen riks raks ja krrrrrr, jälleen kerran syypäänä oli liukas sateen kastelema laveri ja kipu oli kolminkertainen aiempaan verrattuna. Siinä sitten makoilin rantahiekalla jääpussi nilkassa ja toivoin, että jalka kestäisi hetken kuluttua edes hieman astua.
Dover beach
4 maissa oli aika suunnata takaisin hotellille sateen säestämänä. Kadut tulvi ja kahlattiin paljasjaloin kuravedessä. Onneksi oli kyseessä nivelsiteet eikä mikään avohaava :). Ja olihan mulla matkaseurana kaiken varalta sairaanhoitaja! Siispä loungeen suihkuun, vaihtamaan vaatteet ja hetki hengailua sekä rommien pakkailua. Kellon lyödessä 19 oli aika napata taksi ja sanoa hei hei sekä pojille, Gapille että koko Barbadokselle. Taksi kentälle maksoi kutakuinkin 40$ ja siihen sai sopivasti tuhlattua viimeiset paikalliset rahat. Laukkujen paino vähän jännitti. Tullessa oli toki ollut Suomi-tuliaisia, mutta olipahan niitä takaisinpäin viemisiäkin... Ei mitään hajua paljonko laukku mahtaisi painaa ja lopulta mentiin puoli kiloa yli sallitun. No problem! Kentällä muuten meni kaikki suht ok, jopa passintarkastusjonot oli siedettäviä mutta eipä sitten saatu buukattua laukkuja suoraan Helsinkiin. Paluulentoreittihän meillä oli alunperin Bridgetown - Manchester - Kööpenhamina - Helsinki. Yritettiin sanoa vastaan useammalle eri virkailijalle ja toistella, että pakkohan sen on onnistua kun tullessakin oli mahdollista, vaan ei auttanut. Siispä jo valmiiksi myöhässä olleeseen koneeseen ja pahinta peläten, sillä ei ollut vaikeaa laskea 1 plus 1 yhteen meidän vaihtoaikoja ja matkalaukkujen uudelleen tsekkauksia. Unta naamaan toivoen, että seuraavan kerran heräis Suomesta kotisohvalta. Tai oikeastaan mieluummin niin, että kone ei olisikaan lähtenyt mihinkään ja tiedossa olisi ollut pari ekstra lomaviikkoa...
Tiistai 29.11.
Eipä sitä taaskaan osannut oikeen nukkua, vaikka nappasin Maijalta unipillerikin. Kanssamatkustajat olivat tosin paljon iisimmin kuin tulomatkan päivälennolla mutta mä en vaan osaa koneessa nukkua. En, vaikka takana olleet yöunet oli lähes olemattomat. Tuulet oli suotuisia ja matka oli 1h 20min nopeampi kuin tullessa (kyllä, aikaerot huomioiden ;)). Oltiin siis about alkuperäisen lentosuunnitelman aikataulussa, sillä lähtö Barbadoksen päässä oli tosiaan viivästynyt. Jumbon purkaminen kesti ja kesti ja kun oli tiedossa, että laukut on käytävä nappaamassa mukaan niin mielessä kävi jo että jatkolennolle ei ehditä. Puoliunessa ja bajan-fiiliksissä pyydeltiin kanssamatkustajilta ohituslupia maihintulotarkastuksessa. Oli myös erityisen viisasta mennä kysymään tullivirkailijoilta, että mitäs jos me tytöt jätettäis laukut tänne kentälle ja juostais jatkolennolle? Kyllähän ne matkatavarat sieltä perästä tulee! Siitä hyvästä jäätiin sitten nalkkiin ja vietettiin 45min tullimiesten kuulusteluissa :D. Saattoi heittää viimeisetkin haaveet Köpiksen lennolle ehtimisestä. Meidät erotettiin eri tiskeille ja matkatavarat nostettiin pöydälle avaamista varten. Tullissa esitetyt kysymykset noudattelivat seuraavanlaista linjaa:
- Mitä teitte Barbadoksella?
- Kenen luona? Mitä veljesi siellä tekee?
- Kuka maksoi matkasi? Oletko varma? En hitossa ole varma!
- Mistä tunnet matkakaverisi? Mitä hän tekee työkseen? Kuinka kauan olette tunteneet?
- Kuinka paljon alkoholia? Onko kaikki omia? No ei ole rommit omia, pojat pakotti tuomaan. - Jatkolentosuunnitelmat?
Tätä yllä olevaa sitten toistettiin, toistettiin ja höystettiin Are you sure? -kysymyksillä. Välillä pyyhittiin sormenjälkiä ja otettiin muun muassa rommipullojen kyljistä näytteitä. Siinä sitten ihmeteltiin ja vastailtiin kiltisti setien (tai no Maijalla taisi kyllä olla vähän nuorempi seuralainen) kysymyksiin mitä osattiin. Eivät ilmeisesti löytäneet kuitenkaan etsimäänsä, sillä lopulta meille toivotettiin hyvää matkaa ja pahoiteltiin, että jouduttiin nalkkiin mutta syytä ei voi kertoa. Ja me tytöthän oltiin iloisia siitä ettei tarvinut kokea manchesterilaista putkaa ja rommit säilyi mutta herneet meni nenään kun viimeinenkin oljenkorsi jatkolennolle oli gone. Tullimiehet sitä paitsi ohjeistivat meidät väärin jatkolentoa operoivan SAS:n tiskille setvimään asiaa. No, sehän oli reilun kilometrin päässä aivan lentokentän toisella laidalla. Siinä oli sitten kiva turvonneen nilkan ja matkatavaroiden kanssa juosta terminaalista toiseen ja lopulta takaisin, kun Virgin Atlanticin vikahan se oikeasti oli. Että me puhuttiin tyhmiä ja jouduttiin tulliin. Että meidän laukkuja ei Barbadoksella buukattu suoraan ja siksi myöhästyttiin jatkolta. Eipä siinä jetlag-tokkuroissa itsekään tiennyt, mitä tehdä ja minne mennä. Pikkuravit ympäri lentokenttää meni siis aamulenkistä.
Virginin tiskilläkään homma ei kuitenkaan mennyt ihan kuin Strömsössä. Naiset väittivät kiven kovaan, että meidän lennot olis buukattu erikseen eikä samalle lipulle. Tällöin vika ei ole lentoyhtiön, vaan matkustaja saa itse maksaa ja etsiä itselleen korvaavat lennot. Ei hitossa! Sai hiukan vääntää kättä (siinä muuten heräsi!), että uskoivat varauksen olevan samalla tiketillä ja lopulta joku sen sieltä koneeltakin oivalsi. Sitten alkoi soittorumpa pitkin Lontoota, Barbadosta ja muitakin tahoja, kunnes 45 minuutin jälkeen henkilökunta myönsi vian olleen Barbadoksen kollegoissaan. Hyvitykseksi tuli ruokalippua, pahoitteluja ja uudet lennot Lontoon kautta Helsinkiin. Ja kun loppujen lopuksi aikatauluero alkuperäiseen lentosuunnitelmaan oli ainoastaan plus puoli tuntia niin saattoi sen kaiken vääntämisen jälkeen olla naamat näkkärillä. Ei muuta kuin British Airwaysin tiskille check iniin ja lisää kivoja yllätyksiä! Paikat ykkösluokkaan ja kupongit Ba:n loungeen brunssille. Harmittavasti Lontoon lentoon oli aikaa enää puolisentoista tuntia ja uuden myöhästymisen pelossa skumpanjuonti jäi tällä kertaa väliin. Loppumatka menikin sitten ilman suurempia kommelluksia. Lontoossa parin tunnin venailu ja sitten Finskin koneeseen kohti Helsinki-Vantaata. Onneks ehdittiin illan vikalle lennolle, sillä seuraavana päivänä alkoi ko. kaupungissa joukkoliikenteen lakko! Ahaha. Se kun ois vielä koettu niin aijai. Voi siis sanoa että tuuria oli hieman mukana. Suomessa oltiin lopulta iltayhdeksän maissa, kaikki tavarat kasassa ja mekin lähestulkoon yksinä kappaleina. Matkustusta hotellilta kotiovelle kertyi mukavat 27 tuntia ja niin oli reissu ohitse.
Happy but longing. That's all I can say.
P.s. Lyhyt yhteenveto koko reissusta seuraa vielä myöhemmin, kun tämä tarinointi taas kerran venähti tällaiseksi maratontekstiksi.
