Thai food, please.

Mitä: Katukeittiöitä, heinäsirkkoja ja maailman paras mangolassie

Missä: Koh Lanta

Milloin: 12/2013

Lupasin kirjoitella jotakin myös Koh Lantan kulinaristisista kokemuksista - yksi Thaimaan matkojen parhaita anteja, ehdottomasti. Intian lisäksi Thaimaa kuuluu omiin suosikkeihini maailman ruokakulttuureista puhuttaessa. Jos haluat lukea aiempia ajatuksiani thairuoan tiimoilta, niin täältä löytyy. Jahas, näyttäisi siltä että blogin ulkoasupäivityksen myötä fontit temppuilee, krau! Mutta jos se ei häiritse, niin lue toki. Kyllä nuo vanhat tekstit tuolla edelleen ovat, mutta hieman eri näköisinä. Koodaustukea kaivaten siis edelleen, aeeeeeeeerhh. Mutta niin. Itse asiaan eli siihen, mitä tuli syötyä, missä ja mihin hintaan. Vähän, hyvin vähän ehkä juotuakin, joskaan se ei ollut tämän reissun päätarkoitus :). 

Syömisten suhteen en ole oikeastaan koskaan tehnyt mitään suurempia suunnitelmia reissuilla. Joskus kaupunkilomilla, esim. Barcelonassa, on kyllä ollut joitakin etukäteen tsekattuja ravintoloita ja kahviloita, joissa on halunnut käydä. Koh Lantalla sitä vastoin menin ihan fiiliksen mukaan. Kun nälkä yllätti, etsin usein vaan lähimmän paikan ja that's it. Valintaan vaikutti todella harvoin ravintolan, kuppilan tai muovituolimestan ulkonäkö menusta puhumattakaan. Suurin ja ainoa kriteeri oli lopulta se, että näkyikö paikassa yhtään paikallisia. Se on yleensä melko varma merkki siitä, että ruoka on hyvää ja hinnat kohdillaan (=halpoja). Turistiravintolat kiersin tällä kertaa aika kaukaa. Hinnat ovat korkeampia, menut turhan kansainvälisiä omaan makuuni eikä sitä aitoa thaikulttuuria meinaa enää niistä löytyä. Omaan reissuun mahtui oikeastaan vain kaksi kokeilua näissä paikoissa, joista kerron kohta. 

Iltamarkkinat Klong Dao Beachin kohdalla eli aivan mun hotellin kulmilla.

Hieman eksoottisempaa iltapalaa kaipaaville - grillattuja toukkia, heinäsirkkoja ja torakoita (?)

Yllä olevassa (tuo ylempi noista kahdesta, toukat ovat sitten niiden kaikkein suurimpien kulinaristien herkkua!) kuvassa kiteytyy mielestäni pari varsin oleellista asiaa, kun puhutaan thairuoasta. Näet mitä on tarjolla, kojun ympärillä pyörii thaimaalaisia eikä meininki ole liian fiini. Nuo Klong Dao Beachin iltamarkkinat olivat pystyssä joka päivä ihan hotellini kulmilla. Itse asiassa taisivat kyllä alkaa jo päiväsaikaan, mutta silloin tuli harvemmin siellä vierailtua. Iltaisin alue puolestaan vilisi ihmisiä. Alkuun lähinnä paikallisia mutta loppureissua kohden huomasin myös useampien turistien "eksyvän" torille. Ja miksipä ei - ruokatarjonta oli varsin monipuolista ja ennen kaikkea halpaa. Liha- tai kanavartaasta maksoit 15-35 bahtia ja phad thai -annoksen sait 30-50 bahtilla ja siitä riittikin sitten sen verran, että saatoit kieriä takaisin majapaikkaasi. Ruokakojujen lisäksi markkinoilla myytiin kaikenlaista muutakin aina vaatteista leluihin ja elektroniikkaan. Tavaran aitoudesta sen sijaan tarvitsee tuskin mainita :). 

Näiden ruokatorien lisäksi monille Thaimaan kävijöille ovat tuttuja varmasti myös ns. muovituoliravintolat. Ranta- ja turistiravintoloihin verrattuna ovat ne vaatimattomamman näköisiä ja sijaitsevat usein hieman sivummalla, esimerkiksi kadun varressa. Menu saattaa löytyä tai sitten ei. Ja jos löytyykin, niin on se mitä todennäköisimmin vain thaiksi ;). Eli järkevintä on vain osoittaa pannua ja tilata siitä turhia mukisematta tai jos näkee jollain muulla asiakkaalla hyvännäköisen annoksen, niin vinkkaa siihen suuntaan. Hintataso on sama mitä ruokatoreilla ja annokset usein vielä suurempia. Alla on kuva kananuudeliannoksestani, jonka söin parina iltana eräässä ruokamarkkinoiden lähellä sijainneessa varsin viihtyisässä muovituolikuppilassa. En tiedä edes annoksen nimeä, sillä menu oli tosiaan vain thaiksi ja nimenomaan thaiaakkosin, mutta tärkeintä lienee että vei kielen mennessään. Hintaa tällä taisi olla 50 bahtia eli ei juuri mitään. Coca cola kylkeen 20 bht. Ainiin, hassua. Light-juomat maksoivat lähes poikkeuksetta ja kaikkialla tuplat. Osaako joku selittää miksi? Ja sitten niille vatsatautiepäilijöille! Itse en ole kertaakaan Aasian reissuilla saanut minkäänlaista vatsapöpöä ja syöty on vaikka minkälaisissa mestoissa... Jos se joskus kohdalle sattuu, niin on todennäköisesti vain huonoa tuuria ja voi tulla mistä tahansa. Niin niistä viiden tähden ravintoloista kuin katukeittiöistäkin, joten ainakaan siitä syystä ei mielestäni kannata jättää väliin katukeittiöiden herkkuja vaan päinvastoin, kokeilla rohkeasti. Ainoastaan majoneesit jätän yleensä itse syömättä, mutta toisaalta olen nähnyt monen kaverin jäävän henkiin nekin syötyään ;). 

Kananuudelihässäkkä hintaan 50 bahtia, yaaaaaaaam. 

Näitä katukeittiöitä löytyy Koh Lantalla sieltä täältä ja runsaasti, varmimmin saarta kiertävän pääkadun varrelta. Itse en tosiaan liikkunut länsirannikolta kauemmaksi, joten eteläisen tai itäisen saaren tarjonnasta en osaa valitettavasti sanoa. Uskoisin kuitenkin, että vaihtoehdot vähenevät samassa suhteessa kuin majoituspaikatkin eli vilkkainta on Saladanista etelää kohti n. 10 kilometrin matkalla. Ja paikallisilta kannattaa aina kysyä neuvoa, silloin löytyy usein ne salaisimmatkin paikat. Niihin 9 ja 7 vuoden takaisiin Thaimaan reissuihin verrattuna katukeittiöiden hinnat ei mielestäni olleet juurikaan nousseet ja myös laatu oli pysynyt samana, ellei jopa parantunut. Voin siis lämpimästi suositella ainakin Lantan kojuja, jos haluat maistaa aitoja, tuoreita ja välillä hieman no okei, melko reippaastikin tulisia thaiannoksia. Kokeilemisen arvoista, ehdottomasti. 

Mitenkäs se jälkkäri sitten? Itse en ole mikään suuri makean ystävä, joten todella harvoin tulee vaikkapa kotimaassa syötyä jälkiruokia tai mitään muitakaan makeita herkkuja. Täytekakun tilalle nappaan mieluusti jonkin hedelmän tai jotain suolaista, jos vain mahdollista. Thaimaassa on kuitenkin pari juttua, jotka ovat vieneet sydämeni ja ennen kaikkea makuhermoni mennessään. Ja nämäkin löytyvät - mistäpä muualta kuin - katukeittiöistä! Ensimmäisenä kaikenlaiset juotavat, raikkaat ja alkoholittomat juomat. Nimet ja valmistustavat vaihtelevat ja kojuista riippuen törmäät mm. fruit shakeen, fruit juiceen, fruit lassieen jne. ja välillä nimet jopa viittaavat valmistustapaan, joskaan eivät aina, heh. Oman kokemukseni mukaan hyviä kuitenkin kaikki, joten ei hätää. Saladanin keskustassa käydessäni nappasin aina fruit shaken alla olevassa kuvassa näkyvästä kojusta. Hinnat olivat hedelmästä riippuen 30-50 bahtia per juoma ja maku aivan loistava. Hedelmät olivat kyseisen maman kojussa kylmälaukussa säilössä ja tuoreita, kun taas jossain muualla saattoivat olla pöydällä lämpöisessä koko päivän. Kuvan oikeassa nurkassa näkyvää pancake-kojua ei myöskään kannata missata, jos kaipaa hieman tuhdimpaa jälkkäriä. Thaipannukakut (20-4o bahtia/ kpl) vievät niin ikään kielen mennessään ja niillä lähtee jo pieni nälkäkin. Pannukakkukojuja löytyy myös pitkin katujen varsia. Omana suosikkina mango-suklaa, mmmmmm. 

Saladanin suosikki jälkkärikojut - fruit shakea ja pannukakkuja!

Mangolassie Phra Ae -biitsillä, favourite! 

Jos sitten hypätään hetkeksi katukeittiöistä sivuun ja ravintoloiden puolelle. Kuten alkuun totesin, ei tällä kertaa niistä kertynyt kokemusta kahta paikkaa enempää. Näistä kahdesta toinen oli loistava, toinen alempaa keskitasoa. Loistavaa ruokaa ja palvelua edusti paikka nimeltä Phet's Restaurant ja sijainti Klong Daon eteläpäässä, Holiday Villasta pari sataa metriä rantaviivaa ylöspäin. Sain vinkin ravintolasta itse asiassa tuttavaperheeltä, joka vieraili Lantalla pari viikkoa itseäni aiemmin. Paikkaa pitää sympaattinen thainainen perheineen ja ravintola on varsin uusi, ollut pystyssä vasta muutaman kuukauden. Lähdin muistaakseni toisena iltana saarella etsimään kyseistä paikkaa tietäen vain omistajan nimen ja että jossain lähellä hotellia sen piti olla. Klong Dao Beach ei ole ilta-aikaan mikään kovin hyvin valaistu ranta, etenkään tuo rauhallisempi eteläinen osa. Siellä sitten iphonen taskulampun turvin taivalsin sateessa eteenpäin ja löytyihän se ravintola lopulta melko helposti. Kiitos värikkäiden kylttien ja vasta kattoon ripustettujen simpukkavalaisimien.

Söin ensimmäisenä iltana katkarapucurryn ja olin heti täysin myyty. Hetken tarkkailin henkilökuntaa ja mietin, kuka saattaisi olla paikan omistaja ja lopulta bongasin kuvailuihin sopivan, jatkuvasti hymyilevän naisen. Nykäisin hihasta ja veikkaus osui oikeaan. Kerroin terveiset Suomesta ja tarinaa riittikin sitten pitkälle yöhön Changin ja sodan ääressä joista jälkimmäinen oli minun, ähäkutti! Pistäydyin ravintolaan useampana iltana ja välillä päiväsaikaankin eikä kertaakaan tarvinnut pettyä. Niitä harvoja thaipaikkoja, joissa saa myös kunnon salaatteja. Annokset olivat huikean kokoisia, laitettu nätisti esille ja makua löytyi. Itse tilasin annokset usein hieman normaalia tulisempana (chili ja curry, mmmmmm!), sillä tänä päivänä nuo thairavintolat tuntuvat hieman arkailevan turistien annosten maustamisen kanssa. Hintataso oli toki korkeampi kuin katukeittiöissä mutta ei mahdoton. Thairuokia sai 80-180 bahtilla, länsimaiset annokset taisivat maksaa 200-400 bht jos oikein muistan, niitä kun ei tullut tilailtua. Ystävällinen palvelu on ehkä hieman turha mainita, koska sitä se on kokemukseni mukaan kaikkialla. Sanottakoon nyt kuitenkin eli hymyjä ja kauniita sanoja ei puuttunut ja hiljaisempina hetkinä muukin henkilökunta saattoi jäädä pöytään juttelemaan pidemmäksikin toviksi. 

Reissun paras ravintola - käy ehdottomasti kokeilemassa ja kerro terveiset Phetille :).

Herkkuja merenelävistä, 120 bht - and some extra king size prawns just for you.

Ravintolan vieressä on myös saman omistajan pitämä coctailbaari.

Mitäpä vielä? Huonoja kokemuksia on usein turha muistella, mutta jos lyhyesti siitä toisesta rantaravintolasta kuitenkin. Siitä, millaisia äärilaitoja voikaan joskus lyötyä. Olisikohan paikan nimi ollut Banana Garden Restaurant tai jotain sinnepäin? Sijainti kuitenkin noin puolivälissä Klong Daon rantaa ja täynnä ruotsalaisia, ilmeisesti jonkin resortin ylläpitämä ravintola. Paikka oli idyllinen, pöydät katettu rantahiekalle ja mitä otollisin nimenomaan auringonlaskun odotteluun. En tiedä, sattuiko sitä sitten vain valitsemaan huonon vaihtoehdon listalta vai mitä, mutta oma annos oli pettymys. Stir fried noodles with shrimps oli pilattu mauttomalla tomaattikastikkeella, jossa koko annos ui. Lisäksi ravut maistuivat mudalta - ihan totta. Jätän harvoin mitään syömättä ja tällä kertaa nuo merenelävät tosiaan jäivät lautasen reunalle eikä ollut ainoastaan oma mielipiteeni :). Hinta oli lähemmäs 200 bht eli thaiannokseksi selkeästi kalliimpi kuin vaikkapa Phetissä. Jotain hyvää kuitenkin! Juuri kun annokset tulivat pöytään, osui kohdalle koko rannan pimentänyt sähkökatko. Ajantaju katosi, uskoisin katkoksen kestäneen ehkä lähemmäs tunnin. Ruotsalaismamat hermostuivat, kun eivät saaneet tilattua fruit shakea. Ruotsissa blenderit toimivat ilmeisesti ilman sähköä... Kynttilöiden ja lyhtyjen valossa tuo tomaattisoppakin muuttui ihan ookooksi ja auringon laskettua rannalle tuli lapsia ja noh, meitä hieman vanhempiakin viihdyttämään saippuakuplamies. Loppujen lopuksi siitä muodostui yksi parhaita iltoja reissussa, joten ehkei se ruoka sittenkään ole se kaikkein tärkein? 

Sähkökatko. 

The bubble man. 

Kaupunki, joka ei epäilyistä huolimatta jätä ketään nälkäiseksi. Eikä kylmäksi.

Mitä: A little piece of Lahti, part 2
Missä: Uudessa vanhassa kotikaupungissani

Milloin: Kun haluat syödä hyvin eikä juomiakaan kannata unohtaa

Sataa, sataa ja sataa. Toisena päivänä tätä Suomen syksyä vihaa ja toisena rakastaa. Kun tukka on sekaisin heti ovesta ulos astuttua ja tennarit läpeensä märät, niin tekee mieli karata siltä seisomalta jonnekin, minne tän vuodenajan pimeys ja kosteus ei yllä. Mutta toisaalta - onko parempaa kuin käpertyä viltin alle, ottaa lasi viiniä ja katsella kun sade hakkaa ikkunaan kynttilänvalossa? Mieluiten toki vielä hyvässä seurassa. Eikä ole mikään pakko mennä ulos. Syksyllä on muutenkin helpompi istua alas ja hengittää. Kesällä - ainakin omalla kohdallani sen mielettömän kiireen keskellä, kun pitäisi revetä joka paikkaan muttei vaan millään pysty - huomaan usein ajattelevani ääneen, että no, teen tämän sitten syksyllä, silloin on aikaa. Ja tottahan se on. Mun kohdalla tänä syksynä ehkä vielä enemmän kuin aiempina vuosina, jolloin syyskuun koittaessa kalenteri on täyttynyt opiskeluista, tenteistä ja muista velvollisuuksista, joita ulkopuoliset tekijät ovat sanelleet. Toki kuten jo aiemmin on tullut todettua, niin tekemistä riittää edelleen muun muassa gradun parissa mutta varsinaista lukujärjestystä ei ole. Samanaikaisesti vapauttavaa mutta kuitenkin aika suuri ahdistus. Ihan kuin sade.

kuva täältä

No mutta se opinnoista ja täyteen ahdetuista kalentereista. Syksy on kuitenkin mitä parhainta aikaa myös kulinaristisille kokemuksille. Pimeinä syysiltoina ainakin allekirjoittanut löytää tiensä melko toistuvasti hyvän ruoan ja juoman luokse: oli se sitten omassa kotona, kaverin luona Jamie Oliver -iltoja vietellen tai hyvässä ravintolassa. Parasta tässä kaikessa on ehdottomasti se, kun voi istua rauhassa eikä ole aina niin palava kiire seuraavaan paikkaan. Jotta nyt päästäis pikkuhiljaa lähemmäksi tän postauksen aihetta, niin on siis aika raottaa hieman Lahden ravintolatarjontaa. Täältä siis todellakin löytyy jotain kokeilemisen arvoista. Eihän tää kaupunki tietenkään yllä lähellekään sitä, mitä esimerkiksi Helsinki tarjoaa mutta kyllä Lahdessakin nälkä lähtee ja saattaa eksyä jopa johonkin sellaiseen paikkaan, mihin tekee mieli mennä uudemman kerran. Kunhan vaan tietää mitä ja mistä etsii.

Varmaankin kaikkein tunnetuin lahtelainen ravintola on El Toro ja sen kuuluisat pippuripihvit. Oltiin veljeni kanssa ihan kääpiöitä kun isä vei meidät sinne ekaa kertaa ja siitä lähtien se on säilynyt top5-listallani aina tähän päivään saakka. Kyseiseen espanjalaishenkiseen ravintolaan kannattaa varata pöytä, sillä en taida olla ainoa lahtelainen, jonka sydämessä sillä on pippurin kokoinen ja yhtä tulinen asema. Espanjalaisia paikkoja riittää muitakin ja toinen blogimaininnan arvoinen voisi olla Torero. Palveluun en tosin oo aina ollut yhtä tyytyväinen kuin El Torossa, mutta muun muassa sangria on siellä ihan ykkönen! Toreroon lähtisin itse syömään ensisijassa tapaksia, joskaan vartaat ja bocadillotkaan ei oo myöskään huono vaihtoehto. Samaan kategoriaan kahden edellisen kanssa laittaisin vielä Santa Fen. Syöt lähestulkoon mitä vain, niin odotukset täyttyy eikä tarvitse lähteä nälkäisenä kotiin. Palvelu on fine, hintataso kohdallaan ja viihtyvyyskin yleensä taattu, vaikka vilskettä ja asiakkaita riittää illasta huolimatta. Santa Fe on ehkä Lahden paikoista se, jonne saat jonottaa pöytää kauimmiten. Perjantai- ja lauantai-illoille eivät taida edelleenkään ottaa edes varauksia, joten ei muuta kuin jonon jatkoksi jos meksikolaista tekee mieli.

Mutta jos sitten etsit jotain vähän spesiaalimpaa - jotain mitä ei tuu joka kadun kulmassa vastaan, niin kehotan valitsemaan jonkin seuraavista: Taivaanranta, Roux tai Pulcinella. Taivaanranta löytyy Sokoksen yläpuolelta ja moni tuntee paikan parhaiten samannimisestä, omasta panimosta sekä tislaamosta. Taivaanrannassa voi käydä kyllästymättä useammankin (jos vain tili antaa myöten) kerran vuodessa tai miksei kuukaudessakin, sillä menut ovat kausiluonteisia ja vaihtuvat aina vuodenaikojen mukaan. Extrana tosiaan tuo tislaamopuoli, jonne pääsee seuraamaan mallasviskin valmistusta vapaasti ravintolan aukioloaikoina tai vaihtoehtoisesti opastetulle, omalle kierrokselle maksua vastaan. Ja kyllä - naisetkin voivat tykätä viskistä. Ruokanautintojen lisäksi tässä paikassa saattaa siis käydä niin, että jokin oman panimon olut, viski tai siideri tekee juojaansa lähtemättömän vaikutuksen ja nautiskelemaan on palattava kerta toisensa jälkeen. Taivaanrantaa suosittelen myös ns. kynttiläillalliskohteeksi, sillä silloin valinta ei voi ainakaan tunnelman ja ruoan puolesta mennä pieleen, jolloin loppu onkin vain itsestä kiinni ;).


Roux on menultaan melko samantyylinen kuin aiemmin mainittu eikä tunnelmakaan juuri jää Taivaanrannasta jälkeen. Ravintola on perustettu Lahden vanhan apteekin tiloihin ja senaikaisia kalusteita on käytetty osana tämän hetken ravintolasisustusta. Näin ollen jo pelkän aiemman elämänsä ansiosta paikka on ehdottomasti vierailemisen arvoinen. Rouxissa kävin viimeksi vajaa vuosi sitten ja ainakin silloin myös ruuissa oli vivahde vanhaa aikaa ja maalaishenkisyyttä. Usein näin syksyllä ovat mainostaneet myös erilaisia rapumenuja, ehkäpä seuraavaksi voisikin kokeilla sellaista. Vaikkakin mun salainen rapujen keittoliemiresepti on toiminut tähän asti moitteettomasti ja mikäpä sen parempaa, kuin itse emännöidä - voi ei muuten mikä sana - syksyisiä saksiniekkajuhlia paperilyhtyjen keskellä. Joka tapauksessa, Roux kannattaa painaa mieleen viimeistään siinä vaiheessa, kun Lahden ketjuravintoloiden menut on kahlattu läpi ja kaipaat aitoja suomalaisia makuja sekä vanhanajan tunnelmaa. Just try and love it!

kuva Rouxin sivuilta

Kolmas suosikkini on melko tuore tapaus. Pulcinella ei ole vielä kovin montaa vuotta paikallaan ollut ja itsekin taisin löytää sen vasta viime vuoden talvella, täydestä sattumasta. Tämän pienen italialaisen ehdoton valttikortti on sen koko. Asiakaspaikkoja on vain kolmisenkymmentä ja kun astut sisälle ravintolaan, niin tuntuu siltä kuin menisit napolilaisen ja todella vieraanvaraisen perheen pieneen kotiin. Keittiöstä kuuluu kokin laulu, kynttilät palaa ja valuttaa steariinia jalustoina toimivien viinipullojen kauloja pitkin ja ravintolan isäntä tulee vaihtamaan kuulumisia - lähestulkoon millä kielellä tahansa, useimmiten kuitenkin italiaksi vaikket itse tuota rakkauden salakieltä osaisikaan :). Kerran jos toisenkin Pulcinellassa on tullut istuskeltua talon- tai jonkin muun viinin seurassa useita tunteja. Listalta puolestaan löytyy loistavia pizzoja, mereneläviä ja ehkäpä kaupungin paras hummeri. Jos siis kaipaat sadepäivänä kiireetöntä tekemistä ja mentaalimatkaa Italiaan, niin suosittelen poikkeamista tähän Hämeenkadun helmeen <3. 


Hmm. Tästä postauksesta piti tulla yhdistelmä Lahden ravintolatarjontaa sekä urheilua. No, jotenkin saattaa taas huomata, että ainakin tää ruoka- ja juomapuoli on sen verran lähellä omaa sydäntä, että tarina vaan venyi ja venyi. Ja silti jäi kirjoittamatta niin paljon - löytyyhän täältä myös kokeilunarvoisia kiinalaisia, thaikkupaikkoja ja sushiakin saa. Ehkä kuitenkin perehdyn niihin itse vielä hieman tarkemmin ja vasta sen jälkeen kerron, mikä kannattaa ja mikä ei. Unohtamatta tietenkään sataman Teerenrantaa, josta oli puhetta jo kotikaupunkini 1. osassa. Lahti-jutustelu venyy näin ollen ainakin kolmeosaiseksi, mutta onhan tässä vielä näitä pitkiä loka- ja marraskuun päiviä sekä aikaa tuijotella, kuinka sade hakkaa ikkunaan. Eli (penkki)urheilupostauskin on näillä näkymin vielä tulossa ja ehkäpä myös joitakin yleisiä fiiliksiä siitä, miltä nyt kesän jälkeen tuntuu asua täällä. Sen voin sanoa, että voi kyllä, kotiutunut olen.


Barbadoksen matkasuunnitelmakin on jo työnalla ja ajatuksissa - lähes joka päivä. Toivottavasti siitäkin ajatusvirrasta ehtisin jakamaan jotain ennen marraskuun puoliväliä, jolloin Helsinki-Vantaa vaihtuu Arlandan ja Manchesterin kautta Karibian lämpöön. Lisäksi maanantaina on tän kesän viimeinen työpäivä Vierumäellä, mikä tarkoittaa samalla myös sitä, että gradun ohella mulla ei muuta enää sitten olekaan kuin aikaa ;). No ei. Silti aivan liikaa tekemistä ja ihan liian vähän tunteja vuorokaudessa. Valokynästä on btw tullut mun second best friend ja pelastava enkeli näiden viime viikkojen aikana. Voin suositella, kaikille matkakuumeen - tai oikeastaan minkä tahansa muunkin vaivan - ja liian vähien yöunien aiheuttamista mustista silmänalusista kärsiville. En kuitenkaan vaihtaisi päivääkään, viimeinen kuva kertokoon sen olennaisen tällä hetkellä. Good night <3.

kuva täältä

Focaccia à la Jamie Oliver and Me.

Mitä: Reissujen inspiroimaa ruoanlaittoa
Missä: Kotona
Milloin: Lauantaina 12.2.2011 kun ulkolämpömittari näyttää -18c

Kuten olette ehkä aiemmista postauksista saattaneet huomata, kuuluu mun reissailuun ja yleensäkin elämään aika olennaisesti hyvä ruoka, juoma ja ennen kaikkea niistä nauttiminen kaikessa rauhassa. Se ei ole siis vain sitä, että syödään nälkään, hypätään äkkiä pöydästä ylös ja jatketaan matkaa. Ei, ei - ei missään nimessä. Rakastan ruoanlaittoa ja erityisesti kaikkea siihen liittyvää, no sanottakoon nyt vaikkapa oheistoimintaa. Neljän hengen ystäväporukalla meillä on ollut tapana kokoontua kerran vuodessa yhteen ja pyhittää koko päivä, mieluusti yön yli ja aina seuraavaan aamuun asti, hyvälle ruoalle ja juomalle. Tapahtuma kulkee nimellä Jamie Oliver -ilta, sillä olemme aina valinneet jonkun tämän mainion kokin keittokirjoista, suunnitelleet sen pohjalta 3-4 ruokalajin illallisen viineineen ja kattauksineen pieniä yksityiskohtia unohtamatta. Raaka-aineita on monesti metsästetty pitkin Helsinki-Lahti-Jyväskylä - akselia ja pyritty aina löytämään kaikki reseptin mukaiset ainesosat. Useimmiten tuo onkin tainnut onnistua, ehkä pari kertaa ollaan todettu, että esimerkiksi jotain maustetta ei nyt ehditä ulkomailta hakemaan ja siksi on jouduttu hieman modifioimaan joitakin ohjeita :). Näin kuitenkin vain äärimmäisessä hädässä.

Täysin tarkkaa mielikuvaa mulla ei edes ole, että mistä ajatus tämän perinteen järjestämiseen lopulta lähti. Yhden hyvän ystäväni kanssa aloimme jossain vaiheessa ostella toisillemme lahjoiksi (joulu, synttärit ym.) Oliverin kirjoja, joten varmasti sillä oli osansa. Lisäksi lukuisat ulkomaanmatkat ja niiden tarjoamat makuelämykset ovat innoittaneet kokeilemaan uutuuksia myös omassa keittiössä ja mikäpä olisi parempaa, kuin yhdistää useamman kokkaamista rakastavan naisen taidot ja rakkaus ruokaan. Näin sai siis Jamie Oliver -illat alkunsa ja jatkuvat toivottavasti hamaan tulevaisuuteen saakka :). Tulevana kesänä taitaa olla vuorossa viides virallinen kokoontuminen, saa nähdä mihin kirjaan ja millaiseen menuun tällä kertaa päädytään. Sen kuitenkin takaan, että seura on parasta, keittiössä hääräilyn jälki loistavaa ja illasta jäävät muistot ikuisia.

Oon jo hetken ajatellu, et kirjoittaisin postauksen omista suosikkiruokakulttuureistani. Se saa nyt kuitenkin odottaa vielä hetken, sillä päädyin tänään kokkaamaan erään top3-listani ulkopuolelle - joskin erittäin niukasti - jääneen maan herkkua. Ja tämä maa ja ruokakulttuuri on siis Italia. Saapasmaassa olen maistanut muutamia ruokamaailman helmiä ja sieltä löytyykin pari ehdotonta suosikkiani. Tälle top-listalle Italia ei nyt kuitenkaan yltänyt, vaikkakin kamppailu oli tiukka ja pronssipaikasta se ei jäänyt kuin hyppysellisen. Joka tapauksessa halusin kuitenkin jakaa teidän kanssa yhden näistä italialaisista suosikeistani, nimittäin Focaccian. Focaccia on muhkea, useaan otteeseen kohotettu ja useimmiten koko uunipellin kokoinen leipä, jonka päällä on erilaisia mausteita, tomaattia, oliiveja, juustoraastetta, oliiviöljyä jne. Yksinkertaisimmillaan leipä valellaan vain oliiviöljyllä ja pinnalle ripotellaan silputtua basilikaa, mustapippuria sekä merisuolaa. No, nyt joku saattaa kyseenalaistaa Focaccian italialaisen alkuperän ja se on täysin sallittua. Täyttä varmuutta alkuperästä ei nimittäin ole ja joidenkin lähteiden mukaan leipä onkin etruskien tai kreikkalaisten luoma herkku. Italiassa sitä kuitenkin rakastetaan. Itsekin olen Focacciaan useamman kerran siellä törmännyt ja tämän takia sitä valmistuu melkoisen usein myös mun sekä kotikotini keittiössä :).

Jamien Keittiössä -kirjasta löytyy mun suosikkireseptini, joita sitten mielen mukaan aina silloin tällöin modifioin. Kirjasta löytyy ensinnäkin Jamien leipätaikina (s.312), joka käy Focaccian pohjaksi ja vielä erikseen Tomaattifocaccia-reseptikin (s.316), jos joku haluaa kokeilla suoraan sitä. Tällä kertaa omaa leipääni pääsivät koristamaan punasipulirenkaat, kirsikkatomaatit, oliivit sekä juustoraaste. Pinnan valelin aurinkokuivattujen tomaattien öljyllä (kaupan purkki, josta tomaatit olivat löytäneet tiensä parempiin suihin), jota sitten jatkoin tuoreella basilikasilpulla, valkosipulilla, mustapippurilla sekä ruotsalaisella yrtti-merisuolalla. Uuniin noin 20 minuutiksi ja njam! Focaccian seuraksi lasi valkkaria tai mikseipä vaikka iltateekin - jonka mä tänä lauantai-iltana valitsin. Taattua on juomasta huolimatta se, että tähän leipään rakastut.

Joko leipätaikina on kohoamassa? Ainiin, muutama sana piti sanoa tuosta teestä kukkineen, joka tällä kertaa päätyi Focaccian rinnalle. Löysin sen tämän vuoden Matkamessuilta Helsingistä ja kyseessä on Forsmanin teeruusuke, nimeltään Talven Prinsessa. Kiinalaista vihreää sekä valkoista teetä puolukan ja vaniljan aromeilla. Oijoi. Mä olen siis todellakin teen suurkuluttaja ja tänä päivänä juon oikeastaan vain haudutettavia sortteja. Matkoilta tulee lähes aina tuotua teetä kotiin jos vain sattuu löytymään kivoja paikkoja, mistä ostaa kotiinviemisiä. Teeruusukkeita (kutsutaan myös teekukiksi) tulee hamstrattua hieman harvemmin, sillä ne maksavat suhteessa paljon enemmän eikä yhdestä kukasta lopulta juo kuin pari kupillista. Välillä saa kuitenkin herkutella ja nauttia, kuten tänään. Nyt seuraa vinkki! Jos et ole Suomen rajojen ulkopuolella reissussa ja tekee mieli kokeilla jotain muuta kuin marketin teelaatuja, niin tässä aivan mieletön paikka, joka löytyy Helsingistä, nimittäin Théhuone. Erikoisuuksia ympäri maailmaa ja ystävällistä, asiantuntevaa palvelua. Et tule pettymään. 

Tää postaus ei ehkä aivan täydellisesti istu alkuperäisen blogi-ideani alle mutta kuten arvelinkin, niin kunhan tässä kirjoittelussa pääsee alkuun, niin se vie kyllä mennessään. Ja kun tällä hetkellä ei ole uusia reissuja vielä varattuna, niin on tyydyttävä muistelemaan jo menneitä. Hyvää siinä on se, että samalla mieleen palautuu matkustamisen suola, jolloin uusien seikkailujen suunnittelu saa taas uutta virtaa. Joten uskallanpa väittää, että jatkossakin tämä blogi tulee sisältämään aina välillä jotain sellaista, mikä ei välttämättä täysin suoraan liity tehtyihin reissuihin tai ole pelkkää matkakertomusta. Luvassa on siis yllätyksiä, maisemia ja värejä. Kultuuria, ruokaa ja kenties myös muita nautintoja. Vilkaisuja menneisyyteen, unelmia sekä suuria tunteita. Nyt, näiden ihanien makujen ja tuoksujen ääreltä toivottelen kuitenkin vain lyhyesti rentouttavaa lauantai-iltaa kaikille.

Wiesn 2010.

Mitä: Oktoberfest 2010

Missä: München, Saksa

Milloin: 23.-26.9.2010

Ennen kuin hierot ja peset epäileviä silmiäisi ties kuinka monetta kertaa, niin kyllä - mut, varsinainen oluenystävä, ylipuhuttiin harjoittelemaan kaljanjuontia Oktoberfesteille kuluneen vuoden syyskuussa. Pääsyyllinen ja samalla parastakin parempi matkakumppani oli siis Sari ja reissu kohti Müncheniä starttasi varhaisena torstaiaamuna Ruoholahdesta muutaman tunnin yöunien jälkeen. Totta puhuakseni fiilis ei tuolloin ollut kovinkaan korkealla, sillä olin sairastellut flunssaa jo viikon verran eivätkä mallasjuoma, asiaankuuluvat laulut ja valvominen olleet prioriteettilistallani ensimmäisinä. Ei siis muuta kuin asennenappula kaakkoon ja reissufiilistä hakemaan ja hops, Radisson Blun taksitolpalta (lue: Sarin oma taksi) pirssi kohti rautatieasemaa ja siitä edelleen Helsinki-Vantaata.

Lentokentissä on kyllä jotain taikaa, erityisesti juuri Helsinki-Vantaalla. Kai se on se lähdön tunnelma ja useimmiten hetki, jota on odottanut jo pitemmän aikaa. Siinä yksi asia matkustamisessa, mitä rakastan. Odottamista, päivien laskemista. Hetkeä, kun kaikki on vielä edessäpäin. Kuppi cappuccinoa tai lasi viiniä lentokentällä ja se on siinä, niin vain tälläkin kertaa. Ja matka kohti oluen luvattua mekkaa oli alkanut.

Aurinkoisessa Münchenissä meitä odotti kyyti perille asti ja varsinainen luksusmajoitus Sarin tädin ja hänen miehensä kaupunkiasunnossa. Ja mainitsinko jo tervetuliaiskuoharit ja kahvit? Flunssakin taisi kadota hetkessä :). Kun kuoharit oli laitettu parempaan talteen, oli pakko päästä kaupungille nauttimaan auringosta. Muutaman tunnin pikashoppailut ja sen jälkeen poimittiin Sarin vaihtarikaveri Tanja rautatieasemalta. Päivällinen, jonka jälkeen ihmettelemään itse festivaaleja Theresienwiesenin aukiolle. Tähän väliin pieni faktaruutu:

Oktoberfest:

Järjestetään vuosittain Theresienwiesenin aukiolla Münchenissä ja kestää 2 viikkoa.

Tänä vuonna vietettiin tapahtuman 200-vuotisjuhlaa, tosin sotien ym. takia festivaali on järjestetty vasta 177 kertaa.

Maailman suurin kansanjuhla, v. 2010 kävijöitä 6,4 milj.

Samana vuonna olutta juotiin ennätykselliset 7 milj. litraa, syötiin 117 härkää ja tuhansia kanoja.

Torstai olikin hyvä päivä mennä alueelle, sillä telttaanpääsy kävi suht helposti. Teltathan eivät tosiaan ole mitätahansa retkimajoja, vaan valtavia rakennuksia - ainoastaan muoto muistuttaa telttaa. Sisältä löytyy pitkiä pöytiä ja loosseja, joita on mahdollista varata jo vuosi etukäteen. Tunnelman takaa useimmiten perinteinen saksalainen puhallinorkesteri. Joka teltassa on tarjolla ainoastaan oman panimon olutta, joten valikoima ei päätä huimaa, ellei sitten vaihda telttaa (joka tosin on lähes mahdottomuus, eikä kerran sisälle päästyään kannata lähteä ;). Edustetun merkin lisäksi tarjolla on kuitenkin Radleria, puolet olutta, puolet spritea ja alkoholitonta olutta.

Päädyimme siis Schottenhameliin ja parin tunnin seisoskelun (lauleskelun ja tuopin) jälkeen saimme pöytäpaikankin, vaikkei se ehkä täysin laillisten kaavojen mukaan mennytkään. Kerrankos sitä kohteliaat herrasmiehet lentää itse pihalle, että leidit saa paikan. Pöydän ääressä tuli taas tutustuttua uusiin juhlijoihin ja juomiin. Syötiinkös me? Ei taidettu ehtiä. Perinteisiä telttaherkkuja ovat pääasiassa brezelit (viipurinrinkelin suolainen versio), kana, härkä, leberkäse, perunasalaatti, makkarat jne. Me keskityttiin herkuista huolimatta vain juomiin ja laulettiin lisää niin, että ääni katosi loppuviikoksi ja untakaan ei tarvinnut kauaa odotella, kun vihdoin päästiin nukkumaan.

Perjantaiaamuun herättiin rauhassa, ilman olutta. Oltiin kuitenkin Saksassa joten jossei olutta, niin makkaraa nyt ainakin. Nokka kohti Viktualienmarktia, Münchenin suurta toria, josta saa kaikenlaisia herkkuja kuten tuoreita ja kuivattuja hedelmiä, jälkiruokia ja tietysti makkaraa. Meidän aamupala sisälsi (Sarin suosituksesta) siis weisswurstia ja brezeleitä. Yamm! Pitää kyllä myöntää, että parempaa oli miltä näytti. Ja vastapuristettu mehu kruunasi torikierroksen. Päivä jatkui dirndleitä metsästäen, eli siis niitä perinteisiä mekkoja, joita saksalaisnaiset pitää päällään Wiesnissä. Juuret taitaa kummuta perinneasuista, vähän kuin Suomen kansallispuvut naisilla, mutta Oktoberfesteillä näkyneet mekot olivat värikkäämpiä ja avonaisempia kuin vuosikymmeniä sitten. Etsinnästä huolimatta palattiin tyhjin käsin, tai kaikkea muuta kyllä tarttui mukaan, muttei mekkoja. Toisen kerran sitten?

Illalla yritettiin päästä telttoihin mutta todettiin, että perjantai olikin huomattavasti hankalampi päivä. Tuntien jonottaminen kesävaatteissa kaatosateessa teki tehtävänsä ja kun jonokaan ei edennyt yhtään, niin oli pakko luovuttaa. Lähdettiin keskustan baariin Sarin serkun vinkistä ja siellä olikin meno ihan kohdallaan! Oktoberfestien aikaan tunnelma tuntuu siis leviävän koko kaupunkiin ja kyseessä on näin ollen varsinainen kansanjuhla. Tapettiin aikaa ravintolassa ja mä vaihdoin litran tuopin puolikkaaseen, käsi ei enää jaksanut kannatella isompaa - vai enkö ollut vieläkään täysin ystävystynyt oluen kanssa? Jaa'a. Myöhemmin kävästiin vielä keskustan Augustiner:n ravintolassa kun odoteltiin neljättä tyttöä, Sallaa Müncheniin saapuvaksi ja oltais siinä samalla syöty, jos seipäänniellyt tarjoilijatäti olis myynyt meille jotain. No, ei se naama vaan fiilis. Kun sitten vielä viereisen pöydän ranskalaismiehen tutustumisyritys päättyi tuopilla naamaan -iskutekniikkaan, niin päätimme lähteä treffeille nukkumatin kanssa.

Lauantaiaamuna oltiin muka eilistä viisaampia ja oltiin aukiolla jo ennen aamukahdeksaa, vaan ei riittänyt. Muillakin sadetta rakastavilla juhlijoilla oli samat aikeet ja teltat täyttyi samantien. Urheasti jonotettiin ja kastuttiin taas reilu tunti, kunnes todettiin, että illan kattaukseen on liian pitkä aika ja hypättiin metroon, jälleen kohti keskustaa. Siirto olikin lopulta ihan onnistunut. Päädyttiin yhdeksäksi tunniksi (aamulla klo 9!) Hofbräuhausiin ja saatiin iso, iso pöytä. Pian saatiin myös seuraa randomeista saksalaisnuorista ja viereiseen pöytään istui alas joukko italialaisia, osaako nekin muka juoda kaljaa?. Aika meni kuin siivillä, (tosin ehkä sen takia, että mun flunssa oli tullut takaisin ja nukuin lähes koko ajan) ja nyt ehdittiin koko menu läpi aina kaljoista kananpoikiin ja brezeleihin ja laulujenkin sanat alkoi tarttua: kyllä, jopa unen läpi!

Mun osalta loppuillan kaupunkierros baareineen jäi väliin ja vaihdoin oluen antibioottikuuriin: Niinpä sunnuntaiaamun pitkän kaavan mukaan vietetty brunssikin maistui ihan superilta, ilman päänsärkyä ja hyvässä seurassa. Oli tuoreita hedelmiä, patonkia, erilaisia juustoja ja leikkeleitä, suklaacroissantteja, teetä, mehuja, kahvia. Ei hullumpi päätös pitkälle viikonlopulle loistavassa seurassa :). Ja vieraanvaraisuus oli huipussaan jälleen, kyyti kentälle ja tervetulotoivotus uudemman kerran, jospa silloin terveenä ja aurinkoisessa säässä. Mikäpä ettei.

Vaikka mun reissu menikin pääosin sairastaessa ja loppuviikon ympärivuorokautinen sade ei ainakaan helpottanut oloa, niin kokonaisuudessaan jäi hyvä fiilis. Loppujen lopuksi se on kuitenkin ihmisistä kiinni, millainen tunnelma muodostuu. Oma ruostunut saksankielentaitoni kiukutti tosin joinakin hetkinä ja lupasin itselleni, että jos ja kun Wiesn kutsuu uudemman kerran, niin preppaan itseäni sen verran, että vähintään juomalaulut sujuu! Neljä päivää oli loppujen lopuksi kovin lyhyt aika, sillä festarialuetta ei ehditty koluta läpi kuin osittain ja viinitelttakin missattiin. Näkemistä siis jäi vielä, itse Münchenissäkin ilman olutjuhlia.

Vinkkinä niille Oktoberfesteille matkaaville, jotka allekirjoittaneen tapaan vielä rakentelevat sitä vakavampaa suhdetta olueen: a) harjoitelkaa Suomessa, b) ostakaa niin iso dirndl tai nahkahousut, että saatte niiden alle omat eväät mukaan tai c) suunnatkaa suoraan viinitelttaan ;). Ei vaan, koko tapahtuma ja panimoteltoissa hengailu on kokemisen arvoinen juttu eivätkä saksalaiset ainakaan häviä juhlimisessa meille suomalaisille. Yhtä kokemusta rikkaampana, Prooooost!