Barbados, it has stolen my heart - Part 1.

Mitä: Pakomatka Suomen kaamoksesta Karibian lämpöön

Missä: Barbados

Milloin: 14.-18.11.2011 - ensimmäinen kolmannes parin viikon reissusta

What you've done becomes the judge of what you're going to do - especially in other people's minds. When you're traveling, you are what are right there and then. People don't have your past to hold against you. No yesterdays on the road.

Helpommin sanottu kuin tehty - alkaa pukea ehkäpä elämäni parasta reissua sanoiksi ja vieläpä muiden luettavaksi. Suomen kamaralle paluusta on aikaa puolisentoista viikkoa, mutta ajatukset on edelleen tuolla Atlantin toisella puolen ja välillä tuntuu, että puolet minustakin, myös fyysisesti. Joulufiilis on edelleen hakusessa enkä tiedä ehtiikö sitä tullakaan. No, jospa tulis edes tuo pysyvä lumi ja eikös päiväkin lähde jo kohta pitenemään, kohti kevättä? Toivottavasti. Ja sitten voikin alkaa odotella jo kesää, syksyä ja seuraavia reissusuunnitelmia. Mutta jos kuitenkin ensin laittaisi tämän reissun pakettiin, kolmessa osassa niin ei väsy kirjoittaja eivätkä lukijatkaan ehkä niin pahasti. Olkaa siis hyvät, ohessa tarinaa Barbadokselta, part 1.

Jottei vaan yksikään reissu pääsisi alkamaan liian suunnitellusti, niin tälläkin kertaa oli hitusen jännitystä mukana aikalailla vuorokausi ennen lentokentälle lähtemistä. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä muhun iski taas joku matkastressin lietsoma flunssa ja tie vei aamuviiden maissa PHKS:n yöpäivystykseen kera lähes umpeen turvonneen kurkun ja niin tukkoisen olon, ettei henki kulkenut enää mitään kautta. Hoitajan diagnoosina oli tämän syksyn hurjana riehuva virus ja ei muuta kuin tuleva vuorokausi unta, lepoa, lääkettä ja droppien sekä hyvän onnen kera seuraavana aamuna Helsinki-Vantaalle. Yuippee! Sillä hetkellä - ja edelleen - kiitän tuuriani, ettei lähtö ollut päivää aiemmin. Kuulostaa ehkä hurjalta mutta olisi saattanut jäädä koko Barbados kokematta, sen verran surkea olo oli.

Maanantai 14.11.

Herätyskello soi maanantaiaamuna klo 3.05, keräilin katujyrän alle jäänyttä ruotoani ja raahauduin matkalaukkuineni autoon. Kuski kentälle löytyi onneksi ihanasta äidistä, eikä tarvinnut lähteä suhailemaan kuumehoureissa lentokenttäbusseihin tms. Kiitos <3. Taas muuten näitä Lahden hyviä puolia - Helsinki-Vantaalle ehtii talvikelissäkin alle tuntiin, jolloin äkkilähtöjä ei tarvi kauaa miettiä ja matka kentältä kotiinkin on vain yksi hujaus! Ei siis kauaakaan kun horisontissa siinsi jo lentokentän valot ja lähtöfiilis parani olosta huolimatta.

Matkaseurani Maijan kanssa treffattiin terminaali ykkösessä abouttiarallaa klo 5.20 ja siitä se sitten lähti - vuorokauden päästä oltaisiin jo kohteessa, kaamoksen mukanaan tuomat flunssat ja väsymykset toivottavasti pelkkä hatara muisto. Ei siis muuta kuin laukut ruumaan, tytöt cappuccinoille ja odottamaan lentoreitin ensimmistä etappia Arlandaan. Buukattiin matka siis aikalailla kaks kuukautta ennen reissua ja satuttiin löytämään suhteellisen halvat ja fiksuilla vaihdoilla olevat lennot: Arlandan ja Manchesterin kautta Bridgetowniin ilman kenttienvaihtoja tai yön yli odotuksia. Ok, vielä kivempi ois ollu toki päästä yhdellä stopilla tai jopa suoraan, mutta kun ei se täältä Pohjolasta ole aina niin helppoa ;). Ja opiskelijana joutuu vähän kattelemaan tota budjettiakin ja toisaalta - parhaita ja kaukaisempia kohteita ei ole tarkoituskaan tavoittaa liian helposti, sillä silloin ne eivät niitä enää olisi. Arlandaan päästiin aika hyvin aikataulussa, eipähän tuossa välillä ehdi muuta kuin nousta ja laskea. Ruotsissa 55 minuutin vaihto ja matka jatkui kohti jalkapallon mekkaa, jossa ooteltiin sit reilu kolme tuntia, syötiin maailman rasvasimmat hampurilaiset, wrapit ja siirryttiin vihdoin Virgin Atlanticin portille odottelemaan lentoa kohti varsinaista määränpäätä: Grantley Adams International Airport in Barbados.

Portilla oli melkosen hiljaista ja toki suomitytöt välillä ajatteli, että ollaankohan sitä edes oikeassa paikassa. Pikkuhiljaa penkeille alkoi kuitenkin valua myös muita matkustajia, noh siis brittejä, brittejä ja vielä vähän lisää brittejä. Muutamalla katseella saattoi nopeasti havainnoida, että kanssamatkustajiemme keski-ikä hipoi kuuttakymmentä ikävuotta ja varallisuustasokin tuntui hieman korkeammalta kuin allekirjoittaneella ;). Barbados ei siis tainnutkaan olla mikään pienen budjetin opiskelijakohde vai kuinka?! No, se tiedettiin ja niillä mentiin. Eräänkin pariskunnan kanssa tuli tarinoitua heidän ties-kuinka-monennesta-kymmenennestä matkasta tälle paratiisisaarelle... "Niin, tiedättekös tytöt sellaisen hotellin kuin Sandy Lane? No, me majoitutaan siellä. Viisi viikkoa. Tullaan kyllä piipahtamaan jouluksi takaisin kotona mutta sitten taas takaisin. Ja itseasiassa asutaan puoliksi siellä." Good. Voisitteko samantien adoptoida meidät. Luotettavan paikallislähteen mukaan Sandy Lane on koko Karibian kallein ja muutenkin hulppein hotelli, joten ei hassumpi loma kyyhkyläisillä tiedossa! Lipuihan se jumbokin sitten lopulta oikealle portille ja tuskallisen pitkän lastaamisen jälkeen oltiin kaikki lähes 500 matkustajaa koneessa. Ensi reissulle täytyy sitten muistaa varata ne makuuosaston paikat yläkerrasta, mitä ennen puolestaan täytyy odotella rikasta miestä tai lottovoittoa :).

Lento Atlantin yli kesti kutakuinkin 8 ja puoli tuntia ja täytyy sanoa, ettei koskaan oo osunut kohdalle yhtä tasaista ilmassa menoa. Kyseessä oli kuitenkin päivälento ja kone täynnä lomansa alkua juhlivia brittejä - jotka seilasivat pitkin käytäviä kädet täynnä juomia - niin oli turha kuvitella nukkuvansa yhtäkään silmällistä. Piti siis keskittyä kaikkeen muuhun ja ruoka olikin erinomaista, parasta ehkä koskaan lentokoneessa syömääni ja juomaa olisi riittänyt koko suvulle. Siihen flunssaiseen ja kuumeiseen olotilaan ei ois mulla toiminut kuin minttukaakao tai rommitoti, niin jätin tällä kertaa väliin. Barbadokselle laskeuduttiin lähes tunti myöhässä mutta no matter, perillä, ehjinä ja suht koht hengissäkin vielä! Vastassa oli Hey you white girls! -maahantulotarkastuksen jälkeen ihanat suomipojat Tommi ja Eerik ja niinpä saattoi siitä jatkua matka kohti St. Lawrence Gapia ja Mitch Buchannonin punaisia custom made -speedoja. Hotelliksi valikoitui vain pari viikkoa ennen reissua Expedian kautta bongattu South Gap Hotel, jota voimme kyllä molemmat suositella täydestä sydämestä. Hinta-laatu -suhde enemmän kuin kohdallaan ja kuten netistä löytyvistä arvosteluista huomaatte, niin lähes poikkeuksetta hotelli on saanut enemmän tähtiä kuin virallinen luokitus (***) kertoo. Respan henkilökunta superystävällistä, huoneet siistejä ja tilavia ja ehdottomana plussana jokaiseen kuuluva merinäköala. En kuitenkaan tee tästä mitään hotelliarvostelua, joten ne joita kiinnostaa, voivat sitten kysellä lisäspeksejä jos Barbados ja majoitusvaihtoehdot kiinnostaa. Check-in sujui joka tapauksessa vaivattomasti ja laukuillekin löytyi kantaja, joten meidän tehtäväksi jäi ainoastaan ottaa muutama henkäys parvekkeelta huokunutta meri-ilmaa ja kaatua sänkyihin. Kotiovelta hotellin lakanoihin siirtyminen otti aikalailla 22 tuntia kolmella eri lennolla ja vieläpä buranan voimalla, niin voitte vaan kuvitella kuinka kuitti sitä oli.

Tiistai 15.11.

Kun heräät vapaapäivänä ilman kännykän herätystä tai muutakaan kelloa kuudenmaissa, niin useimmiten ottaa päähän ja suuresti. No, tällä kertaa ei ottanut vaan fiilis oli tokkuraisesta ja kipeästä olosta huolimatta kerrassaan loistava, sillä verhojen takana odotti tällainen näkymä:

Is this the paradise? Oh well, it really is. Turkoosi meri ja ensimmäiset auringonsäteet poltti ihoa aikaisin aamulla - eipä sitä paljon muuta tarvitse, kun vielä reilu vuorokausi takaperin vertailukohtana oli Suomen harmaa marraskuu ja tihkusade. Päätettiin ottaa eka päivä iisisti altaalla chillaten ja ihmetellen hotellin lähikulmia. Tarkoituksena oli myös lunastaa respan tyttöjen tarjoamat tervetuliais - rum punchit mutta harmiksemme baarissa istuneet pojat halusivatkin tarjota ja kuponki säästyi seuraavaan kertaan. Aamupalaksi nautittu drinkki meinas kyllä kilahtaa vähän hattuun, tais bajan-miehillä olla ihan omat sekoitussuhteet... Noh, päivän ohjelmaan kuului myöhemmin mm. adapterin metsästys (joita löytyy helposti ainakin nk. Convenience Storeista, joita on useita ainakin St. Lawrence Gapissa) ja kummitytön perheen hotellilla vierailu. Olivat Barbadoksella siis muutaman päivän haitarilla lähes saman pariviikkoisen jakson mitä me ja hotellikin löyty lähes naapurista!

Illalla saatiin sit paikallistuneet suomalais- ja kanadalaispojat meiän seuraan ja suunnistettiin yhteen italialaiseen ravintolaan ihan Gapin rantabulevardilla. Hintatasoltaan vähän ehkä keskitasoa kalliimpi, ruoka ihan ok, pienehköt annokset mutta palvelu jees :). Talon salaatti maksoi esimerkiks 27$ (BBD, Barbadoksella käytössä siis Barbadoksen dollari, joka on aikalailla USDx2 ja siitä voi sitten laskea kurssin euroon), pizzat reilu 30$ ja liharuuat 50-70$. Saarella käy tietääkseni kaikkialla maksuvälineenä myös USAn dollarit, joita mekin vaihdettiin Suomesta lähtiessä mukaan. Käytäntö on sitten se, että voit maksaa niillä ja saat Barbadoksen dollareita takaisinpäin. Ottoautomaatteja löytyy myös ihan kätevästi ja niistä saa sitten tietysti paikallista valuuttaa.

Mutta rahasta ruokaan ja juomaan takaisin eli Bellini'stä jatkettiin meidän hotellin vastapäätä sijaitsevaan Mc Bride's -nimiseen Irish pubiin, josta muotoutuikin parin viikon aikana meidän kantapaikka. Nimi johtaa ehkä vähän harhaan tai ainakin baari on myös kaikkea muuta kuin irkkupubi. Päiväsaikaan sieltä saa ruokaa, löytyy biljardipöytää, musiikkia laidasta laitaan ja livebändejä useana iltana viikossa. Happy Hour 6pm - 8pm ja 10pm - 12pm ja sisään 10-20 $ riippuen vähän illasta. Alkuviikosta on väljempää, joskin paikalliset tuntuu juhlivan kaikista tiiviimmin aina perjantaisin kun taas lauantait on puolestaan melko hiljaisia ja vastuu menosta turistien harteilla. Tytöt hyytyi kyseisenä iltana jo puolenyön tienoilla ja hotelli kutsui nukkumaan, joten poikien loppuillan kuviot jäikin sitten arvoitukseksi ;).

Keskiviikko 16.11.

Keskiviikkoon heräiltiin taas ennen kukkoja ja tekaistiin loistokkaat aamiaiset itse. Ainiin, ei siis otettu hotellivarauksen yhteydessä aamiaisia, lisähintaa olis muistaakseni tullu 10$ (puhun muuten jatkossa aina paikallisesta rahasta ellen toisin mainitse, niin on selkeempää) per vuorokausi ja kun continental breakfast ja aikataulutetut aamut ei kuulunu meidän visioon lomasta, niin katottiin parhaimmaks jättää väliin. Veljeni kutsuikin itsensä Suomi-aamiaiselle jo ennen kello kymmentä. Toiveissa oli muun muassa suomalaista kahvia ja ruisleipää ja niitähän löytyi! Tuliaisten takia meinas matkalaukutkin jäädä Helsinkiin, kun selät väärinä raahattiin em. lisäksi lonkeroa, suklaata, salmiakkia eri muodoissaan, jallua don't ask why ja salmaria. Oliko vielä jotain? Parin viikon aikana kaikki tuli kyllä poikien toimesta syötyä ja tiukimmat juomat tais kadota ihan jo muutamassa ekassa päivässä parempiin suihin. Jallukola oli kuulema parasta ikinä ja hakkasi rommikolan mennen tullen - pysyyköhän mielipide samana, kun puolentoista viikon päästä poikia kutsuu Suomi ja rommi on pelkkä muisto vain?

Suomiruokien jälkeen hypättiin paikalliseen reggaebussiin, jonka tunnistaa keltasinisestä värityksestä. Niitä kulkee pitkin saarta, tai ainakin etelä- ja länsirannikkoa, melko tasaisin väliajoin ja kyytiin pääsee kahdella dollarilla oli matka sitten mikä hyvänsä. Matkan määränpäänä oli tällä kertaa Cockspur Beach Club, joka löytyy muutama sentti kartalla Bridgetownista ylöspäin. Välimatkojen arviointi on btw erittäin työlästä tuollapäin maailmaa, kun 15km matkaan saattoi joskus vierähtää jopa lähemmäs tunti, kun osui keskelle ruuhkahuippua. Biitsille käveltiin ties minkälaisten teollisuusalueiden läpi mutta luotto oppaaseen säilyi loppuun saakka ja perille päästiin! Tälle biitsille pysähtelee ymmärtääkseni aika tasaiseen tahtiin Karibian risteilyaluksia ja sen takia sieltä löytyy myös joitakin turisteille suunnattuja mukavuuksia kuten pukuhuoneet, sisäsuihkut ja wc:t unohtamatta tietenkään rantabaaria ja vesiurheilumahdollisuuksia. Meidän visiitin aikana oli tosi rauhallista ja oltiin lähestulkoon ainoat biitsillä lojujat. Päivän mittaan Cockspuriin valui myös muut pojat ja kolme ruotsalaista kaveria, joista niinikään yksi on Barbadoksella vaihto-opiskelemassa ja kaks kaveria oli tullut häntä moikkaamaan - aikataulu jälleen aika yksissä meidän reissun kanssa ja vietettiinkin paljon aikaa tällä porukalla.

Rannalla tuli loikoiltua aina pitkälle iltapäivään saakka, aurinkokin taisi ennättää laskea ja Beach Club mennä kiinni. Niin ja rantabaarista söi nälkänsä pois about kymmenellä dollarilla ja rommia saattoi nauttia niin kolan, appelsiini- kuin ananasmehunkin kanssa. Illan urheilusuorituksena oli piiiitkän mäen ylöskiipeäminen ja ruokakauppaan meno. Jälkimmäinen ei sitten ookaan mitään halpaa lystiä tällä saarella, vaan ostoskorista saa pulittaa lähes saman hinnan mitä Suomessa. Tässä muutamia esimerkkejä:

pikku jogurttipurkki 2,55$
paahtoleipäpaketti 3-5$
tuoremehu merkistä riippuen 5-20(!)$
tomaatit 15$/ kg
kurkut 4$/ kg (lähestulkoon ainoa vihannes, joka ei tuontitavaraa ja näkyy heti myös hinnassa)
banaanit 4,8$/ kg
punasipuli 20,5(!)$/ kg
sulatejuustoviipalepaketti 3,75$
2l fanta 4,75$

Eli lyhyesti sanottuna, ravintolassa syöminen on melkeinpä halvempaa. Tai toki jos jättää vihannekset ja hedelmät pois, niin sitten voi pärjätä mutta voi tuottaa suomalaiselle vihreisiin, tuoreisiin raaka-aineksiin tottuneelle vähän ongelmia :). Bridgetownissa oli jonkin verran kyllä hedelmäkojuja ym. mut hintoja ei juurikaan kyselty, tiedä sitten oisko niissä ollu halvempaa vai ei. Varsinaisista ruokamarkkinoista ei oo tietoa, oisko sellaisia jossainpäin saarta? Dominicalla ja Martiniquella oli ja niissä paikoissa oli kyllä sitten paljon halvempi hintataso, tiedä sitten Barbadoksesta. Ruokakaupassa tuhlailun jälkeen hypättiinkin taas klo 5:n reggaebussiin ja matka kotiin kesti yli tunnin. Yuippee ja peukkua Suomen tieverkostolle :). Bussissa saakin käyttää hieman mielikuvitusta, kun ihmisiä on kymmenen kertaa niin paljon kuin istuinpaikkoja puhumattakaan niistä repuista ja pikkupikku kasseista... Tunnelmaa kuitenkin rentouttaa jatkuvalla syötöllä ja volat kaakossa soiva reggaemusiikki, jonka mukana paikalliset sitten lauleskelee. Musiikin soitto busseissa on ilmeisesti ihan laissa saakka kiellettyä kuten myös ovet auki ajelu, mutta kuskitpa ovatkin ovelia. Poliisiaseman tai -auton sattuessa kohdalle ovet suljetaan ja radiot väännetään kiinni ja matkustajat lopettaa reggaerytmien tahtiin hytkymisen. Kun vaara on ohi, niin meininki ja matka taas jatkuu. That's the way I like it!

Illaks lähdettiinkin sitten testaamaan paikallinen yökerho nimeltä Harbour Lights ja voi pojat, oli kyllä nimensä veroinen! Paikka löytyy hieman Bridgetownin alapuolelta, Carlisle Bayn jälkeen. Sivujen mukaan baari tarjoaa nähtävästi kaikkea muutakin, mutta jostain kumman syystä pojat tutustutti meidät vain yökerhopuoleen, weirrrd. Sisään maksat vaivaiset 50$ ja siihen kuuluu samalla ilmaiset juomat 9pm - 2am/3am välillä päivästä riippuen. Ei huono diili, jos mietit mitä maksat Suomessa ensin baareihin sisään ja sitten erikseen juomista - 20 eurolla ei ihan kauhean pitkälle päästä vaiii? Harbour Lightsin muita hyviä puolia on loistava musiikki, viikoittain esiintyvät livebändit, useaan eri tasoon sijoittuva ulkoilmabaari, jossa osa tanssilattioista on hiekkaa ja osa sitten perinteisempiä "lavoja" ja mitä vielä. Hauskoja tyyppejä, omien havaintojen perusteella suurimmaks osaks turisteja mutta kivoja sellasia - kyllähän noita surffaajia siinä coctailien nauttimisen lomassa katselee :). Tällasten paikkojen jälkeen en enää yhtään ihmettele, kun vaihtareiden viikoista 4-7 iltaa menee juhliessa ja silti rahaa jää vielä säästöönkin. Ja mä se valitsin omaksi vaihtokohteeksi Uppsalan, mitä ihmettä oon oikeen ajatellu?

Torstai 17.11.

Tällä paratiisisaarella ei ilmeisesti tunnettu myöskään käsitettä dagen efter, sillä sitä ei ilmestynyt ikinä - no ok, lähes koskaan. Paitsi ehkä yhtenä aamuna eräälle nimeltämainitsemattomalle menovillille, jolla jäi irc-tapaaminen vähän päälle ja saarikierros väliin... Torstaina kutsui jälleen biitsi, tällä kertaa Carlisle Baylla sijaitseva The Boatyard. Paikka on niinikään rakennettu risteilyaluksilta tulevien turistien tarpeisiin mutta miksei myös muille. Perinteisten aurinkotuolien lisäksi löytyy kuvissa näkyviä "petejä", joille en tähän hätään keksinyt mitään fiksumpaa nimeä. Boatyardille maksat 20$ jos haluat makuupaikan ja sen summan saa käyttää sitten samalla ko. baarin ruokatilaukseen. Eli periaatteessa et maksa aurinkotuoleista mitään, jos ja kun syöt kyseisessä paikassa - ja pakkohan sitä jossain vaiheessa päivää on juoda syödä, niin musta ainakin ihan kelpo diili. Rantojen läheisyydessä kun ei yleensä ole mitään kauppoja, niin siksikin jo kätevää. Biitseistä tuli mieleen vielä se, että Barbadoksella mitkään rannat ei ole yksityisiä. Tämä taas tarkoittaa sitä, että saat leiriytyä pyyhkeinesi mihin tahansa - kyllä, myös sinne Sandy Lanen hiekalle - etkä ole velvoitettu maksamaan tuoleista tai ruuista mitään niin halutessasi. Kätevää, joskin itse tuli lähestulkoon aina valittua tuo aiempi vaihtoehto :). Boatyardilla meitä olikin koko porukka kasassa aina kummitytön perheestä ruotsalaispoikiin ja muihin vaihtareihin. Rantabaarissa tuli maistettua ekan kerran myös paikallista herkkua, flying fishiä joka nimensä mukaisesti ikäänkuin lentää. Eli ei siis lennä vaan liitää 30-40 metrin matkoja veden pinnalla. Tätä herkkua saakin sitten ympäri saarta kaikissa eri muodoissaan, joten ei muuta kuin kokeilemaan!

Boatyardilla tuli katseltua taas yksi upea karibialainen auringonlasku ja pimeän koittaessa kohti kotia. Kannatti muuten aamulla valita silmille aurinkolasit kera tehojen ja jättää silmälasit sekä piilarit hotellille, sillä kotimatka oli melkoisen pimeä oli sitten arskat päässä tai ei ;). Ilta jatkui tuttavaperheen hotellin patiolla: tehtiin tällä kertaa itse ruuat ja maisteltiin paikallista olutta, banksia. Vaikkei allekirjoittanut oluen suurkuluttaja olekaan, niin ihan hyvin tuo paikallinen herkku meni alas. Olihan kyseessä sentään lager ja kyllä se coronalle, caribille ja muille ihan hyvin pärjäsi. Jäiden kanssa, two banks- thanks! Ilmeisesti poikien kisakuntokin hyytyi, sillä muistaakseni terassilta jatkui kaikkien ilta kotia kohti. Tai sitten meidät huijattiin jälleen kerran nukkumaan ja pojat katosi omille teilleen, niin se taisi itseasissa mennäkin.

Perjantai 18.11.

Perjantai, mikä ihana tekosyy. Taivaalla saattoi olla muutama pilvi mut ei haitannut. Merenkohina herätti taas ennen seitsemää ja suuntana olikin jo heti yhdeksältä Accra Beachin viereinen miniostari. Oltiin ohitettu paikka bussissa istuen jo monesti ja samalla huomattu, että siinä olis yks surffikauppa, johon saattaisi helposti upottaa ylimääräiset dollarinsa. Liike myy muiden muassa Roxya ja Billabongia ja mikä parasta, tax free -hinnoin. Barbadoksen yleinen hintataso ei tosiaan ole mikään matala, mutta jotkut putiikit ja ostoskeskukset tarjoaa duty free -alennuksia ja ne kannattaa kyllä hyödyntää. Kunhan muistat ottaa ostosreissulle mukaan henkilöllisyystodistuksen ja majoituspaikan (hotellin nimi ja sijainti) sekä paluulennon (pvm, lennon numero, lentoyhtiö, päämäärä jne.) tiedot. Kaiken muun saat mukaasi ostohetkellä paitsi alkoholia ja tupakkaa - ne toimitetaan jälleenmyyjän toimesta lentokentälle valmiiksi odottamaan paluupäivääsi. Mukaan tarttui tällä kertaa shortseja ja flip flopeja, tsekattiin tulevia päiviä varten myös Accran ranta ja hypättiin takaisin Gapiin menevään minibussiin kellon ollessa vasta vähän yli kymmenen. Aamulla.

Muutama tunti vierähti myös altaalla kunnes Maijan iphonen laturi sanoi tilt ja päätettiin lähteä Bridgetowniin elektroniikkaostoksille. Huom! Tähän mennessä pojista ei oltu kuultu vielä mitään, joten epäilyt eilisillan vaihtumisesta aamuun vahvistui huomattavasti ;). Laturi kävelikin vastaan heti ensimmäisestä kaupasta ja raskaan urakan jälkeen oli aika pistäytyä drinkeille. Kohteeksi valikoitui Waterfront Café Restaurant, joka löytyy joenvarresta merenpuolelta ja edustalla parkkeeraa ne kaikkein komeimmat kalastusveneet ja huvipurret. Menua ei vilkuiltu sen suuremmin mutta paikka on rankattu kai yhdeksi saaren parhaista juuri ruuan osalta, joskin melko turistivoittoinen ja ylihinnoitellun oloinen. Coctailit oli joka tapauksessa, hmm no, juotavan hyviä ja ihme kun ehdittiin tallentaa ne kameralle ennen lasien tyhjentymistä! Siinä sitten odoteltiin poikien heräämistä ja tuijoteltiin kalastajamiehiä aikamme kuluksi, kunnes sataman kellonviisari osui puoli kolmeen ja edessä oli viikon, ellei jopa koko reissun kohokohta - katamaraanipurjehdus omalla 25 hengen porukalla Karibianmerellä, uuuuuuu <3.

Risteilyn tarkoituksena oli juhlia Sotkamon oman menovillin, Eerikin synttäreitä ja oh well, ei vois paljoa synttärireissu kyllä tosta parantua! Näitä ko. katamaraaniristeilyjä voi jokainen turisti buukata reissuunsa sopivaksi ajankohdaksi, jolloin pursi täyttyy aina ilmoittautuneiden mukaan, olettaisin että 30-50 henkeä on aika normaali haarukka yhden risteilyn henkilömääräksi. Pojat halus kuitenkin järkätä jotain spesiaalimpaa ja niinpä hoitui privaattidiili Cool Runnings -porukan kanssa. 160$ per osallistuja ja reilun neljän tunnin sunset cruise hyvällä porukalla, jeaa. Hintaanhan sisältyi sitten koko reissun auki ollut baari juomineen, buffetillallinen, pari snorklauspysähdystä, joista ensimmäinen jättimerikilpikonnien kanssa ja jälkimmäinen laivan hylylle sekä värikkäiden kalojen kera ja illan kruunasi maailman upein auringonlasku. Okei, menee ehkä tasoihin Dominican kanssa, sekin oli nimittäin hieno :). Privaattiristeilyssä oli muun muassa se hyvä puoli, että katamaraanilla oli väljää ja pojat sai itse vaikuttaa ohjelman sisältöön. Botskilla soi lähestulkoon koko neljätuntisen ajan omat musiikit aina Ukkometsosta Jukka Poikaan ja Den glider iniin ja katamaraanin keulassa liehui - mikäs muukaan kuin Suomen lippu. Alla pientä kuvafloodausta risteilyn tunnelmasta ja voin suositella eventtiä sekä ko. katamaraanin henkilökuntaa kyllä satakymmenprosenttisesti, wow!

Harmillista kyllä, mutta sunset cruise tuli päätökseensä iltaseitsemän jälkeen, kun katamaraani lipui satamaan Den glider inin soidessa - niin että mitkä Suomijuhlat? Baari oli kuitenkin auki aina siihen saakka, kunnes henkilökunta sai siivottua ja ankkuroitua purtensa satamaan. Rommikolaa virtasi vielä laiturinkin puolella ja mitäpä muuta. Ilta oli varsin onnistunut. Saatiin kyyti eräältä espanjattarelta Gapiin ja suihkun ja alakerran allasbaarin kautta uuteen nousuun. Niin ja pisteet South Gap -hotellille vielä siitäkin, että kämppään sai tuoda vieraita kunhan checkkasi heidät sisään respassa. Tosin tätä rituaalia ei ainakaan meidän kohdalla tarvinnut hoitaa kuin kerran, sen jälkeen oli kaikki tervetulleita pelkällä kädenheilautuksella :). Istuttiin siis about 10 hengen porukalla meidän parvekkeella ja altaalla tunti pari, kunnes siirryttiin loppuyöksi Harbour Lightsiin tsekkaamaan, miltä paikka näyttää perjantaisin. Ja hyvältähän se näytti. Ihmisiä oli enemmän kuin keskiviikkona, mikä tietysti tarkoitti myös sitä, että juomia ja alakerran hodarikojun ruokia sai odotella niinikään kauemmin. Jossain vaiheessa alkuyöstä iski kuitenkin katamaraanin keinutus ja hyppäsin samaan taksiin (taksimatka Harbourista Gapiin maksaa muuten kutakuinkin 30$, jos jotain kiinnostaa vaihtoehto pitkälle kävelymatkalle) muutaman muun kaverin kanssa. Jälkikäteen aateltuna fiksu veto, sillä jäljelle jäänyt porukka olikin seuraavana päivänä sen näköistä, että olisi voinut luulla meriveden menneen väärään kurkkuun, hiii.

Oukei. Ensimmäiset viisi päivää on nyt kelailtu taakse- ja jälleen kerran eteenpäin ja ikävä on edelleen valtava. Ja voin jo varoitella, että loppureissun läpikäymistä kohti se vain kasvaa, kasvaa, kasvaa ja kasvaa. Tähän väliin taidankin vetäistä hetken henkeä ja jatkan kirjoittelua jonain toisena sopivana päivänä. Epilogina tälle ensimmäiselle osiolle alla oleva biisi, joka soi Barbadoksella lähestulkoon jokaisen nurkan takana. Memories, memories.

At home again.

Mitä: Reissusta rikkinäisenä

Missä: Kotona

Milloin: En tiedä, sisäinen kello yhä sekaisin

Sometimes it's not about missing someone. It's wondering if they are missing you.

Noniin. Barbadoksen reissu takana ja pahin morkkis, ahdistus, reissukrapula whatever on tehnyt pesän mun kotiin ja pieneen sydämeen. Jos Helsinki-Vantaalla odottaa syksyisen harmaa ja pimeä sää plus vettä tihkuu tasaiseen tahtiin taivaalta - puhumattakaan niistä kaikista paluumatkan kommelluksista joita meidän kohdalle sattui - niin on ehkä sanomattakin selvää, ettei tähän arkeen sopeutuminen oo sujunut ihan suunnitelmien mukaan. Pöytä ja kalenteri notkuu tekemättömiä tehtäviä eikä asiaa auta yhtään armotta lähenevä joulu kaikkine lahjahankintoineen etc. Toisaalta tää kaikki oli arvattavissa jo ennen lähtöä, nyt kaikki iski vaan vasten kasvoja aiempaa suuremmalla voimalla. 

Kirjottelin boardingpassien ja varausvahvistusten taakse vähän blogimuistiinpanoja reissussa, joten tarkkaa matkakertomusta kuvien kera tulee kyllä, someday. Toivon mukaan kuitenkin ennen joulua vielä. Niin paljon tarinoita ja kuvia, ettei riitä sanat kertomaan. Ainiin ja se matkalaukun kuvailukin sitten ennen reissua jäi, sillä sunnuntaiaamuyöllä (lento lähti siis maanantaina klo 6.50) jouduin käymään sairaalan yöpäivystyksessä kamalan flunssan ja umpeen turvonneen kurkun takia. Hetken näytti siltä että lentäminen on lähes mahdotonta, mutta ilmeisesti ajatus Karibian auringosta paransi sen verran, että kykenin lähtemään. Ja voi että, kyllä niin kannatti. 

kuva täältä

Mutta. Takaisin maanpinnalle taas. Nyt täytyy valitettavasti blogin päivittämisen sijaan keskittyä pitämään ajatukset kasassa ja mielellään haluaisin saada ne vielä oikeaan järjestykseenkin, saa nähdä kuinka käy. Lyhyesti tarinoituna tällä hetkellä fiilis on se, että palanen musta jäi Barbadokselle ja se täytyy lähteä hakemaan takaisin mitä pikimmiten. Jos vaikka jo ensi kesän jälkeen - jää nähtäväksi.

Counting the days.

Mitä: Matkasuunnitelmia ja pakkausta

Missä: Nearly there! Määränpäänä Barbados ja Christ Church

Milloin: Muutama päivä vielä

Näinhän tässä taas kävi. Suuret oli suunnitelmat kirjoitella ajatuksia ennen reissua, lueskella muiden reissukertomuksia ja orientoitua tähän parin viikon syysbreikkiin oikein kunnolla. Mutta kuten allekirjoittaneelle on hyvinkin tyypillistä, niin havahduin oikeastaan vasta tällä viikolla että kohtapa ollaan jo kohteessa! No eihän siinä, tavarat tulee yleensäkin pakkailtua vasta vikana iltana tai yönä - oli määränpää sitten rakas naapurimme Ruotsi tai vaihtoehtoisesti Karibia. Olisi toki ollut kiva jakaa vähän ajatuksia ja matkakuumeilua tännekin mutta kirjoittelen senkin edestä sitten kotiuduttuamme. Ensin ajattelin napata omenan mukaan (kun hotellikin mainosti langatonta yhteyttä) ja kirjoitella reaaliajassa reissukuulumisia. Tarkemmin mietittyäni tulin kuitenkin toisiin aatoksiin, sillä: 

a) olisi hyvin todennäköistä että itse unohdan tai hukkaan koneen jonnekin välillä Helsinki - Arlanda - Manchester - Bridgetown

b) nettiyhteys ei lupauksista huolimatta toimisi 

c) matkaseurani, tunnetaan myös nimellä mehumaija, takavarikoisi omenan tai heittäisi sillä delfiiniä kun tuskailisin bloggerin toimimattomuudelle sen sijaan että joisin rommia lähtisin käristämään nahkaani rannalle

ja sitten se kaikkein todennäköisin vaihtoehto, eli:

d) paikallistunut matkaoppaamme, henkivartija ja henkilökohtainen baarimestari eli rakas veljeni kaataisi mitä suurimmalla varmuudella mojiton jos toisenkin näppäimistölle

(tähän tuskin mitenkään liittyisi se, että itsehän viime kesänä heitin saunakuupallisen vettä veljeni macille. no mutta kun kaikilla ei vaan ole yhtä hyvä sihti vesisodan iskiessä ;)

Yksi syy kirjoittamattomuudelleni on ollut ennakko-odotuksista poiketen suhteellisen kiireinen syksy. Töitä tuli tahkottua koko kesä aina syyskuuta myöten ja lokakuu menikin sitten gradun kimpussa ja suurimmaksi osaksi viimeiseen tenttiin lukiessa. Alunperin piti jättää tuo tentti jonnekin myöhemmälle ajankohdalle, mutta sitten huomasin ettei tenttimahdollisuuksia ollut kuin nyt marraskuussa ja seuraavan kerran vasta helmikuussa. Päätin sitten rypistää luku-urakan (900 sivuinen tiiliskivi, josta tenttiin sai kahlata 500 sivua, on aivan liikaa kirjatentteihin tottumattomalle humanistille!) vielä tähän syksyyn ja kävin tekaisemassa sen viime perjantaina. Sellainen fiilis että ainakin läpi meni - mahdollisuuksia jopa numeroa tai kahta suurempaan - joten nyt voi hyvillä mielin lähteä lomalle! Kesällä kun ei tullut pidettyä mitään suurempaa breikkiä, niin maistuu sen takia entistä paremmalle. Barbadokselta palattuani edessä onkin sitten todellinen gradurutistus ja siinä rinnalla sivuaineen prosemma ja lyhyt harjoittelu, joiden jälkeen on toivottavasti vihdoin ne maisterin paperit kourassa.

Eilen aloin kirjoitella ota mukaan sekä älä ota mukaan -listoja unohtamatta tietenkään veljen tuliaisia: salmari, lonkero, pantterikarkit, ruisleipä ja yhden tähden jallu. Joskin näistä viimeisimmän aion kyllä "unohtaa" kotiin, hey c'moon ei kukaan voi kaivata Barbadoksella jaloviinaa! Niin ja tuo älä ota mukaan -lista on kuulkaa äärimmäisen hyvä keksintö. On nimittäin kerran jos toisenkin tullut todettua kantapään kautta, että välillä matkalaukun sisällöstä saattaa jopa 80% olla täysin tarpeetonta. Jos ehdin ja muistan, niin voisinkin kuvata pakkaussähellystä sekä matkalaukun sisältöä vielä ennen lähtöä - laukun tavoitteena on tyhjyys, jotta voi sitten rahdata sieltä puoli saarta mukanaan ja tietysti äitille vähän hiekkaa ja kiviä :). Harmikseni tämänkin postauksen osalta joudun tyytymään muiden ottamiin kuviin, sillä käytössäni ei tällä hetkellä ole kunnon kameraa. Ajattelin kuitenkin tinkiä isältä järkkärin taas reissuun mukaan, niin on sitten sellaisia kuvia, joita kehtaa julkaista. Aurinkorasvatkin on vielä kaupan hyllyssä mutta bikinit löytyi Sokosen alekorista. On se muuten kumma että joka reissulle pitää ostaa uudet, vaikka niitä olisi kaappi jo ennestään pullollaan. Toki suotavaa olisi, että edes jotkut mahtuisi päälle... Ainiin! Löysin vihdoin myös kadonneet varausvahvistukset, sekä lennoista että majoituksesta. Alkaa siis näyttää siltä, että maanantaina saatetaan ihan oikeasti päästä matkaan.


Majoituksesta puheen ollen, sehän me varattiin vasta pari viikkoa takaperin. Ensin meinattiin että vois toki mennä paikanpäällekin ja etsiä katon pään päälle vasta sitten, mutta lopulta päädyttiin kuitenkin helpompaan ratkaisuun. Lentokin on perillä vasta illalla olettaen että ehditään Arlandan koneeseen, vajaan tunnin vaihtoaika vähän jänskättää ja meidät noutaa kentältä veljeni sanojen mukaisesti autonkuljettaja Pablo, niin onpahan edes jotakin varmaa saapumispäivän osalta! Perillä meitä odottaakin sitten mitä todennäköisimmin itse Mitch Buchannon, sillä majapaikkana toimii mikäs muukaan kuin Baywatch Resort, South Gap. Tukikohtanamme on siis saaren eteläosa kaikki kaksi viikkoa, sillä välimatkat osoittautuivat sen verran lyhyiksi ettei kannattanut varailla majaa useammista paikoista. Ja parhaat rannat, ravintolat sun muut löytyy hotellimme vierestä, jolloin ei epäilystäkään miksi päädyttiin punaisten custom made -uikkareiden mekkaan. Länsirannikollekaan ei mene kuin max. puolisen tuntia bussilla, joten veli - pidähän varasi kun tullaan sekoittamaan koko kampusalue ja näyttämään, mistä on suomitytöt tehty.

On kyllä kiva lähteä reissuun ilman sen suurempia suunnitelmia. Ehkä lentokoneessa tehdään skumpan turvin jonkinlainen great plan for the trip mutta siitähän saa sitten poiketa aina silloin kun tahtoo. Vai mitä? Matkan tarkoitus on kuitenkin aika selkeä: rentoutua, rentoutua ja vielä kerran rentoutua. Ja ainahan meillä on siellä valmiina muutama suomihurmuri, jotka ovat ehtineet tutustua saareen jo pidemmän tovin! Aamiaistarjoiluakin lupailtiin, joten Tommi ja Eerik, be ready. Loka-marraskuu on kyllä ehdottomasti parhain aika karata Suomen syksyä ja tätä harmautta, joskin onhan niitä muutamia aurinkoisiakin päiviä tänä syksynä nähty. Joulukuun alkuun saisikin mun puolestani sitten tulla heti suoraan paksu, valkoinen lumikerros sen niin tutun loskan ja räntäsateen sijaan. Kiitos :). Nyt kuitenkin vielä muutamaksi päiväksi gradun ja muiden velvollisuuksien pariin, joskin kaipa tuota matkalaukkua voisi pikkuhiljaa alkaa paketoimaan. 6 days to go!

kaikki postauksen kuvat täältä

Kaupunki, joka ei epäilyistä huolimatta jätä ketään nälkäiseksi. Eikä kylmäksi.

Mitä: A little piece of Lahti, part 2
Missä: Uudessa vanhassa kotikaupungissani

Milloin: Kun haluat syödä hyvin eikä juomiakaan kannata unohtaa

Sataa, sataa ja sataa. Toisena päivänä tätä Suomen syksyä vihaa ja toisena rakastaa. Kun tukka on sekaisin heti ovesta ulos astuttua ja tennarit läpeensä märät, niin tekee mieli karata siltä seisomalta jonnekin, minne tän vuodenajan pimeys ja kosteus ei yllä. Mutta toisaalta - onko parempaa kuin käpertyä viltin alle, ottaa lasi viiniä ja katsella kun sade hakkaa ikkunaan kynttilänvalossa? Mieluiten toki vielä hyvässä seurassa. Eikä ole mikään pakko mennä ulos. Syksyllä on muutenkin helpompi istua alas ja hengittää. Kesällä - ainakin omalla kohdallani sen mielettömän kiireen keskellä, kun pitäisi revetä joka paikkaan muttei vaan millään pysty - huomaan usein ajattelevani ääneen, että no, teen tämän sitten syksyllä, silloin on aikaa. Ja tottahan se on. Mun kohdalla tänä syksynä ehkä vielä enemmän kuin aiempina vuosina, jolloin syyskuun koittaessa kalenteri on täyttynyt opiskeluista, tenteistä ja muista velvollisuuksista, joita ulkopuoliset tekijät ovat sanelleet. Toki kuten jo aiemmin on tullut todettua, niin tekemistä riittää edelleen muun muassa gradun parissa mutta varsinaista lukujärjestystä ei ole. Samanaikaisesti vapauttavaa mutta kuitenkin aika suuri ahdistus. Ihan kuin sade.

kuva täältä

No mutta se opinnoista ja täyteen ahdetuista kalentereista. Syksy on kuitenkin mitä parhainta aikaa myös kulinaristisille kokemuksille. Pimeinä syysiltoina ainakin allekirjoittanut löytää tiensä melko toistuvasti hyvän ruoan ja juoman luokse: oli se sitten omassa kotona, kaverin luona Jamie Oliver -iltoja vietellen tai hyvässä ravintolassa. Parasta tässä kaikessa on ehdottomasti se, kun voi istua rauhassa eikä ole aina niin palava kiire seuraavaan paikkaan. Jotta nyt päästäis pikkuhiljaa lähemmäksi tän postauksen aihetta, niin on siis aika raottaa hieman Lahden ravintolatarjontaa. Täältä siis todellakin löytyy jotain kokeilemisen arvoista. Eihän tää kaupunki tietenkään yllä lähellekään sitä, mitä esimerkiksi Helsinki tarjoaa mutta kyllä Lahdessakin nälkä lähtee ja saattaa eksyä jopa johonkin sellaiseen paikkaan, mihin tekee mieli mennä uudemman kerran. Kunhan vaan tietää mitä ja mistä etsii.

Varmaankin kaikkein tunnetuin lahtelainen ravintola on El Toro ja sen kuuluisat pippuripihvit. Oltiin veljeni kanssa ihan kääpiöitä kun isä vei meidät sinne ekaa kertaa ja siitä lähtien se on säilynyt top5-listallani aina tähän päivään saakka. Kyseiseen espanjalaishenkiseen ravintolaan kannattaa varata pöytä, sillä en taida olla ainoa lahtelainen, jonka sydämessä sillä on pippurin kokoinen ja yhtä tulinen asema. Espanjalaisia paikkoja riittää muitakin ja toinen blogimaininnan arvoinen voisi olla Torero. Palveluun en tosin oo aina ollut yhtä tyytyväinen kuin El Torossa, mutta muun muassa sangria on siellä ihan ykkönen! Toreroon lähtisin itse syömään ensisijassa tapaksia, joskaan vartaat ja bocadillotkaan ei oo myöskään huono vaihtoehto. Samaan kategoriaan kahden edellisen kanssa laittaisin vielä Santa Fen. Syöt lähestulkoon mitä vain, niin odotukset täyttyy eikä tarvitse lähteä nälkäisenä kotiin. Palvelu on fine, hintataso kohdallaan ja viihtyvyyskin yleensä taattu, vaikka vilskettä ja asiakkaita riittää illasta huolimatta. Santa Fe on ehkä Lahden paikoista se, jonne saat jonottaa pöytää kauimmiten. Perjantai- ja lauantai-illoille eivät taida edelleenkään ottaa edes varauksia, joten ei muuta kuin jonon jatkoksi jos meksikolaista tekee mieli.

Mutta jos sitten etsit jotain vähän spesiaalimpaa - jotain mitä ei tuu joka kadun kulmassa vastaan, niin kehotan valitsemaan jonkin seuraavista: Taivaanranta, Roux tai Pulcinella. Taivaanranta löytyy Sokoksen yläpuolelta ja moni tuntee paikan parhaiten samannimisestä, omasta panimosta sekä tislaamosta. Taivaanrannassa voi käydä kyllästymättä useammankin (jos vain tili antaa myöten) kerran vuodessa tai miksei kuukaudessakin, sillä menut ovat kausiluonteisia ja vaihtuvat aina vuodenaikojen mukaan. Extrana tosiaan tuo tislaamopuoli, jonne pääsee seuraamaan mallasviskin valmistusta vapaasti ravintolan aukioloaikoina tai vaihtoehtoisesti opastetulle, omalle kierrokselle maksua vastaan. Ja kyllä - naisetkin voivat tykätä viskistä. Ruokanautintojen lisäksi tässä paikassa saattaa siis käydä niin, että jokin oman panimon olut, viski tai siideri tekee juojaansa lähtemättömän vaikutuksen ja nautiskelemaan on palattava kerta toisensa jälkeen. Taivaanrantaa suosittelen myös ns. kynttiläillalliskohteeksi, sillä silloin valinta ei voi ainakaan tunnelman ja ruoan puolesta mennä pieleen, jolloin loppu onkin vain itsestä kiinni ;).


Roux on menultaan melko samantyylinen kuin aiemmin mainittu eikä tunnelmakaan juuri jää Taivaanrannasta jälkeen. Ravintola on perustettu Lahden vanhan apteekin tiloihin ja senaikaisia kalusteita on käytetty osana tämän hetken ravintolasisustusta. Näin ollen jo pelkän aiemman elämänsä ansiosta paikka on ehdottomasti vierailemisen arvoinen. Rouxissa kävin viimeksi vajaa vuosi sitten ja ainakin silloin myös ruuissa oli vivahde vanhaa aikaa ja maalaishenkisyyttä. Usein näin syksyllä ovat mainostaneet myös erilaisia rapumenuja, ehkäpä seuraavaksi voisikin kokeilla sellaista. Vaikkakin mun salainen rapujen keittoliemiresepti on toiminut tähän asti moitteettomasti ja mikäpä sen parempaa, kuin itse emännöidä - voi ei muuten mikä sana - syksyisiä saksiniekkajuhlia paperilyhtyjen keskellä. Joka tapauksessa, Roux kannattaa painaa mieleen viimeistään siinä vaiheessa, kun Lahden ketjuravintoloiden menut on kahlattu läpi ja kaipaat aitoja suomalaisia makuja sekä vanhanajan tunnelmaa. Just try and love it!

kuva Rouxin sivuilta

Kolmas suosikkini on melko tuore tapaus. Pulcinella ei ole vielä kovin montaa vuotta paikallaan ollut ja itsekin taisin löytää sen vasta viime vuoden talvella, täydestä sattumasta. Tämän pienen italialaisen ehdoton valttikortti on sen koko. Asiakaspaikkoja on vain kolmisenkymmentä ja kun astut sisälle ravintolaan, niin tuntuu siltä kuin menisit napolilaisen ja todella vieraanvaraisen perheen pieneen kotiin. Keittiöstä kuuluu kokin laulu, kynttilät palaa ja valuttaa steariinia jalustoina toimivien viinipullojen kauloja pitkin ja ravintolan isäntä tulee vaihtamaan kuulumisia - lähestulkoon millä kielellä tahansa, useimmiten kuitenkin italiaksi vaikket itse tuota rakkauden salakieltä osaisikaan :). Kerran jos toisenkin Pulcinellassa on tullut istuskeltua talon- tai jonkin muun viinin seurassa useita tunteja. Listalta puolestaan löytyy loistavia pizzoja, mereneläviä ja ehkäpä kaupungin paras hummeri. Jos siis kaipaat sadepäivänä kiireetöntä tekemistä ja mentaalimatkaa Italiaan, niin suosittelen poikkeamista tähän Hämeenkadun helmeen <3. 


Hmm. Tästä postauksesta piti tulla yhdistelmä Lahden ravintolatarjontaa sekä urheilua. No, jotenkin saattaa taas huomata, että ainakin tää ruoka- ja juomapuoli on sen verran lähellä omaa sydäntä, että tarina vaan venyi ja venyi. Ja silti jäi kirjoittamatta niin paljon - löytyyhän täältä myös kokeilunarvoisia kiinalaisia, thaikkupaikkoja ja sushiakin saa. Ehkä kuitenkin perehdyn niihin itse vielä hieman tarkemmin ja vasta sen jälkeen kerron, mikä kannattaa ja mikä ei. Unohtamatta tietenkään sataman Teerenrantaa, josta oli puhetta jo kotikaupunkini 1. osassa. Lahti-jutustelu venyy näin ollen ainakin kolmeosaiseksi, mutta onhan tässä vielä näitä pitkiä loka- ja marraskuun päiviä sekä aikaa tuijotella, kuinka sade hakkaa ikkunaan. Eli (penkki)urheilupostauskin on näillä näkymin vielä tulossa ja ehkäpä myös joitakin yleisiä fiiliksiä siitä, miltä nyt kesän jälkeen tuntuu asua täällä. Sen voin sanoa, että voi kyllä, kotiutunut olen.


Barbadoksen matkasuunnitelmakin on jo työnalla ja ajatuksissa - lähes joka päivä. Toivottavasti siitäkin ajatusvirrasta ehtisin jakamaan jotain ennen marraskuun puoliväliä, jolloin Helsinki-Vantaa vaihtuu Arlandan ja Manchesterin kautta Karibian lämpöön. Lisäksi maanantaina on tän kesän viimeinen työpäivä Vierumäellä, mikä tarkoittaa samalla myös sitä, että gradun ohella mulla ei muuta enää sitten olekaan kuin aikaa ;). No ei. Silti aivan liikaa tekemistä ja ihan liian vähän tunteja vuorokaudessa. Valokynästä on btw tullut mun second best friend ja pelastava enkeli näiden viime viikkojen aikana. Voin suositella, kaikille matkakuumeen - tai oikeastaan minkä tahansa muunkin vaivan - ja liian vähien yöunien aiheuttamista mustista silmänalusista kärsiville. En kuitenkaan vaihtaisi päivääkään, viimeinen kuva kertokoon sen olennaisen tällä hetkellä. Good night <3.

kuva täältä

Because sometimes pictures say more than words.

Mitä: Feeling great

Missä: Tässä ja nyt

Milloin: Ihan milloin tahansa

Voi kyllä. Blogi on voinut hyvin kaikessa hijaisuudessaan mutta jospa näin kesän kääntäessä kylkensä tämäkin taas heräisi. Nyt on kuitenkin jotain mitä odottaa - ehkä vähän enemmänkin. Let's keep in touch ja niin no - kuvat puhukoot puolestaan.

postauksen kuvat täältä

Ainiin. 14.-29.11.2011 kutsuu Barbados! Tarkempia speksejä reissun suunnittelusta ja päämääristä lähempänä :).

Kaupunki, josta löytyy maailman paras olohuone ja muutakin pikkukivaa.

Mitä: A little piece of Lahti, part 1

Missä: Uudessa vanhassa kotikaupungissani

Milloin: Aina, vaikkapa tänä kesänä?

Töissä sitä saa kaikkea aikaan - ainakin ajatuksia. Eräänä iltana päivystin tyhjällä klubilla odotellen ukkosen ja rankkasateen laantumista. Mistä mä seuraavaksi kirjottaisin? Jossain aiemmassa postauksessa taisinkin jo ohimennen mainita, että kotikaupunkini on muuttunut menneen kevään aikana ja kuten profiilista näkyy, majapaikka on tätä nykyä Lahti. 5 vuotta Jyväskylässä on siis takana, joskaan opiskelut ei oo vielä aivan kokonaan ohi. Gradu juoksee paikoillaan, tosin aavistinkin ettei sitä juuri kesällä ehdi kirjoittamaan, ja muutama tentti plus verkkokurssi pitäis myöskin vielä suorittaa. Nämä kaikki hoituu kuitenkin täältä etelämmästä käsin, joten talven aikana kypsynyt päätös muutosta takaisin päin oli enää järjestelykysymys. Asunto löytyi huhtikuussa ja muuttokuorman hain muutamia viikkoja sitten. Kotikin alkaa pikkuhiljaa näyttää kodilta ja enää se on vailla oikeastaan vain sohvaa,  ja jotain muuta pientä, mitä sitten keräillä nurkkiin hitaasti ja harkiten. Eikai nyt esimerkiksi ruokapöydällä mikään kiire ole? Allekirjoittanut kun ei ole sellaista aiemmin omistanut, joten miksipä juosta ajan kanssa kilpaa nytkään.

Postauksen aihe ei kuitenkaan ole mun muutto tai uusi kämppä, vaan liittyäkseen edes hiukan blogin teemaan ajattelin kertoa uudesta vanhasta kotikaupungistani Lahdesta. Mitä täältä löytyy, mitä täällä on pakko nähdä (ja mitä välttämättä ei) ja mistä mä itse erityisesti pidän :). Tein eilen helteen ja ukkosen jyrinän siivittämän juoksulenkin akselilla Jalkaranta - satama - urheilukeskus ja olin vain entistä tyytyväisempi, että oon taas täällä. Eli ei sen enempää kuin vähempää: welcome on board, destination is Lahti.

Pakko heti alkuun todeta, että ihan ekana mulle tulee Lahdesta mieleen satama. Satama, satama ja vielä kerran satama. Se vaan on se juttu mikä täällä Suomen Chicagossa on niin hyvää. Jyväskylää yhtään väheksymättä ei näiden kahden kaupungin "laivaparkeista" voi edes puhua samana päivänä. Ravintolalaivojen, kahviloiden ja baananijätskipaatin lisäks voit viettää iltaa laiturilla jalat vedessä, hypätä rantakiviltä uimaan tai syödä Teerenrannassa maailman parhaita kolmioleipiä, jotka tunnetaan vielä paremmin jättitoasteina, sulameina. Useana kesäviikonloppuna sataman täyttää erilaiset tapahtumat aina mölkkykisoista beach volley -turnauksiin ja Suuriin oluisiin, pieniin panimoihin. Ja mikä parasta, satamaan mennessään ei tarvi stressata pukukoodeja sun muita. Voit pynttäytyä joko tuntikausia Vesijärvi-retkeäsi varten tai vaihtoehtoisesti poiketa juoksulenkin varrella samaiselle terassille yksille - usein myös vähän useammille. Lyhyesti sanottuna, satama on lahtelaisten olohuone.

Kulttuuria ja arkkitehtuuria rakastaville suosittelisin ehdottomasti Sibeliustaloa. Konsertti- ja kongressikeskus on muistaakseni rankattu yhdeksi maailman parhaista, juurikin akustiikkansa ansiosta. Puun, lasin ja vanhan punaisen tiilen yhdistäminen miellyttää ainakin allekirjoittaneen silmää ja istuu aika nätisti Vesijärven rantaan sataman jatkoksi. Konsertteja, musikaaleja ja jotain muutakin aina silloin tällöin löytyy siis tämän katon alta, joka kätkee sisälleen myöskin Finlandia-klubin. Vanhassa tehdashallissa sijaitseva klubi keskittyy lähinnä rock-musiikkiin, kun varsinainen Sibeliustalo saleineen on sitten muiden tyylisuuntien koti. Yksi monista aikomuksistani onkin hyödyntää nyt entistä paremmin Lahden kulttuuritarjontaa, erityisesti musiikin saralla. Harmittaa vaan, kun Apollo liveklubi kävi vain kääntymässä täällä ja välillä tuntuu, etteivät lahtelaiset oikein lämpeä uusille ideoille ja paikoille. Vai eivätkö perustajat sitten jaksa ottaa tarpeeksi kauan hämäläisten heräämistä? No, onneksi on vielä kuitenkin jäljellä jotakin muuta.

Satama ja Sibeliustalo iltavalaistuksessa, kuva täältä

Sibeliustalon vanhaa, entisestä puusepäntehtaasta saneerattua puolta

Loppuviikosta kutsuu nimittäin Lahden tori ja Lahden Yöt. Kyseiset kaupunkifestarit on valloittanu keskustan jo kahdeksana vuotena mutta mä oon osunut paikalle vasta kerran. Jospa tästä rakentelisikin pikkuhiljaa perinnettä? Tänä vuonna lähdetään parin hyvän kaverin kanssa kurkkaamaan torstain esiintyjiä ja tuolloin estradille nousee Jukka Poika, Maija Vilkkumaa, Jenni Vartiainen ja Apulanta. Ei välttämättä huono setti ollenkaan, uskaltaisin väittää. Näistä Jukka Pojan ja Jennin näen ensikertaa livenä, joten odotukset on ehdottoman korkealla! Lahden Öiden lisäksi vierailemisen arvoisia musiikkitapahtumia ovat ainakin Jazztori ja Isojano. Näitä kahta voin ite suositella, muista voitte kysellä tarkemmin joltain, joka on kolunnut läpi useampia happeningeja. Menneenä viikonloppuna Mukkulan rannalla oli esimerkiks käynnissä Summer Up -festarit, jotka lienee yhdet Suomen suurimmista, hiphopiin keskittyvistä kemuista. Maybe next year, enkai mä vielä liian vanha sinne ole?

Rockcoverbändi Bulldog Apollossa viime kesänä

Kun nyt lähdettiin kulttuurista puhumaan, niin jatketaan samalla linjalla vielä hetki. Pikku-Veskulla, lahtelaisille tutummin Karirannassa, soi nimittäin Pohjoismaiden suurimmat vesiurut. Suomeksi siis musikaalinen suihkulähde - eli mikä? Suihkulähde siis elää ja soi musiikin tahdissa ja ainakin syysiltaisin taivaan tummetessa se saa seurakseen myös valo- ja värishow'n. Varsinaisia näytöksiä järjestetään alkukesästä aina loppuvuoteen saakka ja etenkin Itsenäisyyspäivän show on näkemisen arvoinen. Muuten kyllä kehotan välttämään Karirannan (nuorten kielellä Karis) seutua, etenkin viikonloppuiltaisin ja oikeastaan muinakin lämpiminä kesäiltoina. Ok, päivällä se on ihan kiva piknikpaikka mutta auringon laskiessa rantaan kerääntyy koko Lahden nuoriso ja laitapuolen kulkijat pussikaljalle, eikä edes lenkillä puiston läpi (ja kovaa) juokseminen ole kovin miellyttävä kokemus. Päiväsaikaan kannattaa kuitenkin Pikku-Veskulla vierailla ja yrittää bongata vaikkapa albiinosorsa! <3 Muuten nuo Vesijärven rannat on kyllä lenkkeilyseutuina aivan ykkösiä. Nyt kun näyttää siltä että postaukselle tulee mittaa hieman enemmän, niin taidankin jättää jotain myös toiseen osaan... Muun muassa Lahden hyväksi havaituista ja vierailemisen arvoisista urheilupaikoista pääset lukemaan sitten hieman myöhemmin.



Vesiurut Pikku-Veskun rannassa, kuva täältä

Kesäisiin fiiliksiin sopii mielestäni loistavasti myös kesäteatteri, jonka oon näin hmm, vanhemmiten(?) löytänyt taas uudelleen. Lapsena äiti vei meitä pellava- ja porkkanapäitä mukanaan kaikenlaisiin kesätapahtumiin sisältäen myös teatterit ja kyllähän mä niistä tykkäsin! Sitten tuli tietysti se pakollinen angstivaihe ja muutoinkin kiinnostus kaikenlaisiin yleisötapahtumiin lopahti. Obs! Siitä olen kuitenkin ylpeä, ettei mun tieni koskaan vienyt Karikseen nauttimaan sitä vaivoin hankittua Ofelia-pulloa tai El Tiempoa. No mutta, takaisin todelliseen draamaan, vaikka tokihan sitä pussikaljoittelussakin riittäisi :). Viime vuosina kipinä kesäteattereihin on kuitenkin syttynyt uudelleen ja mikä oliskaan parempi tapa viettää lämmintä kesäiltaa, kuin kiivetä katsomoon kourassaan vanha kunnon vichy - tietystikin siinä ainoassa oikeassa lasipullossa ja väliajalla ihan vaan leppoisasti sulanut jätski tai karrelle palanut makkara. Jihaa! Ja kyllä, mun makkaran pitää olla sitten reippaasti musta. Tänä kesänä teatterikausi odottaa vielä korkkaamistaan mutta muutamia, aiempien vuosien suosikkeja mainitakseni tässä pari: Pesäkallio, Heinäsuo, Honkalinna ja tietysti myös Heinolan kuuluisuus, joka onkin sitten ihan oman kokoluokkansa spektaakkeli. 


Luulisin että tähän kohtaan on aika sopiva paikka vetää viiva osien yksi ja kaksi välillä. Asiaahan olisi loputtomiin, mutta meinasin tällä kertaa jatkaa Lahti-tarinointia vielä ravintola- ja urheilutarjonnan osalta. Näin kesällä on sitäpaitsi äärettömän vaikea tarinoida talvisista jutuista, joten ne ehkä suurimmissa määrin odottakoot sitten vuoroaan siihen saakka, kun lumihiutaileita alkaa taas putoilla tänne talviurheilun mekkaan. Niin ja talvikaipuuta poteavat voivat toki vilkaista aiemman postauksen Salppurin kisoista, joka tekee poikkeuksen: niitä ei saa unohtaa edes kaikkein helteisimpinä heinäkuun hetkinä. Eikai tässä tältä erää muuta kuin bienvenidos a Lahti - mä olen jo täällä. Part 2 seuraa, kun kirjoittaja saa jälleen ajatuksensa kasaan.

Makujen ja värien paratiisi.

Mitä: Thaikeittiö

Missä: Aitojen hymyjen maassa

Milloin: Kun haluat makuja, värejä ja tulisuutta - keskellä Suomen kuumaa kesää

Meinasin aluksi pahoitella pitkää hiljaiseloa blogini tiimoilta, mutta enpäs pahoittelekaan. Kun tämä blogi sai alkunsa - tai tarkemmin sanottuna syntyi uudelleen ja erilaisena - oli sen yksi pääajatus se, ettei mun tarvitsisi stressata kirjoittamisesta ja vahtia kalenteria jatkuvasti postausten osalta. Ja tämä fiilis siis pysyköön edelleen, sillä musta on kiva kirjoittaa silloin kun siltä tuntuu ja siihen on aikaa sekä mielenkiintoa. Siitäkin huolimatta, että välillä tauko venyisi kuukausien mittaiseksi! Muutenkin tää alkukesä on mennyt niin vauhdilla, ettei ole juurikaan jäänyt ylimääräistä aikaa töiden, muuton ja alkukevättä kuormittaneiden rästiopintojen jälkeen. Kyllä, asun siis tätä nykyä Lahdessa ja Jyväskylä on lähestulkoon muutamaa tenttiä lukuunottamatta taaksejäänyttä elämää. Nyt sitten on juhannuskin ohi, kesä muka puolvälissä (hui) ja mulla pelkkää aikaa, heh. Tällä hetkellä nautin ilta-auringosta vanhempieni kotiterassilla ylhäisessä yksinäisyydessä, seuranani lasi valkkaria ja isosti hyvää musiikkia. Edessä parin päivän vapaat ja Foreca lupaa sen verran hyvää, että on lähes mahdotonta olla hymyilemättä :). Viime viikkoon mahtui niin paljon kaikkea, että tekee varmasti hyvää olla hetki vain aloillaan. Tosin palaisin viime viikon vilskeeseen mieluusti vaikkapa heti, vähät väliä mustista silmänalusista sun muista, jotka näkyy kilometrien päähän saakka.

No mutta varsinainen topic oli siis thaikeittiö, joka on saavuttanut kovan kamppailun jälkeen hopeasijan top3 -ruokakulttuurilistallani. Ensitreffit kyseisen keittiön kanssa on käyty jo vuosia, vuosia sitten mutta suhteemme syveni merkittävästi joulukuussa 2004, kun vierailin ensi kertaa Kaukoidässä. Kuten monet varmasti tietävät, matkaan sisältyi paljon muutakin kuin ruoka ja päällimmäisenä mieleen on jäänyt jotakin hurjalla tavalla ikimuistoisempaa, pysäyttävämpää ja elämänarvot uuteen järjestykseen laittanutta. Kaiken koetun jälkeen nuo tapahtumat, ihmiset, miljöö ja jopa se fantastinen ruokakulttuuri kuitenkin nivoutuivat yhdeksi suureksi keräksi ja lyhyesti sanottuna se, mihin thaikeittiössä (kuten myös koko Thaimaassa) alunperin ihastuin, on sen kokonaisvaltaisuus. Ja voi pojat, ne värit ja se taito <3. 

kuva täältä

Faktat voitte taasen lukea Wikipediasta, keittokirjoista tai mistä ikinä haluatte, sillä tarkoitus ei ole kirjoittaa uutta keittokirjaa tai historiikkia, vaan herätellä eloon lähinnä omia makumuistoja tuolta sateenkaaren toiselta puolen. Pidemmittä puheitta siis niihin muistoihin, jotka ovat vuosilta 2004 ja 2006. Molemmat reissut suuntautuivat Andamaanienmeren rannalle ja majapaikkana toimi Aonang, josta sittemmin on tullut melkoinen turistipyydys. Etenkin vuonna 2004 paikka oli vielä melko ainutkertainen ja turistivapaa mutta jo 2 vuoden aikana tapahtunut muutos oli hurja. Makukokemukset eivät kuitenkaan rajoittuneet ainoastaan sinne, vaan viikkojen aikana tuli reissattua Eteläisessä Thaimaassa ristiinrastiin. Ruokaan matkailijoiden määrän lisääntymisellä ei kuitenkaan ollut negatiivista vaikutusta vaan päinvastoin, kaikki maistui lähestulkoon paremmalta kuin ensimmäisellä kerralla. Mikä thaimaalaisessa keittiössä sitten osataan ja mikä sieltä nousee erityisesti esiin? Mielestäni kolme tärkeintä tekijää thairuoan erinomaisuuden takana ovat ehdottomasti tuoreus, mausteet ja aika. Ja että miksi?

Maantieteellinen sijainti, lämpö ja meri takaavat sen, että tuoreita raaka-aineita on aina saatavilla ja ne ehditään myös käyttää, ennen kuin parasta ennen on mennyt ohitse. Itselleni käy ainakin usein niin, että reissuilta palatessa puhkuu intoa kokeilla kaikkea juuri uutta oppimaansa myös kotimaassa, kunnes havahtuu siihen, ettei homma toimikaan samalla tavalla tai mikään ei vaan yksinkertaisesti tunnu miltään. Helposti näin käy myös ruoan kanssa: vaikka kuinka ostaisit aitoa ja alkuperäistä kaukomailla maistamaasi raaka-ainetta kotimarketin hyllystä, niin ei se ole koskaan täysin sama ja yhtä hyvää. Eli paras lääke on uusi matka joko takaisin hyväksi havaittuun makumaahan tai jokin täysin uusi suunta, hyppy kenties tuntemattomaan. No. Merenelävien ystävänä mun sydämeni Thaimaan matkoilla ovat vieneet ehdottomasti kalat ja äyriäiset. Usein sitä ei ole ollut mitään hajua esimerkiksi kalan nimestä mutta mitäpä tuosta, kun kerta toisensa jälkeen ruoka on aina huippuhyvää. Mereltä pyydystetyn saaliin lisäksi tuoreus näkyy hedelmissä, vihanneksissa jne. Vierailut ruokaplantaaseilla ja kurkistus paikallisten omavaraisuuteen, joka tapahtuu 110%:n panostuksella on niinikään jotakin sellaista, mikä on ehdottomasti koettava itse omin silmin ja käsin. 

No ne mausteet sitten. Limettimehu, sitruunaruoho, korianteri ja inkivääri. Kookos, suuri rakkauteni valkosipuli, useanlaiset ja -väriset chilit sekä tuoreet yrtit. Tarvitseeko sitä kulinaristi loppujen lopuksi muuta? No ei, paitsi taidon osata käyttää näitä kaikkia. Uudessa kodissani yksi ehdottoman isoja pluspuolia on lasitettu parveke, jolle paraikaa suunnittelen minikasvihuonetta ja yrttitarhaa. Yrttejä on idätelty ja taimia kasvateltu jo aikaisesta keväästä lähtien, joten nyt odotan vain sitä hetkeä, jolloin voin siirtää ruukut ja purkit ilta-auringon lämmittämään kesähuoneeseeni äitini multasormisesta huomasta. Mä olen aina rakastanut mausteista ruokaa - enkä nyt tarkoita pelkästään tulista, vaikka siitäkin tykkään. Tärkeintä on se, että ruoka maistuu ja siitä saattaa erottaa useita eri makuja sekä niiden välisen harmonian. Oho, kuulostipa tuo jo Hans Välimäeltä. No, joka tapauksessa. Useammassakin thaikeittiöopuksessa puhutaan harmoniasta 5 perusmaun välillä, jotka ovat suolainen, makea, kitkerä, tulinen ja hapan. Thairuokaa kehutaan juuri siitä syystä, että siinä on useimmiten onnistuttu luomaan tämä kyseinen harmonia, jolloin mikään maku ei ole liian vahva muttei myöskään jää toisten varjoon. Onkohan ruoanlaitto muuten jo oma tieteenalansa? Jos ei, niin siitä pitäisi kyllä viimeistään nyt tehdä sellainen.

Mausteisiin vielä. Jos vierailet Thaimaassa tai ylipäänsä jossain hyvästä ruoanmaustamistaidosta tunnetussa maassa, niin poikkea ihmeessä paikallisille ruokamarkkinoille. Sieltä saat aidot, alkuperäiset ja lisäaineettomat mauntuojat myös omaan maustekaappiisi ja voin vannoa, että toimii todellakin paremmin kuin ne, joita löydät tuontitavarana monen välikäden kautta täältä Suomesta. Älä myöskään pysähdy niihin turistikojuihin, joissa on pieniin muovi- tai paperipusseihin pakattuja ns. maustenäytteitä, vaan osta kaikki mahdollisimman läheltä luontoa ja viljelijöitä. Tällöin saat juurikin sitä mitä haluat ja oikeaan hintaan,  absolutely. Ainiin! Turistikojuista tuli mieleen myös se, että ainakin thairavintoloiden kohdalla ulkonäkö usein petti. Ne fiineimmät ja ulkoisesti parhaimmannäköiset paikat eivät olleetkaan niitä suurimpia kulinarististen kokemusten tarjoajia vaan täysin nurinkurin. Maukkaimmat annokset löytyy nimittäin paikallisten suosimilta toreilta, joilla istutaan muovisilla puutarhatuoleilla tai katukivetyksellä. Hinta-laatu -suhde on enemmän kuin kohdillaan ja ruoka tulee markkinatyylille uskollisesti suoraan tulilta: taatusti vastavalmistettua ja saatat itse seurata kypsentämistä sekä maustamista. Mikset myös maistaisi ja oppisi myös itse tekemään indokiinalaisia maustetahnoja: Thaimaassa pääset varmasti kokeilemaan ainakin punaista ja vihreää currytahnaa, jotka tehdään alusta loppuun saakka kivihuhmareessa murskaamalla tuoreet ainekset halutun hienoksi tahnaksi.

Viimeisenä sitten se aika. Mikä ihmeen aika? Edelleen musta tuntuu siltä, että meillä Suomessa ei oikein osata ottaa syömistä muuna kuin itse tarkoitukseen viittaavana ja nimenomaisena syömisenä. Ruoka pöytään, kiireellä mahaan ja eteenpäin, that's it. Ok, täytyy myöntää että kyllähän viime vuosina tuo ajatusmalli on hieman muuttunut täällä Pohjolassakin ja nimenomaan siihen parempaan suuntaan - on enemmän aikaa istua alas, seurustella ja syödä sen pidemmänkin kaavan mukaan. Muistan lapsuusvuosien ystävänkirjat ja kuinka eräs koulukaverini kirjoitti harrastukset-kohtaan syöminen. Mielestäni siinä on aika hyvä lähtökohta sille, mitä eri ruokakulttuureihin ja uusiin makuihin tutustumisen pitäisi olla. Harrastus, joka vaatii ja saakin viedä aikaa ollen samalla tärkeä osa koko elämää. Thaikeittiössä aika näkyy mun mielestä kaikkialla. Se, että niitä vuorokauden tunteja on todella uhrattu ruoanvalmistukseen ja erityisesti esillepanoon. Monesti kuulee ihmisten sanovan että ei se näkö vaan se maku mutta itse olen kyllä vähän eri mieltä :). Molemmat yhdessä tekee kokemuksesta ainutkertaisen ja kukapa nyt ei esteettisesti miellyttävää annosta katselisi? Thaimaalaiset kokit ovat muuten yksiä maailman taitavimpia veisten käyttäjiä. Porkkanoista ja kurkuista syntyy taideteoksia nuudelikeon päälle ja katkarapukeittoa koristavat sitruunaruohosta punotut sydämet. 

Thaikeittiön upeannäköiset ja myöskin -makuiset annokset ovat siis vieneet sydämeni, totaalisesti. Nyt joku kuitenkin kysyy, että eikö koskaan eteen ole tullut jotain epämiellyttävää. Voi kyllä. Tällöin on kuitenkin yleensä käynyt niin, että makumaailmat kokin ja syöjän välillä ei vain ole kohdanneet tai se olisi vaatinut hieman lisää totuttelua. Tosiasia on siltikin se, että mitään hyvää et voi löytää, jos et uskalla ensin kokeilla ja erehtyä. Kuinkas monta kertaa siihen nyt vaadittiinkaan, että ihminen tottuu uuteen makuun ja lopulta oppii myös pitämään siitä? Can't remember. Ainiin, yksi pieni juttu jota en muuten tässä niin erinomaisessa, hopeasijan saavuttaneessa keittiössä pysty ymmärtämään: Miksi se on aina oltava se ikuinen Singha siihen ruoan kylkeen eikä vaikkapa kylmä ja helmeilevä valkkarilasillinen palmun katveessa? Allekirjoittanut viinin suurkuluttaja ei tajua, joten opittavaa löytyy siis yhä.

Voisin tähän lopuksi todeta, että thaimaalainen keittiö on pitkälti ollut rakentamassa juuri mun omaa ruokafilosofiaani. Tuorein aineksin, hyvässä seurassa ja aikaa säästelemättä. Jos ja kun pystyt valmistamaan ruokasi alusta asti mahdollisimman omin käsin, niin et tule juurikaan pettymään. Ja vielä kun tiedät mitä teet - edes hieman sinnepäin - niin aina parempi :). On muuten todella fiksua kirjoittaa tällaista postausta hieman ennen puoltayötä ja vieläpä silloin, kun on syönyt päivän aikana vain salaatin ja jääkaappi huutaa tyhjyyttään. Taidanpa siis mennä näkemään unia Tom yam kungista ja Kaeng khio-waanista. Ja niille eksyneille lukijoille, jotka miettivät seuraavaa postausta tai erityisesti sitä, kuinka pitkä tauko tällä kertaa koittaa, niin... Vielä on paljastamatta ruokakulttuurien top1 ja aiemmin mainitsemani Barbadoksen reissun lisäksi suunnittelulistalla on myös eräs toinen, hieman aiemmin tuulta purjeiden alle (toivottavasti) ottava matka. Tästä lisää myöhemmin, tällä kertaa nopeammalla postausvälillä. Ehkä. Tulisia unia <3.