Isle of Beauty, Isle of Splendour. Part 1.

Mitä: Joululoma Karibialla perheen kera

Missä: Dominica (Martinique)

Milloin: 15.-21.12.2010, Part one - eka viikko saaren pohjoisosassa

Keskiviikko 15.12.

Matkailun osalta mä oon tainnut syntyä jännityksen tähtien alla. Kohdalle kun on osunu tsunami, Paavin hautajaiset ja koko Rooma sekaisin, Intian pommiuhat sekä Islannin tuhkapilvet. Tälläkään kertaa ei siis ihmettelyä puuttunut, vaan saatiin jännittää lähtöä aina viimeiseen asti lentoemäntien lakon takia. Oltiin siis varattu lennot erikseen ja vaikka Air France operoi koko matkaa, niin Helsinki - Pariisi -väli hoitui Finnairin koneella. Tsekattiin varuiksi jo vaihtoehtoisia lentoja mm. Riikan kautta mutta meidän onneksi lakko loppui juuri pari päivää ennen ja reittilennotkin ehtivät palautua normaaleiksi. Eipä siis muuta kuin matkaan, kohti pientä Dominican saarivaltiota Karibianmerellä (Commonwealth of Dominica, älä siis sotke Dominikaaniseen tasavaltaan :).

Moni on kysynyt, miten päädyttiin tähän eksoottiseen saareen, jonne ei juurikaan lennetä, josta ei löydy oikeastaan minkäänlaisia matkakertomuksia tai moni ei edes tiedä koko maan olemassaolosta. Kunnia menee tällä kertaa veljelleni, joka reissasi Karibialla viime keväänä rinkka selässä. Halusimme siis löytää paikan, jossa ei törmäisi turisteihin ja saisi nauttia edes hitusen alkuperäisestä ja aidosta paikallisesta elämästä. Itse en aiemmin ollut käynyt Atlantin tuolla puolen, joten senkin osalta kohde kelpasi paremmin kuin hyvin. Pienen sumplimisen ja kädenväännön (lähinnä isän kanssa, joka ei heti alkuun innostunut reppumatkasta ;) jälkeen lennot oli kuitenkin varattu ja pikkuhiljaa alettiin etsiä lauttoja, majoitusvaihtoehtoja ja niin edelleen. Mutta palaan näihin seikkoihin vielä myöhemmin, jolloin kuulet toteutuiko toiveet. Nyt matkaan!

Lento Pariisin Charles de Gaulle -kentälle lähti Helsinki-Vantaalta keskiviikkoaamuna klo 9:25, joka on mielestäni suht inhimillinen aika ottaen huomioon, ettei tarvitse herätä Lahdessa aivan älyttömän aikaisin mutta on kuitenkin koko päivä aikaa matkustaa. Ja juoda toki jo se tavaksi tullut capuccino ja katsella vierestä lähteviä lentoja maailman ääriin. Musta on myös hauskaa analysoida ihmisiä lentokentillä. Miettiä, minne kukin on matkalla, kenen kanssa ja mikä on matkan tarkoitus. Mietin joskus muutama vuosi sitten, että siinä olis jopa aihetta graduun mutta mulla on ehkä vähän väärä ala. No, se siitä. Laskeuduimme Pariisiin puolisen tuntia etuajassa, nappasimme laukut mukaan ja suuntasimme seuraavaksi Orlyn kentälle, josta matkamme jatkuisi kohti Martiniqueta. Olimme jo alunperinkin varanneet vaihtoaikaa nelisen tuntia, tietäen Pariisin liikenneruuhkat ja mahdolliset muut viivästykset. Nyt kun Finnairin kone oli ajoissa, niin odotteluaikaa jäikin lähes viisi tuntia. Orlyn kentälle päästyämme tosin huomasimme, että Martiniquen edellinen lento oli juuri lähdössä ja olisimme voineet hypätä siihen. Myöhästyimme check inistä kuitenkin kymmenisen minuuttia. Siispä syömään ja odottelemaan, mihinkäs sitä lomalla olisi kiire.

Orly - Fort de France -väliä lentävästä Boeing 777-300 -koneesta tuli mieleen lähinnä lapsena tehdyt Kanariansaarten reissut. Koneeseen mahtui maksimissaan 550 matkustajaa (penkkirivit 3-4-3) ja nopealla vilkaisulla matkustajista puolet oli lapsia. Taisimme olla lähes ainoat koneen valkoihoiset. Dominican viereiset saaret, Martinique ja Guadeloupe ovatkin ranskalaisten matkaajien suosiossa, sillä molemmat ovat Ranskan departementteja, hallinnollisesti sen alla. Kun mietimme oman matkamme määränpäätä, tämä oli yksi syy miksi valitsimme nimenomaan Dominican :). Kukaan meistä ei osaa muutamaa sanaa enempää ranskaa ja toiseksi näillä saarilla olisi hurjasti enemmän turisteja niiden helpomman saavutettavuuden ja aseman takia. Mutta vielä hetkeksi takaisin lennolle. Meillähän matkatavarana oli vain rinkat ja jenkkikassit mutta jos haluat lähteä ostosmatkalle Karibialle, niin valitse ihmeessä Air France, sillä matkatavaraa olisi saanut olla jokaisella 2 x 25kg plus käsimatkatavarat. Ruokakin lennolla oli lähes erinomaista, leffatarjonnasta löytyi syksyn kuumimmat uutuudet ja jopa mä onnistuin nukkumaan koneessa - korvatulppien, silmälappujen ja hyvän tyynyn/ selkänojan ansiosta, vaikkakin ohitimme useita myrskyalueita ja ilmakuoppia oli enemmän kuin laki sallii Atlantin yllä.

Perillä Martiniquen saarella olimme paikallista aikaa noin klo 20 ja aikaeron ollessa miinus kuusi tuntia, oli matkaa tehty siis melko kelvollinen määrä. Laukkuja jouduimme odottelemaan jonkin aikaa, olihan matkustajiakin meidän lisäksi muutama muu. Vihdoin oli kaikki kasassa, joten ei muuta kuin saaren kartta mukaan ja pyysimme taksikuskia viemään meidät johonkin hostelliin lähelle seuraavan aamun lauttasatamaa. Majapaikka löytyi muutaman yrityksen jälkeen Carilb Hôtel -nimisestä paikasta eikä unta tarvinnut kauaa odotella.

Torstai 16.12.

Aamulla herättäjänä toimi reissun ensimmäinen ja samalla myös viimeinen torakka. Johan sitä oltiin jo melkein kellon ympäri nukuttukin, joten lähdimme ostamaan lauttalippuja parin minuutin matkan päässä sijaitsevasta satamasta. Olimme jo Suomessa tsekanneet lautan aikataulut ja hintatiedot, jotka printtasimme mukaan. L'express des iles taitaakin tällä hetkellä olla ainut lautta, joka pysähtyy myös Dominicalla. Aiemmin yhteyksiä on hoitanut myös muutama muu yhtiö mutta ainakaan me emme löytäneet tähän hätään muita. Lautta oli kuitenkin selvästi halvempi vaihtoehto kuin saarten väliset lennot, joten päädyimme siihen. Matka Martiquelta Dominicalle kestää noin puolitoista tuntia ja jos vain tietää jo tarkan paluupäivän tai on ylipäänsä sieltä palaamassa, niin kannattaa ostaa samantien meno-paluu, joka tulee selvästi halvemmaksi. Matkasta saa myös opiskelija-alennuksen, olikohan 10-15%. Mutta siis, lippujen osto kävi kätevästi kun oli aikataulu- ja hintatiedot mukana ja virkailijakin sattui puhumaan hyvää englantia. Siirryimme satamakadulle etsimään aamupalaa ja odottelemaan lautan check iniä, joka starttaisi 1,5 tuntia ennen lähtöä.

Martiniquen satamasta bongasimme purjeveneen, jolla oli salossa Suomen lippu. Purjehtijoita ei kuitenkaan näkynyt eikä meilläkään ollut vielä niin iso ikävä sukulaisia, että olisimme laivalle uineet moikkaamaan :). Haettiin tavarat hostellilta ja hypättiin lauttaan kohti Roseauta, Dominican pääkaupunkia. Ainiin, jos on taipumusta pahoinvointiin, niin lauttamatkan ajaksi kannattaa napata pahoinvointilääke. Merenkäynti katamaraanin kyydissä oli aika kovaa ja koimmekin paremmaksi vaihtoehdoksi siirtyä takakannelle sisätiloissa istumisen sijaan. Ja vielä siitä lipunostosta. Dominican päässä oli täytettävä maihinnousukortit ja tullivirkailijat kysyivät samalla paluulippua. Perässämme tulleet kanadalaiset reppureissaajat joutuivat hetken selittelemään matkasuunnitelmaansa, kun he olivat ottaneet vain menolipun eivätkä vielä tarkkaan tienneet, kuinka kauan saarella viipyvät.

Roseaussa pohdimme, vuokratako jo auto ja ajaa sillä pohjoiseen, jossa ensimmäisen viikon majoituksemme on, vaiko hypätä taksiin ja miettiä vuokrausta myöhemmin. Päädyimme kuitenkin ensimmäiseen vaihtoehtoon ja loman edetessä totesimme, että se oli järkiratkaisu. Saarella ei nimittäin tee juuri mitään ilman omaa autoa, sillä välimatkat ovat pitkiä, tiet huonokuntoisia ja korkeuserot suuria ja kaiken lisäksi julkisia kulkee melko vaihtelevasti tai ainakaan niihin ei mahdu tavaroineen. Taksejakin näkyi reissun aikana kovin vähän, oikeastaan vain pääkaupungissa. Vuokraamossa oli aika suppea valikoima ja autoksemme valikoitui Suzukin jeeppi - niin ja nelivetoauto on myöskin aivan must tällä saarella. Meidän seurueesta lopulta vain yksi kelpasi kuskiksi ja se oli iskä. Mulla ja veljellä ei ollut ikää (vuokraamon ikäraja 25 :) ja äiti ei halunnut tarttua rattiin vasemmanpuolisessa liikenteessä, joten valinta oli helppo.

Ahtauduimme siis piskuiseen jeeppiimme ja matka kohti pohjoista Calibishien kylää alkoi. Kippurainen länsipuolen rantatie oli maisemiltaan upea ja jo silloin veikkasin, että matkakohteen valinta ei ole voinut mennä pieleen. Ajomatka Roseausta pohjoiseen kesti noin kaksi tuntia, vaikka saaren kokonaispituus on vain nelisenkymmentä kilometriä. Kuten jo kirjoitinkin, niin tiet ovat surkeassa kunnossa: asfaltoituja ovat kyllä mutta jatkuvasti on suuria kuoppia ja jopa reikiä eikä keskinopeus kohoa juurikaan 40km/h korkeammaksi. Matkalla pysähdyimme saaren toiseksi suurimmassa kaupungissa, Portsmouthissa. Kaupunki on kuuluisa mm. yksityisestä yliopistostaan, jonne tulee pääosin jenkkejä ja kanadalaisia lukemaan lääketiedettä. Lisäksi Portsmouthista löytyy Subway ja KFC, siinähän ne tärkeimmät sitten olikin ;). Me tosin päädyttiin ostamaan sieltä reissun kalleimmat ruokaostokset: hedelmiä ja muuta pientä mukavaa hintaan 320 ECD (jokainen voi nyt googlettaa Itä-Karibian dollarin kurssin ja todeta, kuinka hölmöjä oltiin) mutta toisaalta syötiin katukioskista myös reissun parhaat, hiiligrillatut porsaankyljet. Eli lopputulema 50-50 ja matka jatkui hämärän koittaessa kohti Calibishietä.

Loppumatka olikin sitten melkoista jännitysnäytelmää. Pimeitä ja kapeita teitä läpi sademetsien, välillä pystysuoraa mäkeä ja hulluja paikallisia rallikuskeja. Karttakaan ei ollut mikään maailman tarkin, joten oli suoranainen ihme että oikea osoite lopulta löytyi. Varasimme ensimmäisen viikon majoituksen vasta noin kuukausi ennen reissua mutta vaihtoehtoja oli kuitenkin rutkasti jäljellä. Varsinainen sesonki (jos sellaisesta nyt voi Dominicalla edes puhua) on vasta tammikuusta maalis-/ huhtikuuhun, joten tilaa löytyi. Sea Cliff Cottages oli siis tämän ns. mökkikylän nimi, johon päädyimme. Omistajapariskunta Gwen ja Jim ovat Kanadasta ja olivat itse tulleet saarelle ensimmäistä kertaa n. 25 vuotta sitten, ihastuneet ja rakentaneet itselleen talon. Tällä hetkellä mökkejä on heidän omansa lisäksi 5, joita he sitten vuokraavat matkaajille ympäri maailmaa. He itse viettävät saarella seitsemän kuukautta ja loput vuodesta pitävät kesäravintolaa kotimaassaan. Aivan mielettömän ihania ja vieraanvaraisia ihmisiä, ei siis tarvitse kahdesti kysyä mitä paikkaa suosittelen, jos haluat majoittua Dominicalla :). Perille päästyämme roudasimme reput sisään, haimme kylän kaupasta vähän lisää ruokaa, söimme ja kävimme nukkumaan. Seuraavaa aamua odotellessa - vasta valoisan aikaan paljastuu, minne olemme päätyneet!

Perjantai 17.12.

Aikaeron ansiosta taidettiin herätä perjantaiaamuun jo kuuden maissa, tosin eipä tuo haitannut. Nukkua ehtii sitten kotonakin. Aurinkokin pilkisteli vähän pilvien välistä ja ilma oli oikeastaan aika sopiva, meidän vasta trooppiseen ilmastoon totutellessa. Kun saatiin mökin ovet auki, niin Gwen asteli sisään toivottamaan meidät tervetulleiksi ja siinä samalla kutsui illalla pidettäviin pre-Christmas-partyihin heidän luokseen. Näkymät Sea Cliff Cottageilta olivat kerrassaan upeat, edessä avautui Atlantti eikä näitä villoja mielestäni turhaan kutsuta "home away home" -majoitukseksi. Aamupalan jälkeen, kyllä - oltiin siis self-catering, lähdettiin etsimään kylän lähellä olevaa biitsiä nimeltään Woodford Hill Bay ja helposti se lopulta löytyikin. Saaren pohjoisosa on tunnettu valkoisen hiekan rannoistaan ja ne sitten todellakin ovat sitä, mitä luvataan. Aallot huuhtoo rantoja ja ainoat jalanjäljet, jotka hiekasta löydät, ovat todennäköisesti omasi. Ehkä muutamaa raputanssia lukuunottamatta. Voisiko olla mahdollista, että olimme saapuneet paratiisiin? Ehkä.

Lounasta syötiin rannalla hengailun jälkeen Veranda View -nimisessä ravintolassa Calibishien kylässä. Kuten aiemmin kirjoitin, sesonki ei ollut vielä alkanut ja se näkyi myös ravintoloiden menuissa. Kysyttäessä ruokalistaa, useassa paikassa vastaukseksi sai: "Meillä on tänään kalaa tai kanaa". No, useimmiten se kelpasi. Taisimme kaikki syödä tällä kertaa kalaa nimeltä mahi mahi. Samaa laatua löytyikin sitten oikeastaan joka ravintolasta, mausteet vain vaihteli. Ruoka oli siis tyypillinen karibialainen lounas, johon saattoi loppulomasta jo hieman kyllästyä. Lautasmalli oli jaettu aina n. 8-10 osaan sisältäen perunaa, papuja, riisiä, raastetta, erilaisia juureksia jne. Ikinä ei jäänyt nälkä eli toisin sanoen kertaakaan en tainnut jaksaa syödä kaikkea. Ei siis ehkä se parhain paikka kulinaristista matkaa etsivälle mutta ei huonokaan. Ja kaikki muu Dominicalla kyllä korvaa pienet puutteet (jos niitä nyt niiksi voi edes kutsua?) lounastarjonnassa. Hedelmät ja katukioskien grillilihat olivat kuitenkin aivan omaa laatuaan.

Lounaalta jatkettiin Chaudiére Poolille Bensen kylään. Matkoja on melkoisen hankala arvioida kun karttakaan ei ollut mikään kaikista tarkin, joten veikkaisin että ehkä viitisen kilometriä Calibishiesta länteen. Kylältä tie kipusi pienelle vuorelle ja paikoitellen näytti siltä, että jeeppi jää jumiin sateen mylläämiin savimäkiin tai ainakaan takaisin ei päästä. Kuskimme kuitenkin taitoi homman ja vihdoin löydettiin erään mäen päältä kyltti ja pari lehmää merkkinä trekkipolusta joka lähti sademetsän siimekseen. Matkaa tälle vuorilta laskevan joen synnyttämälle altaalle oli reilu puoli tuntia (ylös tullessa lähes tuplasti, ai kuinka niin jyrkkä). Polun varrella vastaan tuli muun muassa keltaisia rapuja ja altaalla törmättiin paikalliseen rastapäähän koirineen. Vesi oli viileetä ja syvänteeseen saattoi hypätä sitä ympäröiviltä kallioilta. Saatat arvata, kuka meistä sitä kokeili? Ylös palattiin paikallisen kaverin seurassa ja tarinaa riitti aina eksyneiden turistien pelastamisesta rastafarien elämänohjeisiin ja reissuun, jonka oli kuulema tehnyt Tanskan vapaakaupunki Christianiaan. Kenties kaupustelu- tai oppisopimusmatka? :) Kaverilla oli trekkireitin lähtöpaikalla myös jonkinlainen asumus, missä hän askarteli koruja, puisia rasioita ja muuta pientä turisteille myytäväksi, jos ja kun sellaisia sinne eksyy. Ja me eksyimme, onneksi. Valokuvien lisäksi parhaita muistoja matkojen varsilta ovat tarinat, aitojen ja oikeiden ihmisten kertomina. Ja niitä Dominicalla riitti, tulet huomaamaan.

Illalla suuntasimme sademetsäsateen saattelemina Gwenin ja Jimin luo paikallisiin pikkujouluihin. Emännän mainitsemat 'pari naapuria' osoittautui lopulta noin 50 hengen porukaksi, ei huono. Jo usean vuoden perinteeksi muodostuneet kekkerit toimivat nyyttäriperiaatteella: jokainen vieras/ perhe toi mukanaan omatekoista ruokaa, juomaa ja ennen kaikkea rennon fiiliksen. Terassin nurkkapöydässä oli tarjolla kotitekoista rommia, viinejä ja vaikka mitä. Olohuoneessa puolestaan soi reggaebiitit ja tanssilattialla oli varsinainen kansallisuuksien kirjo. Vieraista monet olivat Gwenin ja Jimin tapaan Dominicalle kerran lomailemaan tulleita matkaajia, jotka sitten ihastuivat saareen ja palasivat jäädäkseen, osa pysyvästi ja osa useamman kerran vuodessa käymään. Loput olivatkin sitten paikallisia, joko vain kylältä tuttuja tai esimerkiksi Sea Cliff Cottagessa työskenteleviä puutarhureita, yövartijoita jne. Illan antina ehkä koko reissun paras ruoka, upeita uusia tuttavuuksia ja vieläkin päässäsoivia reggaerytmejä. What a friday night!

Lauantai 18.12.

Pikkujouluista toipuminen oli selvästikin nopeampaa kuin kotimaassa, en sitten tiedä johtuiko ilmastosta vai mistä. Herättiin kuitenkin jälleen aikaisin, tällä kertaa sateenropinaan. Aamupalat naamaan ja retkikunta jeeppiin, sillä päätettiin lähteä saaren luoteiskärkeen katsastamaan kehuttu ja kippurainen maisematie. Sitähän se olikin, sumusta ja sateesta huolimatta. Serpentiinin matkanvarrelle jäi ihania pieniä kyliä ja mieli olisi tehnyt pysähtyä niistä jokaiseen. Peliin puuttui kuitenkin kaveri nimeltä bensiini, joka näytti uhkaavasti loppuvan etenkin aina silloin, kun noustiin pystysuoraa rinnettä ja mittarin viisari laski kuin lehmänhäntä :). Tyydyttiin siis napsimaan silloin tällöin kuvia ja jatkamaan matkaa toivoen, että polttoaine riittää.

Pikkuhiljaa vuorilta laskeutuessamme myös sumu hälveni ja aurinko löysi tiensä takaisin Dominicalle kuten myös huoltoasema. Huh. Seuraava etappi olikin sitten Fort Shirley, joka käsittää kokonaisen kansallispuiston linnakkeineen. Linkin takaa pääset lukemaan tarkemmin paikan historiasta, joten totean vain lyhyesti että hienot näkymät, upeita rakennuksia ja yhdet häätkin oli järjesteillä kukkulan päällä sijaitsevassa ravintolassa. Emme kuitenkaan jääneet kuokkimaan vaan jatkoimme Portsmouthin paikallisten ruokamarkkinoiden jälkeen Prince Rupert Baylle nauttimaan auringosta ja merestä. Tiedätkö muuten mikä on yksi yleisimpiä kuolinsyitä Karibialla ja ehkä muuallakin palmumaissa? Killed by a coconut. Tarzan-veljenihän yritti kokeilla tätä roikkuessaan liaanissa, jonka puolestaan vei paikallisten lasten nenän edestä. Paha saa aina palkkansa vai kuinka se oli ja pian kuului 'kops' ja siinä se oli pähkinä hiekkaan uponneena. Seuraavilla rannoilla tulikin sitten katseltua vähän tarkemmin, mihin asettuu.

Pimeässä ajelu ei houkuttanut ensimmäisten päivien kokemusten jälkeen, joten suunnistimme takaisin Calibishieen jo ennen auringonlaskua. Nälkäkin taisi iskeä jossain vaiheessa ja kun kukaan ei innostunut loihtimaan omassa keittiössämme illallista, niin päädyimme kokeilemaan kylän ainutta ei-paikallisten pitämää ravintolaa, josta löytyi jopa aivan oikea menukin. Bamboo Restaurant on belgialaisen miehen omistuksessa oleva ála carte -ravintola kuten myös samassa yhteydessä toimiva majoituspaikka, Calibishie Lodges. Ravintolan listalta löytyy siis länsimaistakin ruokaa pizzoista salaatteihin ja pihveihin, jos sattuu kaipaamaan jo vaihtelua. Hintataso oli sitten myös jonkinverran kalliimpi mutta toisaalta mielellään maksoi myös paikan viihtyisyydestä, upeasta sijainnista pienellä kukkulalla ja vieläpä hyvästä viinistä. Ruoan jälkeen ei tarvinnut kauaa unihiekkaa taaskaan odotella, joten ei muuta kuin moskiittoverkon alle nukkumaan.

Sunnuntai 19.12.

Sunnuntai oli sitten se reissun toinen sateinen päivä mutta ilma ei meitä masentanut. Jo matkaa suunnitellessa tiesimme, että sademetsässä sataa ;). Tiedoksi kuitenkin kaikille niille, jotka tällä hetkellä jo hautaavat toiveet Dominican (tai muun sademetsän peittoaman maan) reissusta kastumisen takia: sadetta tuskin edes huomaa. Jos Suomen kesäsateesta sanotaan, että se ei kastele tai vähintään kuivaa samantien, niin Dominicalla sade oli ohi jo ennen kuin ehti alkaakaan. Useimmiten ainoaksi todisteeksi jäi vain upea sateenkaari. Ja pieniä kuurojahan tuli lähes joka päivä eli varsinaisista sadepäivistä puhuessani tarkoitan nyt tätä kyseenomaista sunnuntaita sekä sitä edeltävää lauantaita. Mutta se sateesta, ei siis haitannut vaan päinvastoin piristi oloa ja raikasti ilmaa.

Lähdimme koluamaan vuorostaan saaren itäistä laitaa, joka oli vielä meidän osaltamme koskematon. Ensimmäinen pysäkki oli Wesleyn kylän jälkeen oleva Londonderry Bay, joka on yksi niistä Dominican rannoista, joilla on kuvattu Pirates of the Caribbeania. Ellei kartassa olisi ollut merirosvon kuvia näillä spotatuilla paikoilla, niin olisi varmasti jäänyt käymättä. Ei siis mikään ihmeellinen paikka, joskin on ehkä katsottava leffat uudemman kerran toisella silmällä :). Elokuvamaisemista jatkoimme itärannikkoa pitkin kohti Carib Territorya. Dominicahan on itäisen Karibian saarista ainoa, jolla asuu vielä intiaaniväestöä ja nämä noin 3000 karibia ovat asuttautuneet juurikin itärannikolle. Vierailimme Kalinago Barana Autê -nimisessä Karibian kulttuurikylässä, joka oli oikeastaan reissun ainoa kohde, josta näki että se on turisteja silmällä pitäen rakennettu. Kylään oli jopa 10 USD:n päämaksu, joka sitten sisälsi opastetun kierroksen ja yrttiteetä :). Opas oli kuitenkin iloinen yllätys, kertoi värikkäitä tarinoita intiaanien elämänvaiheista, asumismuodoista ja ennen kaikkea puhui hyvää englantia: vaikka englanti onkin Dominican virallinen kieli, niin kreoli on vallannut alaa laajalti ja useiden paikallisten puhetta on paikoin melko vaikea ymmärtää. Kylästä tarttui mukaan paikallisen inkkarisedän nikkaroimat ja kuvittamat marakassit.

Lounaalle pysähdyimme Islet View -ravintolaan Castle Brucen kylässä, ehkä vartin ajomatka kulttuurikylästä kohti etelää. Bongasimme paikan mökkiimme ehkäpä edellisten asukkaiden jättämästä kartasta, johon oli kirjoitettu ja ympyröity ravintolan nimi. Ruoka oli hyvää, maisemat upeat ja lounaan kruunasi jälkiruoaksi tarjotut hedelmät: tuoreita ananaksia, sokeriruokoa ja jotain, mistä ei ollut harmainta aavistusta. Delicious joka tapauksessa. Castle Brucesta otimme suunnan saaren keskiosassa sijaitsevaa Emerald Poolia kohden. Matkailuesitteet kuvailevat tätä luonnon ihmettä kauniiksi viileän veden altaaksi, joka on kuuluisa useista elokuvista ja jopa vihkipaikkana. Sateisissa päivissä oli muuten myös lisää hyviä puolia, sillä näillä ns. turistikohteilla saimme liikkua kaikessa rauhassa aivan keskenämme, jolloin myöskään valokuvausta eivät häirinneet sinne tänne poukkoilevat retkiryhmät. Emerald Poolilla nähtiin myös reissun hienoin sateenkaari, joka laski Atlantin sumuun. Ainiin, kyseinen paikka kuuluu Dominican kansallispuistoryhmittymään (Ministry of Agriculture Fisheries and Forestry, Dominica National Parks) kuten myös mm. Fort Shirley ja kymmenkunta muuta vierailukohdetta. Näihin on maksettava joko 5 USD:n kertamaksu tai hankittava vaihtoehtoisesti 12 USD maksava viikkopassi, jolla pääsee sitten kaikkiin kohteisiin. Rahat käytetään tietääkseni alueiden kunnossapitoon ja suojelun vaalimiseen.

Sademetsän siimeksestä palattuamme ilma kirkastui jälleen ja päätimme lähteä biitsille. Ajoimme saaren poikki Karibianmeren puolelle ja pikkuhiljaa takaisin pohjoiseen. Pysähdyimme Méroon ja jälleen kerran on vaikea arvailla, onko kyseessä kaupunki, kylä vai jotain siltä väliltä. No, joka tapauksessa yksi länsirannikon parhaista (mustan hiekan) rannoista ja samalla myös niitä ainoita, joilta löytyi aurinkotuoleja ja muutama rantabaari. Istuimme kuitenkin pyyhkeinemme hiekalle, joimme muutaman paikallisen lagerin (Carib beer) ja yhtäkkiä huomaamatta aurinko alkoikin jo laskea. Hups. Taas olisi edessä reilu tunnin ajomatka kotiin ja me kun niin vannoimme, ettei enää pimeässä ajelua. Eipä siinä muu auttanut kuin istuttaa kuskimme 'James' taas rattiin ja suunnata Calibishieen. Ajattelimme ensin että syömme jossakin matkan varrella tai käymme vähintään kaupassa Portsmouthissa kunnes huomasimme, että sunnuntaiaukioloajat (tai oikeastaan niiden puute) pätee myös Dominicalla. Mikään paikka ei siis ollut auki, joten ainoa vaihtoehto oli suunnistaa mökille ja toivoa, että jääkaapissa olisi jotain ruokaa tai vaihtoehtoisesti oman kylän raitilla joku ravintola auki.

Hiljaista oli kuten pelkäsimmekin mutta lopulta nälkämme pelasti edellisillalta tuttu Bamboo Restaurant. Kiitos siis tällä kertaa eurooppalaisille, ettei meidän tarvinnut lähteä yökalastelemaan Atlantille. Syötiin ja juotiin pitkän kaavan mukaan, välillä tuntui että ihan varastoon saakka. Ehkä pelkäsimme että maanantainakaan mikään ei olisi auki. Belgialainen isäntä antoi muutaman reissuvinkin ja kertoi omaa tarinaansa siitä, miten oli aikoinaan saarelle päätynyt. Aikalailla samanlainen kertomus kuin muillakin valkoihoisilla - vuosia sitten omatoimimatka Dominicalle, ihastus ainutlaatuiseen luontoon ja ihmisiin, minkä jälkeen paluu saarelle jokseenkin pysyvästi. Ihailtavaa rohkeutta ja tartu hetkeen -elämänfilosofiaa, really adore those people.

Maanantai 20.12.

Aurinkoa ja pilvetön taivas, jes! Pakko ehtiä siis nauttimaan vielä pohjoisen valkoisen hiekan rannoista ja niinpä lähdimme etsimään ehkä yhtä saaren kauneimmaksi kehuttua, Batibou beachia. Ranta sijaitsee Hampsteadin kylässä, vain kivenheitto, eli muutamia kilometrejä Calibishiestä länteen. Viittaa ei tännekään rannalle ollut, joten piti vain arpoa oikeannäköinen savitie ja lähteä kokeilemaan onneaan. Etenkin rantojen kohdalla nelivetoisen jeepin tärkeys korostui. Pohjoisessa tiet kulkevat pääosin sen verran meren yläpuolella, että pieniin poukamiin ja isommillekin biitseille päästäkseen tulee laskeutua mutkikasta ja kivikkoista tietä useimmiten muutama kilometri. Tokihan se käy jalankin mutta auto on paikoitellen hyvä lisä. Jeeppi rullaili hitaasti mutta varmasti alas rantaan, joskin välillä sateen tekemät hurjannäköiset uomat ja rotkot meinasivat hirvittää. Jälleen kerran saimme korkata rannan keskenämme, ei ketään muita vielä aamupäivällä. Olimme lainanneet Jimiltä viidakkoveitsen siinä toivossa, että Batiboulta löytyisi kookospähkinöitä. Chaudiere Poolin paikallinen opas neuvoi meille aukaisutekniikan, joka näytti yllättävän helpolta. No, nyt tulee se mutta: eihän se sitä ollut. Harjoittelun ja muutaman kirurgisen viillon jälkeen veitsi osui vihdoin myös itse pähkinään ja nam! Aika hyvää, etenkin kun syömistä edelsi niin kova työ.

Seuraava rupeama oli riippumaton palmuun ripustaminen ja päiväunet aaltojen huuhtoessa varpaita. Batiboulla jouduin myös aallon yllättämäksi: unohdin aurinkolasit päälaelle, lähdin uimaan ja hetken kuluttua olin itse hiekkapohjassa ja lasit teillä tietämättömillä, auts. Urhea veli kuitenkin syöksyi pelastamaan siskoraukkaa (vai laseja?) ja löysi Giorgiot hiekan seasta :). Puolenpäivän jälkeen rannalle valui kaksi muutakin seuruetta, pari ranskalaismiestä vaimoineen, toinen naisista taisi olla Espanjasta. Miehistä vanhempi kertoi törmänneensä useisiin suomalaisiin saarella, mikä meitä ihmetytti kun itse olimme nähneet vain muutamia ranskalaisia ja saksalaisia, Gwenin juhlavieraiden lisäksi. Vuoroveden noustessa riippukeinussa alkoi kastua muutkin kuin varpaat ja päätettiin lähteä syömään. Tällä kertaa menusta vastasi Sea Cliff Cottage kakkosen vuokralaiset eli kokkailimme itse mitä jääkaapista ja takapihan puutarhasta sattui löytymään. Ei huono.

Illansuussa jatkoimme lähiseutuun tutustumista. Pikkujouluissa eräs amerikkalainen setä kertoi asuvansa Pointe Babtisten kylässä ja tekevänsä töitä, lähinnä maanviljelyä paikalliselle landlordille. Pointe Babtisten nähtävyys rannan lisäksi on The Red Rocks: punaiset, meren ja tuulen muovaamat kalliot. Vai olivatko ne edes kallioita? Pinta oli ennemminkin savinen ja hiekkainen, kaikkea muuta kuin kovaa kiveä. Sadekelillä eivät paikallisetkaan suosittele Red Rockseille kiipeilemään ellei halua samalla pudotusta Atlantin aaltoihin. Takaisinpäin kävellessämme vastaan tuli jälleen kerran yksi paikallinen rastatukka, jonka kanssa jutustelimme tovin jos toisenkin. Jostain puskasta tämä kaveri kaivoi meille myös kanelipensaan oksan, käski viemään mukanaan Suomeen ja tekemään taikateetä, joka auttaa kuulema jokaiseen nuhaan ja köhään. Teimme toki työtä käskettyä ja kuivatimme lehdet seuraavan viikon kuluessa, murskasimme ja piilotimme äitin laukkuun - ei sitten muut ainakaan jäätäisi tullissa kiinni, hah. Kotona on teetä jo testattukin ja maku on loistava. Flunssaaparantavista ominaisuuksista ei ole vielä täyttä varmuutta mutta lehtimurskaa on tallella kun sellainen seuraavan kerran yllättää.

Illalla ja yöllä ihmeteltiin kuunpimennystä eikä lähdetty sen kummemmin enää mihinkään syömään, kun liikkeellä oli vähän flunssaa ja auringonpistosta itse kullakin. Paastopäivä oli oikeastaan ihan hyvä vaihtoehto niin oli edes pieniä mahdollisuuksia mahtua vaatteisiinsa loppuloman ajan.

Tiistai 21.12.

Tiistaiaamuna oltiin jälleen kerran kukonlaulun aikaan hereillä ja palattiin Woodford Hill Baylle, jolla jo ensimmäisenä päivänä käväistiin. Aamu oli taas rauhallinen eikä muita turisteja tai paikallisia juuri näkynyt, muutamaa kalamiestä koirineen lukuunottamatta. Atlanttikin oli vihdoin melkoisen tyyni ja saattoi puhua jopa kuumuudesta pelkän kosteuden sijaan. Kun kello läheni puoltapäivää, saapui paikalle minibussi paikallisen oppaan ja pienen turistiryhmän kanssa, oho. Poislähtiessä törmäsimme vielä itävaltalaiseen mieheen (johon tutustuimme Gwenin juhlissa), joka tuli rannalle viettämään lomapäivää puolisonsa ja siskontyttären kera. Tämän sisko tuli aikoinaan lomalle Dominicalle, ihastui paikalliseen oppaaseen ja jäi sille tielleen. Nyt on mies, pari ihanaa tytärtä ja upea paikka asua. Muu suku käy sitten välillä moikkaamassa. Rannalta me jatkoimme kuitenkin kylälle syömään ja tällä kertaa ravintolaksi valikoitui Coral Reef, joka löytyy main roadilta tai rantabulevardilta, samannimisen marketin takaa. Mukava palvelu ja ruoka, ei valittamista.

Iltapäivällä tsekattiin vielä yksi Calibishien valkoisista rannoista. Batiboun rinnalla tämä mainitaan yhdeksi kauneimmista, Turtle Beach. Ja kyllä, nimensä se on saanut kilpikonnien mukaan, jotka tulevat kevään ja kesän aikana rannalle munimaan ja hautomaan tuotoksiaan. Konniin ei siis valitettavasti törmätty vaan jouduimme itse tekemään jälkiä hiekkaan. Turtle Beach on erityisesti surffaajien suosiossa ja samanaikaan siellä lautailikin pari ranskalaista kaveria. Jos pitäisi valita yksi, vain yksi suosikki koko saaren rannoista niin se olisi tämä. Pelkistetty mutta samalla niin kaunis ja koskematon rantaviiva, mahtavat aallot ja kohtuullisen helppo saavutettavuus. Toivottavasti pysyy tulevaisuudessakin yhtä uniikkina ja kilpikonnat saavat jatkaa sukuaan tällä idyllisellä paikalla.

Kyseessä oli siis viimeinen ilta pohjoisessa ja allekirjoittaneella ainakin hiukan haikea fiilis. Juuri kun kulmat alkaa tuntua tutuilta ihmisistä puhumattakaan, olisi aika siirtyä eteenpäin. Toisaalta saari on etäisyyksiltään niin pieni, että olisi hyvin mahdollista yöpyä vain yhdessäkin kohteessa ja kierrellä autolla ympäriinsä. No, iltaa oli kuitenkin vielä jäljellä ja päätettiin kysyä Gweniltä neuvoa ruokapaikan etsimisessä, sillä Calibishien avoinna olleet ravintolat oltiin oikeastaan jo kokeiltu. Suositukseksi saatiin Wesleyn kylä noin puolen tunnin ajomatkan päässä ja siellä paikka nimeltään Randy's. Vaikka olimme jo päättäneet, että enää ei pimeässä ajella niin tällä kertaa todellakin kannatti pyörtää päätös ja lähteä katsomaan, mitä sieltä löytyisi.

Randy on siis itse ravintolan isäntä ja omistaja, noin kolmevitonen mies, joka vietti reilut kymmenen vuotta Jenkkilässä kokaten ja tanssien. Palattuaan synnyinseuduilleen Wesleyhin kaveri laittoi ravintolan pystyyn ja on tällä hetkellä baareineen Dominican virallisen matkailulehden top 5-ruokapaikkojen listalla. Tähän aikaan vuodesta menu oli tässäkin paikassa vielä supistettu, joten päädyimme kaikki tilaamaan cray fishiä. Onni onnettomuudessa, sillä ravut olivat erittäin maukkaita ja vieläpä tämän ravintolan erikoisuus. Miesväki innostui testaamaan myös kotitekoista rommia, jossa voltteja taisi olla 94%. Ensimmäisen hörpyn ja sitä seuranneen valokuvaustuokion jälkeen todettiin, että tilkka shottilasin pohjalla oli haihtunut eli vahvuus taisi pitää paikkansa. No, oliko paikka sitten suositusten mukainen? Oli se. Ruoka kohosi koko reissun kärkipäähän vaikkei se nyt aivan once in a lifetime -kokemus ollutkaan - joskin sellaisen siitä teki lopulta paikan tunnelma. Olimme ravintolan ainoita asiakkaita, joten kokattuaan Randy istui pöytäämme, kertoi tarinoita menneiltä vuosilta ja oli aidosti läsnä. Samanlaisia juttuja saattaa lukea keskustelupalstojen ravintola-arvioista, joten sama meininki ilmeisesti jatkuu ajankohdasta ja ruuhkasta huolimatta tässä Wesleyn kylässä. Suosittelen ehdottomasti poikkeamaan terveisten kera, jos eksyt saaren pohjoispuolelle. Nyt kuitenkin, hyvää yötä Wesley ja Calibishie.

To be continued...

Lago di Garda.

Mitä: Työporukan virkistäytymisreissu makaronimaahan

Missä: Gardajärvi, Italia

Milloin: 5.-8.10.2010

Kesän työrupeama omalta osaltani takana ja bussin nokka kohti Tamperetta, josta Ryanairin sinikeltaisten värien siivittämänä Italiaan. Tämä oli siis agenda kun Vierumäki Golfin henkilökunnan bussi starttasi koleana tiistaiaamuna Vierumäeltä kyydissään reilu parikymmentä aamuvirkkua. Herätys oli tälle porukalle myöhäinen, sillä suurimman osan normaali työpäivä alkaa klo 5-7 joka aamu. Tunnelma bussissa oli siis kaikkea muuta kuin väsynyt: tölkit sihahteli auki, korttipelit oli käynnissä ja saattoipa matkan aikana kuulla muutaman runonkin. Lähes huomaamatta oltiinkin jo Tampereen parakkiterminaalissa ja sitten koneessa kohti aurinkoa.

Lento laskeutui iltapäivän puolella Bergamon kentälle. Aiemmin Pohjois-Italiaan lennettäessä tutuiksi itselleni ovat tulleet Malpensa ja Linate, molemmat Milanossa. Halpalentoyhtiöiden käyttämä Bergamo oli kuitenkin positiivinen yllätys, sillä se sijaitsee jo selkeästi lähempänä Gardajärveä, Milanon ja Brescian puolimatkassa. Jos siis suuntana on Garda, niin ajassa voittaa runsaasti kun välttää Milanon ruuhkat ja matkakin lyhentyy sopivasti :). Heti kentällä päästiin tutuksi italialaisen byrokratian kanssa, kun autovuokraamon kanssa ei meinannut löytyä yhteistä säveltä. Autot oli hukassa ja luottokortteja pitikin höyläillä hieman odotettua enemmän ja limiitit meinasi tulla vastaan. Innokkaimmat golfarit olivat varanneet jo ekat tiiajat vajaan tunnin päähän laskeutumisesta ja kiirehän siinä tuli! Pojille mailat selkään ja yksi auto pyörät vinkuen matkaan, loppuporukka hieman rauhallisimmin liikkein kohti Lago di Gardaa.

Jos jollekin on tuttuja Italian tietullit niin voi jo arvata, ettei niistä selvitty ongelmitta. Ulalla oleville lyhyt info: tullit (Telepass) ovat siis pääosin moottoriteillä olevia maksujärjestelmiä, joista otetaan tielle sisään mennessä lippu ja poistuttaessa maksetaan sen mukaan, kuinka pitkä matka on kuljettu ja that's it! Helppoa kun osaa, ihan kuin Suomen parkkihalleissa. Mokaaminenkin on kuitenkin yllättävän helppoa. Ei tarvitse kuin valita väärä luukku tai ajaa yksinkertaisesti ohi ottamatta lippua tai vaihtoehtoisesti jättää maksut maksamatta. No, me ei sitten otettu lippuja ja päästiin heti ulosmenotullissa setvimään asiaa viranomaisten kanssa. En tiedä millä kielillä meidän kuskit ja tullimiehet keskustelivat mutta hetken selittelyn jälkeen homma oli ready ja matka jatkui.

Hotelli (puhun läpi tekstin hotellista, vaikka huoneistomme olivatkin enemmän apartamentos-tyylisiä, itsepalveluun perustuvia asuntoja, hotelli on vain lyhyempi ilmaisu käyttää :) löytyi hetken ajelun jälkeen Moniga del Gardan kaupungista, lähestulkoon tämän suuren ja kauniin järven rannalta. Parintuhannen asukkaan Moniga del Garda kuuluu Brescian provinssiin, joka puolestaan on Lombardian toiseksi suurin kaupunki heti Milanon jälkeen. Gardan matkasta haaveileville hotellin osoite tässä, kera lämpimin suosituksin: Relais rosa dei venti. Sijainti oli aivan loistava, jos haluaa nähdä Pohjois-Italiaa. Huoneistot kivan kokosia ja keittiössä mahdollisuus laittaa myös itse ruokaa, jos ei joka päivä halua ravata ravintoloissa. Lisäksi pari uima-allasta ja kivenheitto järvenrantaan. Molto bene! Hinta-laatu -suhde oli kohdallaan ainakin näin lokakuussa, joka tosin taitaa jo olla hieman low seasonia. Toisaalta ajankohta oli myös erinomainen plussa, ellei kaipaa megahelteitä (nytkin lämpötila oli jatkuvasti päälle 20, parhaimpina päivänä 25). Kun kalenteri on kääntynyt jo syksyn puolelle, niin turistit ovat harvemmassa mikä puolestaan vaikuttaa hintoihin, ruuhkiin jne. Ei myöskään ollut hullumpaa, että hotellin altaat olivat lähestulkoon privaattikäytössä meidän porukalle.

No, pääsimme siis hotellille, jonka jälkeen peruskuviot: naiset kauppaan, miehet baariin. Voi miten olinkaan kaivannut Etelä-Euroopan ruokakauppoja ja niiden halpoja hintoja! Useampi ostoskärryllinen tavaraa, mm. aamiaistarpeita koko porukalle koko viikoksi ja kuohuvia kylmiä juomia... Suomessa olisi saanut murto-osan siitä vuoresta. Eipä siis muuta kuin ruoat kylmään ja etsimään ravintolaa, josta saisi nälkäisille golfaajille illallista. Rannasta, ihan hotellin alapuolelta löytyikin lupaavannäköinen paikka (oikeastaan ainut, joka oli vielä auki) ja muistelisin nimeksi La pescatrice, katu oli kuitenkin Via del porto. Tämäkin ravintola oli jo sulkemassa, kellon ollessa noin yhdeksän, mutta kun kysyimme tarjoilijanaiselta mahdollisuutta saada vielä ruokaa ja juomaa kahdenkymmenenhengen seurueelle, niin ovet aukenivat oitis. Etelämmässä Euroopassa tuntuu muutenkin olevan tapana hieman löyhemmät aukioloajat, oli sitten kyse kaupasta tai ravintolasta. Jos on väkeä, toivotetaan tervetulleeksi kun taas hiljaiseen aikaan voidaan pitää päivä jos toinenkin suljettuna. Valinta ja ajoitus oli loistava, sillä ruoka oli fantastista: mereneläviä - oma ehdoton suosikkini Italiassa - pizzaa, salaatteja, ja tietysti se tärkein, prosecco.

Prosecco on siis alunperin rypälelajike mutta samalla myös siitä valmistetun viinin nimi. Rypäleestä valmistetaan sekä kuohuviiniä, helmeilevää viiniä että kuivaa valkkaria. Ja tätähän me sitten juotiin koko viikko, aina ei tarkalleen tiennyt mitä kuohuastetta tuleman piti mutta kertaakaan ei tarvinnut pettyä. Prosecco on raikas ja hedelmäinen, usein omenaa, päärynää ja sitrusta ja samalla sopivan hapokas. Sopii mun mielestä seurustelujuomaksi (janoon) mutta myös ruoan kanssa erinomaisesti. Ja huomio, mähän olen normaalisti kuivien valkkareiden ystävä :). Illallista siivitti hauskat jutut, jo bussissa alkanut moderni runous sai jatkoa ja laseja kilisteltiin ansaitun loman kunniaksi. Eikä tainnut ravintolankaan väki olla pahoillaan, kun joutuivat olemaan hieman myöhempään saakka auki. Ilta jatkui vielä yli puolenyön omalla terassilla ja taisipa jostain löytyä tilaa vielä vasta ostettujen juustojen ja juomienkin maistelulle ennen kuin viimeisetkin Gardan valloittajat nukahtivat.

Yksi matkan kohokohdista oli mielestäni itse loihtimamme luksusaamiainen, jolla aloitimme aurinkoisen keskiviikkoaamun. Sellaiseen voisi vaikka tottua, parempaa kuin missään hotellissa. Pöytä notkui mm. tuoreita patonkeja aidolta italialaiselta bakeryn mummolta, salaattia, kananmunia, tomaatteja, salamia, parman kinkkua, erilaisia juustoja ja hedelmiä, mehuja, kuumia juomia ja kirsikkana annoksen päälle: proseccoa! Tankkauksen jälkeen golfporukka suunnisti jälleen kentälle muiden jäädessä päiväunille altaalle. Saatettiin myös jatkaa ihan vähän aamiaista pitkäksi brunssiksi. Juuri tätä mä rakastan. Kun voi olla ilman kiirettä, juoda ja syödä hyvin ilman stressiä aikataulusta ja pitkästä must see/ must do -listasta, joka on tehty jo kotona valmiiksi ja sitten juostaan tukka putkella koko reissu niin, ettei loppujen lopuksi muisteta edes mitä kaikkea tehtiin ja missä oltiin. Mikä loma, haloo?

Myöhemmin päivällä suunnistettiin Gardan eteläkärkeen, Sirmioneen. Ajeltiin rantareittiä mm. Desenzanon kaupungin ohi, jossa majoituttiin aiemmalla reissulla (oma ja naapuriperhe) vuonna 2002. Sirmionea monet kuvailevat yhdeksi Gardajärven viehättävimmistä kaupungeista. Se on oikeastaan koko Italia, miniminikoossa pienellä niemellä, kuten sanottu aivan järven eteläpäässä. Sirmione suorastaan vilisee ihmisiä kesäaikaan, niin italialaisia kuin muualta maailmasta reissaajia. Kaupunki on pieni, välimatkat lyhyitä. Kapeat kadut henkivät keskiaikaa ja muistaakseni historiallisia muistomerkkejäkin on useampia. Mutta ennen kaikkea ne upeat maisemat, värit ja rakennukset. Niemen lähes kärjessä on vanha linna, joka toimii samalla porttina vanhaan kaupunkiin. Viime reissulla bongasin katujen varsilta useita hääpareja, jotka olivat tulleet kuvauttamaan itseään idyllisiin maisemiin, oijoi. Linnan sisältä löytyykin sitten kaikkea vaatteista koruihin, matkamuistoihin, mausteisiin ja viineihin. Hinnat ovat tosin myös sen mukaiset, turisteja varten nostettu pilviin. Toisin sanoen saat täsmälleen samaa tavaraa kaupungin ulkopuolelta tai muista kylistä ja lähes puolta halvemmalla.

Toisaalta Sirmionen vanha kaupunki kuitenkin kiehtoo vierailemaan pienissä putiikeissaan ja ihastelemaan miljöötä, joten mikseipä sieltä sitten jotain pientä ostaisikin? Ainakin jotain, mitä voi tuhota samantien, nimittäin jäätelöä. Siinä yksi syy rakastua Italiaan. Gelato, kuten tätä erikoisuutta kutsutaan, on siis valmistettu maidosta - toisin kuin kermajäätelö. Gelatossa on näin ollen pienempi rasvapitoisuus ja käsittääkseni maut, joita onkin sitten kymmeniä, satoja, erottuvat tämän vuoksi paremmin. Parhaat jäätelöt saa nimensämukaisista gelaterioista, erityisistä jäätelöbaareista tai -kojuista ja näitähän riittää myös Sirmionessa. Enpä muista milloin olisin jotain yhtä hyvää syönyt. Paitsi! Hetkeä myöhemmin viereisellä aukiolla tapaksia ;). Ah niitä mereneläviä ja muita herkkuja. Pitäisi muuten ottaa vähän paremmin noita ravintolan nimiä ylös, että osaisi sitten seuraavallakin kerralla suunnistaa sinne, jos karttamuisti pettää. Tai suositella muille reissaajille. Nytkään ei palaudu mieleen muuta, kuin että tämä ko. paikka oli joko ensimmäinen tai toinen poikkikatu linnan portin jälkeen vasemmalle ja siinä jo näkyikin aukio, jolla oli useita pieniä ravintoloita ulkoterasseineen. Jokatapauksessa, perfecto! Vielä kun mainitsen Sirmionen rannassa päivää paistattelevat joutsenet ja upean graafisen puutarhan, niin olet varmasti jo varaamassa ensi kesän matkaa Italiaan?

Sirmionesta ajeltiin auringon laskiessa takaisin Moniga del Gardalle ja hetkeksi vielä altaalle. Myöhemmin käveltiin yläkaupungille, lähes pystysuoraa mäkeä joten tulipahan vähän kuntoiltuakin kaiken juuston syömisen ja proseccon jälkeen. Upeita taloja ja värejä jälleen. Illalla syötiin yhdessä yläkaupungin ravintolassa ja jälleen kalaa, äyriäisiä, pastaa jne. Ravintolan nimeä en taaskaan muista mutta menu oli eilisen tapaan hyvä. Jyrkkä ja loputtoman tuntuinen alamäki takaisin hotellille meinasi koitua osalle porukkaa liian haasteelliseksi ja parempikuntoisia saattajia tarvittiin. Kaikki olivat kuitenkin edelleen hengissä kun keskiviikko vaihtui torstaiksi, joten tehtävä suoritettu onnistuneesti. Muutama lasi viiniä ja nukkumatin kaveriksi.

Torstaiaamu valkeni osalle porukkaa hieman haikeana, toisille aurinkoisena vaikkakin taivas oli hieman pilvessä. Oloa lähdettiin parantelemaan jälleen golfkentille ja hyvävointisemmat (vai olikohan se sittenkään niin?) suuntasivat suorittamaan reissun pakollisia shoppailuja. Meidän auto suuntasi siis Franciacortan Outlet-villagea kohti. Tässä siis yksi ostosvinkki Italian matkalle, jos et jostain syystä päädy Milanon muotikaduille tai muiden suurten kaupunkien keskustan putiikkeihin. Ympäri maata on useita isompia Outlet-myymälöitä, useimmiten moottoriteiden varressa ja jopa tämän edellämainitun kaltaisia kokonaisia "kyliä". Näistä sitten löytyy liikkeitä laidasta laitaan ja hinnat ovat selkeästi halvempia kuin keskustojen putiikeissa. Franciacorta (googleta!) löytyy Milanosta tullessa ennen Bresciaa, Ospitaletto-viittoja seuraamalla. Kuuleman mukaan tämä village on pohjoisen suurin ja nykyaikaisin laatuaan. Liikkeitä löytyi aina kodinkoneista ja sisustustavarasta urheilumerkkeihin ja Calvin Kleinin alusvaatemyymälään. Voinette arvata, missä mun aikani kului suurimmaksi osaksi :). Shoppailemaan tosin kannattaa lähteä aina - jos vain mahdollista - samanhenkisen porukan kanssa, niin ei tule kädenvääntöä ajankulusta tai koluttavista liikkeistä. Tässäkin mielessä Outlet-kylä on hyvä vaihtoehto, sieltä kun pitäisi löytyä vähän jokaiselle jotakin.

Takaisintulomatkalla pysähdyttiin vielä yhteen hiukkasen pienempään tavarataloon, sekin sopivasti moottoritien varrella. Sieltä löytyi isompi ruokamarket, josta mukaan tarttui pari pulloa viiniä ja erilaisia juustoja kotiin vietäväksi. Voi kunpa olisi ollut reissussa maanteitä pitkin ja omalla autolla! Harmitti valtavasti jättää ne kaikki herkulliset juustot, viinit ja parmankinkut kaupan hyllyille. Next time then, ja silloin täytyykin lähteä pakettiautolla tai rekalla, että saa tuotua kaiken haluamansa ;). Marketista jatkettiin takaisin Moniga del Gardalle, bongattiin suht läheltä meidän majoitusta vielä yksi pieni ostari ja käytiin siellä täyttämässä viimeiset tyhjät kolot laukuissa. Muutama meistä hyppäsi pikkubussin kyydistä pois ja reippaili rantaa pitkin takaisin hotellille.

Illallistettiin samassa, hyväksi koetussa ravintolassa kuin ekana iltana eli La pescatricessa. Tällä kertaa ei tarvinnut kysellä ovatko ovet auki, vaan meidät ohjattiin jo valmiiksi katettuun pöytään. Ja jälleen kerran useimmat meistä söi mereneläviä ja kalaa, itselläni tällä kertaa jättimäinen tarjotin (2:lle, en siis syönyt kaikkea yksin) ainakin kymmentä sorttia erilaisia vedessä eläjiä. Tämähän oli siis samalla seminaarimatkamme päätösillallinen, eli tiedossa myös vähän enemmän ja vähemmän virallisia puheita ja kiitoksia sateli myös. Ruoan jälkeen maisteltiin baarin tiskillä myös paikallista grabbaa, joka on siis viinin puristuksessa jääneistä rypäleistä tislattu italialainen viina. Prosentit taisi olla kohdillaan, sen verran muiketa irvistyksiä oli havaittavissa. Grappan tarkoituksena on sulattaa raskas ruoka, eli taisi mennä mun osalta ainakin hukkaan kun söin kalaa? Kiitimme ja poistuimme omalle terassille jatkamaan iltaa. Yllättävän lämpimiä oli vielä lokakuunkin illat, tai sitten oli vain asenne kohdallaan eikä paleltanut.

Yön tunteina jollain välähti, että pitäähän Gardajärvenkin uimakelpoisuus testata ja niinpä me - minä ja 5 miestä - lähdettiin se kokeilemaan. Voi älynväläys! Jos ilma tuntui lämpimältä, niin vesi ei todellakaan ollut sitä. Mä osasin sen kyllä aavistaakin ja heitin villapaidan niskaan kun lähdettiin rantaan. Miehillä oli vain pyyhkeet, osalla ei edes niitä ja naku-uintihan siitä heidän osaltaan tuli. Noh, paikallisilla yökävelijöillä oli ainakin hauskaa kun ihmettelivät hölmöjä suomalaisia kylmässä, pilkkopimeässä järvessä. Taisi siinä muutama kaveri ottaa päiväunetkin rantakivetyksellä, onneksi kamera jäi huoneeseen. Uimarit saatiin kuitenkin ongittua ylös vedestä vaikkakin kivikkoinen ranta oli tuottaa pienoisia vaikeuksia parille michael phelpsille! Proseccojen ym. viimeiset tipat oli onneksi tuhottu jo aiemmin, joten siihen urakkaan ei tarvinnut enää ryhtyä. Siispä pariksi tunniksi nukkumaan ja odottelemaan aikaista aamuherätystä ja kentälle lähtöä.

Italian kukko lauloi heti aamuviiden jälkeen ja retkikunta oli huomattavasti väsyneemmän näköistä kuin tiistaina. Kumma juttu! Aamupalaeväät mukaan ihan vain näön vuoksi, eihän niitä varmaan kukaan pystynyt matkan aikana oikeasti syömään... Ensimmäinen jännityksen hetki koettiin jo hotellin pihasta lähtiessä, kun meidän kämpän avain oli kadonnut mystisesti eikä respa tietystikään ollut vielä auki vaan avaimet piti vain jättää tiskille. Koluttiin kaikki matkalaukut, muut huoneet ja lähestulkoon Gardan rantakin mutta mitään ei löytynyt. Kunnes toinen kenttämestareista (ei siis majaillut meidän huoneistossa) kokeili farkkujen taskujaan ja kappas, sieltähän ne löytyi. Pojat olivat olleet kyläilemässä meillä edellisiltana ja napanneet kotoisasti meidän sohvapöydältä avaimet taskuun, kerrankos sitä sattuu. Säästyttiin tällä kertaa siis onnekkaasti karhulaskuilta ja hypättiin busseihimme kohti Bergamoa.

Lisäjännitystä tuli jälleen kerran tietullien kanssa, lähdettiin nimittäin eräästä Telepassista vikasuuntaan ja poispäin Milanosta, taisi olla nokka kohti Veronaa? Muutama kymmenen kilometriä harhaan ja u-käännös, eipähän jäänyt turhaa aikaa kentällä hengailuun vaan suoraan baggage dropiin, check-iniin, turvaan ja koneeseen. Jäi vielä 10min ylimääräistä aikaakin, hyvä me. Ryan Airhan ei turhia odottele, vaan on tunnettu ajoissa olemisestaan ja lähtee kyllä varmasti silloin kun aika on, vinkkivinkki. Muutaman tunnin lentelyn jälkeen meitä oli vastassa ihanan kostea ja kolea Tampere sekä bussi takaisin Lahteen ja Vierumäkeen. Positiivista, että kaikki oli yhä matkassa mukana ja kutakuinkin hengissä. Huonona puolena puolestaan se, että juuri kun reissu ehti kunnolla alkaa, niin oltiinkin jo kotona.

Takana on nyt kaksi reissua Gardalle enkä vieläkään ole saanut tarpeekseni. Sijainti on aivan huippu, matkat on lyhyitä koko Pohjois-Italiaan, Alpeille, Sveitsiin, Itävaltaan jne. eivätkä yhteydet eteläisempäänkään Italiaan huonoja ole, vaan matka taittuu helposti ja valittavana on useita eri matkustusvaihtoehtoja. Toisaalta jo pelkästään Gardan läheisyydessä on niin paljon nähtävää hienoista pikkukylistä jylhiin vuoristomaisemiin ja risteilyihin, että näkemistä riittää pelkästään sielläkin vielä seuraavia kertoja ajatellen. Tämän reissun tarkoitus oli mielestäni kuitenkin ennen kaikkea nautiskelu ja rentoutuminen. Kesän pitkän työrupeaman jälkeen ei agendana ollutkaan koluta läpi kaikkia mahdollisia nähtävyyksiä ja shoppailla itseään uuvuksiin. Mä ainakin nautin siitä, että sai syödä ja juoda hyvin kivassa seurassa, auringonpaiste ja yllättävänkin lämmin sää oli sitten ylimääräistä plussaa.

Seuraavalle Italian matkalle otetaan siis jo ilmoittautumisia vastaan, siihen maahan kyllästyn tuskin ikinä. Lopuksi voisin vielä väittää, että tähän astisista Eurooppaan suuntautuneista reissuista Garda taitaa viedä itseasiassa voiton. Ruoka, juoma, ostokset, luonto - siellä natsaa kaikki. Kehotan siis kokeilemaan, ehdottomasti. Tämän kirjoituksen päätteeksi toteankin: Arrivederci, no addio! (Näkemiin, mutta ei hyvästi. Korjatkaa, jos heikohko italian taitoni pettää :).

Wiesn 2010.

Mitä: Oktoberfest 2010

Missä: München, Saksa

Milloin: 23.-26.9.2010

Ennen kuin hierot ja peset epäileviä silmiäisi ties kuinka monetta kertaa, niin kyllä - mut, varsinainen oluenystävä, ylipuhuttiin harjoittelemaan kaljanjuontia Oktoberfesteille kuluneen vuoden syyskuussa. Pääsyyllinen ja samalla parastakin parempi matkakumppani oli siis Sari ja reissu kohti Müncheniä starttasi varhaisena torstaiaamuna Ruoholahdesta muutaman tunnin yöunien jälkeen. Totta puhuakseni fiilis ei tuolloin ollut kovinkaan korkealla, sillä olin sairastellut flunssaa jo viikon verran eivätkä mallasjuoma, asiaankuuluvat laulut ja valvominen olleet prioriteettilistallani ensimmäisinä. Ei siis muuta kuin asennenappula kaakkoon ja reissufiilistä hakemaan ja hops, Radisson Blun taksitolpalta (lue: Sarin oma taksi) pirssi kohti rautatieasemaa ja siitä edelleen Helsinki-Vantaata.

Lentokentissä on kyllä jotain taikaa, erityisesti juuri Helsinki-Vantaalla. Kai se on se lähdön tunnelma ja useimmiten hetki, jota on odottanut jo pitemmän aikaa. Siinä yksi asia matkustamisessa, mitä rakastan. Odottamista, päivien laskemista. Hetkeä, kun kaikki on vielä edessäpäin. Kuppi cappuccinoa tai lasi viiniä lentokentällä ja se on siinä, niin vain tälläkin kertaa. Ja matka kohti oluen luvattua mekkaa oli alkanut.

Aurinkoisessa Münchenissä meitä odotti kyyti perille asti ja varsinainen luksusmajoitus Sarin tädin ja hänen miehensä kaupunkiasunnossa. Ja mainitsinko jo tervetuliaiskuoharit ja kahvit? Flunssakin taisi kadota hetkessä :). Kun kuoharit oli laitettu parempaan talteen, oli pakko päästä kaupungille nauttimaan auringosta. Muutaman tunnin pikashoppailut ja sen jälkeen poimittiin Sarin vaihtarikaveri Tanja rautatieasemalta. Päivällinen, jonka jälkeen ihmettelemään itse festivaaleja Theresienwiesenin aukiolle. Tähän väliin pieni faktaruutu:

Oktoberfest:

Järjestetään vuosittain Theresienwiesenin aukiolla Münchenissä ja kestää 2 viikkoa.

Tänä vuonna vietettiin tapahtuman 200-vuotisjuhlaa, tosin sotien ym. takia festivaali on järjestetty vasta 177 kertaa.

Maailman suurin kansanjuhla, v. 2010 kävijöitä 6,4 milj.

Samana vuonna olutta juotiin ennätykselliset 7 milj. litraa, syötiin 117 härkää ja tuhansia kanoja.

Torstai olikin hyvä päivä mennä alueelle, sillä telttaanpääsy kävi suht helposti. Teltathan eivät tosiaan ole mitätahansa retkimajoja, vaan valtavia rakennuksia - ainoastaan muoto muistuttaa telttaa. Sisältä löytyy pitkiä pöytiä ja loosseja, joita on mahdollista varata jo vuosi etukäteen. Tunnelman takaa useimmiten perinteinen saksalainen puhallinorkesteri. Joka teltassa on tarjolla ainoastaan oman panimon olutta, joten valikoima ei päätä huimaa, ellei sitten vaihda telttaa (joka tosin on lähes mahdottomuus, eikä kerran sisälle päästyään kannata lähteä ;). Edustetun merkin lisäksi tarjolla on kuitenkin Radleria, puolet olutta, puolet spritea ja alkoholitonta olutta.

Päädyimme siis Schottenhameliin ja parin tunnin seisoskelun (lauleskelun ja tuopin) jälkeen saimme pöytäpaikankin, vaikkei se ehkä täysin laillisten kaavojen mukaan mennytkään. Kerrankos sitä kohteliaat herrasmiehet lentää itse pihalle, että leidit saa paikan. Pöydän ääressä tuli taas tutustuttua uusiin juhlijoihin ja juomiin. Syötiinkös me? Ei taidettu ehtiä. Perinteisiä telttaherkkuja ovat pääasiassa brezelit (viipurinrinkelin suolainen versio), kana, härkä, leberkäse, perunasalaatti, makkarat jne. Me keskityttiin herkuista huolimatta vain juomiin ja laulettiin lisää niin, että ääni katosi loppuviikoksi ja untakaan ei tarvinnut kauaa odotella, kun vihdoin päästiin nukkumaan.

Perjantaiaamuun herättiin rauhassa, ilman olutta. Oltiin kuitenkin Saksassa joten jossei olutta, niin makkaraa nyt ainakin. Nokka kohti Viktualienmarktia, Münchenin suurta toria, josta saa kaikenlaisia herkkuja kuten tuoreita ja kuivattuja hedelmiä, jälkiruokia ja tietysti makkaraa. Meidän aamupala sisälsi (Sarin suosituksesta) siis weisswurstia ja brezeleitä. Yamm! Pitää kyllä myöntää, että parempaa oli miltä näytti. Ja vastapuristettu mehu kruunasi torikierroksen. Päivä jatkui dirndleitä metsästäen, eli siis niitä perinteisiä mekkoja, joita saksalaisnaiset pitää päällään Wiesnissä. Juuret taitaa kummuta perinneasuista, vähän kuin Suomen kansallispuvut naisilla, mutta Oktoberfesteillä näkyneet mekot olivat värikkäämpiä ja avonaisempia kuin vuosikymmeniä sitten. Etsinnästä huolimatta palattiin tyhjin käsin, tai kaikkea muuta kyllä tarttui mukaan, muttei mekkoja. Toisen kerran sitten?

Illalla yritettiin päästä telttoihin mutta todettiin, että perjantai olikin huomattavasti hankalampi päivä. Tuntien jonottaminen kesävaatteissa kaatosateessa teki tehtävänsä ja kun jonokaan ei edennyt yhtään, niin oli pakko luovuttaa. Lähdettiin keskustan baariin Sarin serkun vinkistä ja siellä olikin meno ihan kohdallaan! Oktoberfestien aikaan tunnelma tuntuu siis leviävän koko kaupunkiin ja kyseessä on näin ollen varsinainen kansanjuhla. Tapettiin aikaa ravintolassa ja mä vaihdoin litran tuopin puolikkaaseen, käsi ei enää jaksanut kannatella isompaa - vai enkö ollut vieläkään täysin ystävystynyt oluen kanssa? Jaa'a. Myöhemmin kävästiin vielä keskustan Augustiner:n ravintolassa kun odoteltiin neljättä tyttöä, Sallaa Müncheniin saapuvaksi ja oltais siinä samalla syöty, jos seipäänniellyt tarjoilijatäti olis myynyt meille jotain. No, ei se naama vaan fiilis. Kun sitten vielä viereisen pöydän ranskalaismiehen tutustumisyritys päättyi tuopilla naamaan -iskutekniikkaan, niin päätimme lähteä treffeille nukkumatin kanssa.

Lauantaiaamuna oltiin muka eilistä viisaampia ja oltiin aukiolla jo ennen aamukahdeksaa, vaan ei riittänyt. Muillakin sadetta rakastavilla juhlijoilla oli samat aikeet ja teltat täyttyi samantien. Urheasti jonotettiin ja kastuttiin taas reilu tunti, kunnes todettiin, että illan kattaukseen on liian pitkä aika ja hypättiin metroon, jälleen kohti keskustaa. Siirto olikin lopulta ihan onnistunut. Päädyttiin yhdeksäksi tunniksi (aamulla klo 9!) Hofbräuhausiin ja saatiin iso, iso pöytä. Pian saatiin myös seuraa randomeista saksalaisnuorista ja viereiseen pöytään istui alas joukko italialaisia, osaako nekin muka juoda kaljaa?. Aika meni kuin siivillä, (tosin ehkä sen takia, että mun flunssa oli tullut takaisin ja nukuin lähes koko ajan) ja nyt ehdittiin koko menu läpi aina kaljoista kananpoikiin ja brezeleihin ja laulujenkin sanat alkoi tarttua: kyllä, jopa unen läpi!

Mun osalta loppuillan kaupunkierros baareineen jäi väliin ja vaihdoin oluen antibioottikuuriin: Niinpä sunnuntaiaamun pitkän kaavan mukaan vietetty brunssikin maistui ihan superilta, ilman päänsärkyä ja hyvässä seurassa. Oli tuoreita hedelmiä, patonkia, erilaisia juustoja ja leikkeleitä, suklaacroissantteja, teetä, mehuja, kahvia. Ei hullumpi päätös pitkälle viikonlopulle loistavassa seurassa :). Ja vieraanvaraisuus oli huipussaan jälleen, kyyti kentälle ja tervetulotoivotus uudemman kerran, jospa silloin terveenä ja aurinkoisessa säässä. Mikäpä ettei.

Vaikka mun reissu menikin pääosin sairastaessa ja loppuviikon ympärivuorokautinen sade ei ainakaan helpottanut oloa, niin kokonaisuudessaan jäi hyvä fiilis. Loppujen lopuksi se on kuitenkin ihmisistä kiinni, millainen tunnelma muodostuu. Oma ruostunut saksankielentaitoni kiukutti tosin joinakin hetkinä ja lupasin itselleni, että jos ja kun Wiesn kutsuu uudemman kerran, niin preppaan itseäni sen verran, että vähintään juomalaulut sujuu! Neljä päivää oli loppujen lopuksi kovin lyhyt aika, sillä festarialuetta ei ehditty koluta läpi kuin osittain ja viinitelttakin missattiin. Näkemistä siis jäi vielä, itse Münchenissäkin ilman olutjuhlia.

Vinkkinä niille Oktoberfesteille matkaaville, jotka allekirjoittaneen tapaan vielä rakentelevat sitä vakavampaa suhdetta olueen: a) harjoitelkaa Suomessa, b) ostakaa niin iso dirndl tai nahkahousut, että saatte niiden alle omat eväät mukaan tai c) suunnatkaa suoraan viinitelttaan ;). Ei vaan, koko tapahtuma ja panimoteltoissa hengailu on kokemisen arvoinen juttu eivätkä saksalaiset ainakaan häviä juhlimisessa meille suomalaisille. Yhtä kokemusta rikkaampana, Prooooost!

New year - new way.

Vanha sama blogi mutta uusi sisältö ja ulkoasu. Edellinen yritys ei ottanut oikein tuulta alleen, joten päätinpä uuden vuoden kunniaksi kokeilla jotain aivan muuta. Kuten monet tietävät, en ole kovin ahkera (ja ennen kaikkea säännöllinen) päiväkirjan tai blogin kirjoittaja, joten niinpä se tavallinen mitä mulle kuuluu -tarinointi ei saanut allekirjoittanutta täysin vakuuttuneeksi. En kuitenkaan halunnut luopua blogista, joten putsasin pöydän ja viimeisimmän reissun innoittamana päätin alkaa kirjoittaa reissublogia. Tällä hetkellä reissailtua tulee sen verran harvoin - enemmän olisi intoa ja nyt ehkä joku kysyykin, mikset sitten ota ja lähde? - että blogin kirjoittaminenkin saattaa vielä pysyä vauhdissa mukana :).

Facebookin Where I've been? -sovellus kertoo, että tähän mennessä olen nähnyt kaikista maailman maista 11%. Tähän hätään en löytänyt tarkkaa määrää enkä myöskään jaksanut sitä laskea, mutta muistelisin tarkan maaluvun sijoittuvan 25 paikkeille. Paljon on siis vielä nähtävää mutta toisaalta useita hienoja kokemuksia jo takanapäinkin. Blogini tarkoituksena on ennen kaikkea tallentaa edes osa näistä ainutlaatuisista reissuista niin, että voin tehdä aikamatkan takaisin milloin tahansa haluan.

Olen vuosien varrella ihastellut muiden reissaajien matkablogeja ja saanut niistä ideoita omia reissuja varten. Ehkä tämänkin blogin taustalla on hiljaa kytevä ajatus siitä, että jonain päivänä joku lukija voisi hyötyä omista vinkeistäni ja lähteä maailmalle etsimään otsikon lupaamia ikuisia totuuksia. Tai vaikkapa sitten ihan vaan se mentaalimatka tarinoiden ja kuvien mukana, sekään ei ole ollenkaan huono vaihtoehto! Vuoden 2010 aikana jätin Suomen maaperän taakseni kolmesti. Ajattelin siis aloittaa niistä tarinoista ja jatkossa päivitellä blogiani sitä mukaa, kun maailmankarttani saa uuden nuppineulan. Step by step.

...Ja jonain päivänä toivottavasti löydän itseni kirjoittamasta unelmastani: matkasta maailman ympäri. Welcome on board.