St. Petersburg is like a giant history lesson.

Mitä: 2,5 tunnin junamatkan päässä aivan eri maailma
Missä: Rajan takana, Pietarissa

Milloin: 22.-24.3.2013

Välillä asiaa, mikä ihan oikeasti osuu blogin otsikon alle eli terveisiä Pietarista :). Joskin pienellä viiveellä, sillä reissu tuli heitettyä jo reilu kuukausi takaperin mutta vasta nyt oli kunnolla aikaa purkaa ajatukset sanoiksi. Kameran muistikortilla puolestaan ei juuri purettavaa ole, vaan kuvasaldo jäi onnettoman pieneksi. Syynä lähinnä kuvaajan laiskuus mutta katsotaan, josko sieltä muutama päivänvalon kestävä tiedosto löytyy. Aiemmat vierailuni itänaapuriin ajoittuvat 1990-luvun alkupuolelle, joten ehkä oli jo aikakin käydä katsomassa, miten tuo käsittämättömän suuri maa on vuosien saatossa muuttunut. Reissuajankohdaksi valikoitui tosiaan maaliskuun loppu ja tämä siksi, että veljeni vietti Pietarissa 3 kuukautta työharjoittelussa tänä keväänä. Paikallisopas siis valmiina, joten loppuperheen tehtäväksi jäi vain heittää reput selkään ja menoksi...

Vai oliko se sittenkään niin helppoa? No ei ihan :). Venäjällehän tarvitsee edelleen viisumin, joten ensimmäinen etappi oli hankkia sellaiset. Hetki jos toinenkin meni etsiessä paperisodasta tietoa ja soitellessa neuvojen toivossa. Matkatoimistoilla tuntuu olevan vähän eri käytäntöjä hinnoista puhumattakaan ja välillä tuntui, että yrittävät viilata linssiin ihan urakalla. Toiset väittivät että Venäjälle matkustaessa tulee olla kirjallinen kutsu paikanpäältä (jonka matkatoimisto voi lisämaksusta hoitaa itse...) ja toiset taas eivät kutsusta puhuneet sanallakaan. Meidän reissun tarkoitusta palveli parhaiten kertaviisumi ja hankittiin ne sitten lopulta Lähialuematkojen kautta. Heidän kanssaan asiat sujui alusta asti hyvin, eikä tullut missään vaiheessa oloa, että nyt on jotain hämärähommia. Googlettamalla kun niitäkin tarinoita löytyy aika monta. Päädyttiin siis hoitamaan viisumit matkatoimiston kautta varmuuden vuoksi, kun aikaa oli kohtuullisen vähän ja aiemmista viisumikokemuksista sen verran kauan. Rahaa meni muuta kymppi enemmän mutta palvelu toimi, viisumit tuli postiennakolla sovittuun ajankohtaan mennessä eikä tarvittu mitään lisäselvityksiä. 

Seuraavaksi sitten sopivat junaliput ostoskoriin. Perjantaiaamuna lähtö päivän ensimmäisellä Allegrolla, kello 6:02 Lahdesta (huom. vielä talviaika) ja paluu sunnuntain viimeisellä, muistaakseni iltayhdeksän jälkeen perillä. Liput on hinnoiteltu kysynnän mukaan eli aikainen aamu on selvästi halvempi kuin vastaava matka päivällä tai illalla. Jos on siis mahdollisuus ajoittaa sekä meno- että paluumatka aikaisiin aamuihin, niin tällöin pääset niillä kuuluisilla halvoilla hinnoilla, joita mainostetaan lähes jokaisessa mediassa. Autenttisempi vaihtoehto Allegrolle on sitten bussi, mutta parin päivän viikonloppureissulle en sitä ainakaan itse valitsisi :). Olisikohan tässä tarpeeksi introa? Kyllä. Pieni katsaus rajan toiselle puolen alkakoon. 

Perjantai 22.3.

Hyppäsimme siis Lahdesta silmät ristissä aamu kuuden Allegroon. Matka taittui yllättävän nopeasti, tullimuodollisuudet sujui mutkattomasti (rajalla jonottamiselta välttyminen, ihanaa!) ja ravintolavaunun kahvi oli sen verran vahvaa, että pysyi varmasti hereillä sen kaksi ja puoli tuntia, jonka matka kokonaisuudessaan kesti. Varsin miellyttävä matkustusvaihtoehto siis. Perillä meitä vastassa oli veljen suomalainen, joskin venäjän kielen taitava kämppis, joka tinki taksin hotellille sopivaan hintaan. Yövyimme Sokos Hotel Vasilievskyssa, joka nimensä mukaisesti sijaitsee Vasilin saarella. Loistava aamiainen shampanjoineen, löytyy kuntosali, saunat ja viihtyisät huoneet. Kehuttu ravintola (ei ehditty itse testaamaan) ja tunnelmallinen, rento pubi (se tietysti tsekattiin!). Miinusta ainoastaan henkilökunnan huonosta englannin osaamisesta, mutta se ei taida tulla kenellekään yllätyksenä. Joskin ihmetytti, että nuorikaan väestö ei siellä juuri Sorry but I don't speak English -fraasia enempää kyseistä kieltä tänä päivänä osaa. 

Hotellilta lähdettiin etsimään lähintä metroasemaa ja reittiä keskustaan. Asema löytyi ja osattiin ostaa metropoletit - kiitos äidin venäjän alkeiden 30 vuoden takaa ;). Nuo poletit lienee kätevin tapa, jos olet turisti. Tosin veli kavereineen taisi myöskin käyttää vain niitä, vaikka olivat kaupungissa useamman kuukauden. Poletteja saa sekä automaateista että lippuluukulta ja sillä kattaa useammankin pysäkinvälin ja -linjanvaihdon kun ei välillä poistu maan alta ja porteista. Hyppäsimme pois Nevski prospektin pysäkillä, nousimme maan tasalle ja mikäpä sen parempi kosketus miljoonakaupungin vilinään kuin itse Pietarin pääkatu. Taitaapa olla yksi Euroopan tunnetuimmista valtaväylistä? 

Kirkko Veren Päällä

Agendana oli löytää jotain ruokaa, mieluiten paikallinen pitkän kaavan mukaan syötävä lounas. Useammankin ravintolan ständeissä mainostettiin business lunchia ja lopulta päädyttiin Baku-nimiseen paikkaan. Ei sitten ollut venäläinen ravintola mutta melko läheltä: azerbaidzanilaisen keittiön herkkuja. Itselleni täysin uusi maailma, isä puolestaan oli jollain aiemmalla Pietarin reissulla käynyt juuri ko. ravintolassa. Ovimies toivotti tervetulleeksi ja ohjasi meidät narikkaan ja siinä vaiheessa ehdittiin vasta katsoa hieman enemmän ympärillemme. Pienen hetken teki mieli perääntyä - untuvatoppatakissa ja tukka sekaisin tuulesta tuntui, että nyt tultiin ehkä väärään paikkaan. Kukaan ei kuitenkaan ottanut ratkaisevaa askelta ulko-ovea kohti, joten sinne jäätiin. Ravintolasta tuli mieleen palatsi. Sisustus oli kauttaaltaan roosaa ja kultaa, bling bling -kattokruunuja siellä täällä ja värikkäitä peilejä. Valtava huonekorkeus ja viimeisen päälle kattaukset pöytäliinoineen ja istuintyynyineen. Katso vaikka. Miten niin meistä saattoi tuntua hieman alipukeutuneelta? :)

Fine dining @ Baku (kuva lainattu täältä)

Onneksi viereisistä pöydistä löytyi muitakin lounastajia ei sen paremmin pukeutuneina, joten saatoimme istua ilman sen suurempaa häpeää lounaan loppuun saakka, heh. Menu koostui alkusalaatista, kanakeitosta, valinnaisesta pääruuasta sekä jälkiruokateestä herkkuineen. Ensikosketus azerbaidzanilaiseen keittiöön oli lopulta varsin onnistunut (johtui ehkä suurimmaksi osaksi siitä, että olimme jokainen niin jäässä, että mikä tahansa lämmin ruoka olisi maistunut sillä hetkellä taivaalliselta ;)) eikä hintakaan päätä huimannut. Lounasmenu maksoi muistaakseni 350-400 ruplaa eli alle 10 euroa. Pelkistä puitteista saisi Suomessa maksaa saman hinnan. Pitkän lounaan jälkeen lähdettiin takaisin kolean sään armoille. En muista, milloin viimeksi olisi paleltanut niin paljon, vaikka päällä oli muun muassa se superlämmin untuvatakki! Kai sitä olisi kaivannut povitaskuun Salppurin kisoista tutun taskumatin, niin kylmyys olisi ainakin unohtunut helpommin jos ei muuta. 

Käveltiin hetki keskustassa eli toisin sanoen Nevskiä edes takaisin. Siinä ei muuten pääkatu ihan äkkiä lopu kesken. Neljän jälkeen oltiin tehty treffit veljen ja tämän kaverin kanssa psst! samat tyypit seikkaili myös Barbadoksella... Stockmannille ja sieltä jatkettiin sitten skumppapullot kourassa tsekkaamaan Pietarin luksusopiskelija-asunto. Ei hullumpi! Skumpat huiviin ja illaksi takaisin Nevskille, jossa kohteena oli espanjalainen ravintola  Las Torres. Pöytävaraus oli meillä etukäteen ja melko täyttä tuntui ravintolassa olevan. Nettisivut kivasti vain venäjäksi, mutta itse ravintolassa sai varsin hyvin palvelua myös englanniksi. Ruoka oli erittäin hyvä, takuuvarma espanjalainen kaikkine alkutapaslautasineen ja vielä parempi viini. Sommelier tarjosi kyseisen punkun jota pojat ilmeisesti olivat aiemminkin käyneet "maistelemassa" listan ulkopuolelta ja oli kyllä joka ruplan arvoinen, sen mitä viineistä itse ymmärtää :). 

Illalliselta tie vei hotellille ja Pub 8th Lineen. Samassa pöydässä meidän kanssa istui muitakin suomalaisia, Pietarin Sokos Hotellien henkilökuntaa. Mukavaa väkeä ja melkoisia tarinoita paikallisesta menosta. Paikallinen olut virtasi - ei tosin uponnut allekirjoittaneeseen, jonka oluenjuontiharjoitukset ovat vielä pahasti kesken - ja juttu luisti. Jälleen kerran voi todeta sen seikan, että lyhyilläkin reissuilla kohtaamiset ovat niitä juttuja, mitkä säilyvät mielessä ja pitkään. Oli sitten paikallista väkeä, muita reissaajia tai aamuviiden pimeän taksin kuski.

Lauantai 23.3.

Loistokkaan aamiaisen jälkeen oli aika suunnata tutkimaan Pietarin shoppailutarjontaa. Käveltiin hetki Nevski prospektia ja poikettiin muutamissa melkoisen hienoissa liikkeissä. Lopulta päädyttiin Galeria-nimiseen kauppakeskukseen, josta löytyy vaatimattomasti 300 eri liikettä merkkivaatekaupoista pieniin teeputiikkeihin, kymmeniin ravintoloihin ja löytyypä saman katon alta elokuvateatteri ja keilahallikin. Parin tunnin kiertelyn jälkeen mukaan tarttui kassillinen vaatetta tosin ei niistä luksusliikkeistä ;) ja varmasti halvempaan hintaan, mitä Suomessa. Muuta ei sitten osannut ostaakaan, kai sitä iski jälleen kerran jonkinlainen valinnanvaikeus kun ympärillä oli aivan liikaa tarjontaa ja kaikkea kivaa, niin sitten lopulta ei enää tiennyt mitä nappaisi mukaan. No, hyvä toisaalta niin - rahat säästyi. 

Lauantai oli muutenkin kivan aurinkoinen, etenkin aamupäivä. Ostoksilta jonne velikin oli vaivihkaa edellisillasta selvinneenä seuraamme liittynyt jatkettiin pienelle nähtävyyskierrokselle, ensin metrolla ja sitten kävellen. Kuten postauksen otsikkokin kertoo (lainattu jonkin matkaoppaan kirjoituksesta), niin Pietarissa vieraillessasi olet kuin jättiläismäisellä historian luennolla. Arvata siis saattaa, että nähtävää on enemmän kuin monessa muussa miljoonakaupungissa yhteensä. Parin päivän reissulla siitä kaikesta ehtii siis nähdä vain murto-osan ja onkin tehtävä valintoja tai vaihtoehtoisesti niin kuin me. Meillä ei juuri ollut suunnitelmaa, mitä kaikkea pitäisi koluta. Oikeastaan käytiin katsomassa ne paikat, mitä matkan varrelle sattui sopivasti ilman stressiä :). Välillä on kiva niin.

Talvipalatsi Palatsinaukiolta päin

Jo itse Nevski ja Neva-joki ovat mielestäni nähtävyyksiä. Ei sellaisia vaan joka päivä tule nähtyä. Museot jätettiin tälläkin reissulla välistä, sillä esimerkiksi pelkästään Eremitaašiin tarvisi mielestäni kokonaisen päivän. Ulkoa käytiin toki rakennus katsastamassa ja valtavalta sekä hienolta se näytti. Kierroksellamme kameran muistikortille ja mieleen tallentui lisäksi Pietari-Paavalin linnoitus, Iisakin kirkko, Gostinyi dvor, joka on pienistä kaupoista koostuva suuri tavaratalo, jonka ulkopuolelta löytyy taidemarkkinat, Kirkko veren päällä sekä Konyushennaya squaren hienot ravintolat, klubit ja marketit. Konyushennayalle piti jo maalis-huhtikuussa aueta Jamie's Italian -ravintola mutta ainakin nettisivujen mukaan paikka odottaa yhä tulemistaan. Ravintolan julkisivu käytiin toki katsastamassa, voidaan sitten vaikka tyttöjen kanssa tehdä makumatka Pietariin Jamien luokse, kunhan herra saa ovet auki :). Vai mitä?

Iltaa kohti aurinko katosi ja tuttu kylmä tuuli palasi Pietarin katukuvaan, joten päätettiin lähteä hotellia kohti. Taksin löytäminen Palatsinaukiolta osoittautui kuitenkin melko haasteelliseksi. Autoja ei näkynyt ensin missään ja sitten kun vihdoin löydettiin yksi kaveri, niin tämä sanoi hinnaksi hotellille (matka n. 15min) 50e. No, arvata saattaa ettei huolittu :D. Käveltiin hetki kadun vartta ja lopulta saatiin sopuhintaisempi taksi lennosta - hinta muistaakseni vajaa parikymppiä euroissa. Ei siis kannata tyytyä ensimmäiseen tarjoukseen, turisteja viilataan varmasti melko paljon linssiin tuollakin, vaan etsiä seuraava tai sitten se ei niin virallinen vaihtoehto. Vaikka ulkolämpötila lähenteli nollaa ja tuuli miinusti siitä vielä pari astetta, niin kuski ajoi ikkuna auki koko matkan saarelle. Nice! Sananmukaisesti aika kylmä kyyti, mutta perille päästiin jälleen ruuhkista huolimatta. Lämmiteltiin hetki ja toinenkin hotellilla ennen illalliselle lähtöä. Veli oli varannut pöydän Sokos Hotel Palace Bridgen yhteydessä sijaitsevasta Dans le Noir?:sta, jonka konsepti lyhyesti tässä, heidän sivuiltaan lainattuna:  

Diner in the total darkness, guided and served by blind people, is a unique experience that changes our perception of the world by reversing point of views: A sensory experience that awakens the senses and allows us to completely re-evaluate our perception of taste and smell.    

Totta joka sana, illallisen alusta loppuun saakka. En aio tässä kertoa enempää illan etenemisestä, sillä konseptia toteutetaan ymmärtääkseni melko samalla kaavalla jokaisessa Dans le Noir? -ravintolassa. Jos siis olet matkalla Pietarissa, Pariisissa, Barcelonassa, Lontoossa tai New Yorkissa niin suosittelen ehdottomasti kokeilemaan :). Ruoka oli varsin hyvää mutta ennen kaikkea illallisesta jäi mieleen kokonaisuus. Se, kuinka näköaistin ollessa poissa pelistä, löytyy aivan uusi makumaailma ja fiilis itse ruokailuun. Tuli nimenomaan keskityttyä olennaiseen. Miten se viini löytää lasiin asti, mitä lautaselta löytyy ja miten mitäkin syödään. Aluksi tosi avuton olo, mutta lopulta loistava tunne, kun huomaa onnistuvansa. Hintataso oli hieman (mutta ei tosiaan paljoa) korkeampi kuin perjantain illallisen, mutta mielestäni varsin ymmärrettävistä syistä. Onhan tuollainen konsepti jotain täysin uniikkia. Illallisen jälkeen tuli testattua Palace Bridgen suussa sulavat sorbetit ja jäätelöt ja voisin sanoa, että veti vertoja jopa Sirmionen herkuille Garda-järvellä Italiassa, mmmmmm. 

Lounge, jossa odoteltiin itse ravintolaan ohjaamista

Pimeyden jälkeen jatkettiin Nevskin valoihin ja pietarilaiseen yöelämään. Myöhäisen illan aikana tuli testattua perinteinen vesipiippubaari, jossa ei taas olisi tiennyt yhtään mitä tilaa ilman poikien kämppiksen venäjän kielen taitoa. Yhä jaksaa ihmetyttää, kuinka englannin osaaminen on lähes olematonta. Pietari on kuitenkin niin rajan tuntumassa ja turistivirrat valtavia ympäri vuoden, että luulisi tänä päivänä kielen osaamiselle olevan kysyntää. Eikä tosiaan ollut kyse vain meidän parin päivän turistikokemuksesta, vaan samaa ihmetteli veli kavereineen koko kevään. Reissatessa on kuitenkin oppinut, että maassa maan tavalla ja ehkäpä ensi Venäjän reissua varten opettelenkin ne muutamat tärkeät fraasit tällä hetkellä osaamani kiitoksen lisäksi :). Illan lopuksi tuli tsekattua vielä poikien kantapaikka, Party Hard ja kyllä, nimensä mukainen baari. Taisi olla pojilla kanta-asiakasleimat jo otsassa, sillä palvelu tuntui pelaavan ja pöytään tuli kaikkea mahdollista tuplarommikolasta palaviin shotteihin. Pojat jatkoi iltaa aamuun asti tyylilleen uskollisina, me hypättiin puolestaan siihen ei niin viralliseen taksiin ja päästiin perille hotelliin nopeammin kuin koskaan, heh. 

Sunnuntai 24.3.

Sunnuntaiaamun aamiainen oli vähintään yhtä hyvä kuin lauantaina. Niiden pöytien ääressä voisi notkua useammankin tunnin ja syödä koko viikon edestä! Täytyy antaa erikoismaininta venäläisille pannukakuille vaahterasiirappeineen. En tosiaankaan oo normaalisti mikään makean ystävä, mutta ne pannukakut vei kyllä kielen mennessään. Onneksi ei tarvi työkseen syödä hotelliaamiaisia - siinä tapauksessa peilistä voisi katsoa takaisin aika monta kertaa isompi kaveri ;). Aamupäivä meni Vasilin saarella kävellessä ja aurinkoisesta säästä nauttien. Kyllä se kevät Pietariinkin alkoi pikkuhiljaa saapua. Aamulenkin jälkeen check out ja laukut säilöön ja sitten jälleen kerran kohti keskustaa. Yksi ehdoton tavoite oli syödä viikonlopun aikana sushia - löytyyhän kyseisiä ravintoloita Pietarista yli 500. Mistä siis valita? No, sinne mikä sattuu ensimmäisenä eteen tietysti. Käveltiin siis yhteen poikien kantapaikoista, jonne löytyi klubikorttikin jommankumman taskusta. Suurin osa aterioista oli happy hour -meiningillä eli kaksi yhden hinnalla, joten nälkä ei jäänyt kun tilattiin pöytä täyteen ruokaa viidelle hengelle. 

Kaviaaria Jelisejevin tiskissä

Väriloistoa macaronien muodossa

Sushien äärestä matka jatkui seuraavien herkkujen luokse, gourmet shop Jelisejeviin. Kulinaristin taivas, sanoisin. Vartijoita ja ovimiehiä tummissa puvuissaan oli lähes yhtä paljon kuin asiakkaita ja musiikista vastasi parvella soittanut viulisti. Ei hullumpi miljöö, vaikkakin välillä unohti olevansa ruokakaupassa. Mukaan ei tarttunut sammen mätiä, ei vielä tällä kertaa. Sen sijaan ostettiin macaroneja, erilaisia sinappeja, juustojen kanssa syötäviä hilloja ja olikohan siinä korissa vielä jotain muuta? En muista. Viinit ja juustot kiehtoivat kovasti mutta rajallinen tila matkalaukuissa ja etenkin juustojen säilyvyys mietitytti, joten ne jäivät odottamaan seuraavia ostajia. Jelisejevistä seuraava etappi oli kahvila. Eikä ihan mikä tahansa kahvila, vaan Café Singer. Rakennus, josta kahvilan lisäksi löytyy kuuluisa Dom Knigi -kirjakauppa, on alunperin suunniteltu Singerin ompelukonetehtaan haarakonttoriksi. Käymisen arvoinen paikka jo historiansa takia mutta myös kirjakauppa oli elämys. Etenkin matkaoppaita löytyi joka lähtöön ja taisi tuo "pieni" putiikki olla jopa yömyöhään asti auki. Ainiin. Juotiinhan me ne kahvitkin ja listalta löytyi vaikka mikä, sillä kaikista kahveista en ollut koskaan kuullutkaan. Hinnoissa oli tällä kertaa melkoisesti ilmaa ja kahvikupista ja jäätelöpallosta/ porkkanakakkupalasta sai maksaa tuplat normaaliin kahvilakäyntiin verrattuna. Sallittakoon Singerille, tämän kerran.

Café Singer

Afternoon tea

Kellon viisarit näytti puolta kuutta ja päätettiin suunnata poikien vaatimattomaan opiskelijakämppään odottelemaan junan lähtöä. Katseltiin muun muassa formulakisa venäläisellä dubbauksella ja kuunneltiin Pietarissa hiottuja bisnesideoita. Sitten vielä viimeinen metromatka rautatieasemalle, Allegron kyytiin yhtä sujuvasti kuin Suomen päässä ja parin tunnin kotimatka saattoi alkaa. Vaikkei lähtiessä ollutkaan mitään ennakkoluuloja Pietaria kohtaan olihan viime reissusta Venäjän puolelle kulunut kuitenkin melko pitkä aika, niin silti kaupunki osasi yllättää positiivisesti. Edelleen ihmettelen, miten miljoonakaupungin katukuva voi olla niin mielettömän siisti. Ei roskan roskaa, siitä pitivät kadunlakasijat huolen kellon ympäri, tai ainakin siltä se tuntui. Upeaa arkkitehtuuria, erinomaista ruokaa (mikä oli ehkä suurin positiivinen yllätys) ja pääosin ystävällistä palvelua yhtä tai kahta kohtaamista lukuun ottamatta. Olokin oli esimerkiksi yöllä ulkona liikkuessa paljon turvallisempi kuin monissa muissa Euroopan suurissa kaupungeissa. Voin siis suositella Pietaria ihan jokaiselle ja sieltä varmasti myös löytyy jokaiselle reissaajalle jotakin. En voisi itse kuvitella asuvani noin suuressa ja hektisessä kaupungissa, mutta haave olisi tehdä hieman pidempi reissu sinne kesäaikaan, jolloin ei tarvitsisi välittää viimasta ja pukea lukuisia villapaitoja ja untuvatakkeja päällekkäin. Jotain suurta niin lähellä, ettei sitä oikeastaan vieläkään käsitä. 

СПАСИБО St. Petersburg!

Piece(s) of me.

Mitä: Osa minua

Missä: Ranteessa

Milloin: Kotiutui tänään

Voi miten pienistä asioista sitä voikaan välillä iloita! Perus maanantai töissä eli toisin sanoen väsymys ja loputtomalta tuntuva päivä. Sitten kotiin tullessa kynnyksellä odottaakin sen kaiken muun (mainos)postin alla pieni söpö kirje. Ja vielä söpömpi sen sisältö. Katso vaikka.

Kiitos Taru! Tutustuin BESO Helsinkiin ensimmäisen kerran noin puolitoista vuotta sitten. Ihailin blogia, tarinoita ja kuvia, kunnes pitkällisen mietinnän jälkeen osasin vihdoin päättää, mitä omaan ranteeseeni haluan. Tuolloin tuli tilattua konjakkinen ohut nahkaranneke eräällä tärkeällä lyriikkapätkällä. Oikeastaan elämänohjeeni, yksi niistä ja ehkä se kaikkein tärkein, joka jääköön salaisuudeksi. Koru on viihtynyt ranteessa lähes jatkuvasti siitä lähtien ja nyt tänä kesänä totesin sen tarvitsevan kaverin. Rakkautta ensisilmäyksellä ja niinpä kyseinen, huomattavasti leveämpi ja kaksivärinen ranneke lähti tilaukseen. Tällä kertaa tekstivaihtoehtoja oli mielessä useampikin, kun tämä kyseinen koko salli hieman pidemmän tarinan. Ja miksen voisi tuota pätkää jakaakin teidän harvojen kanssa - onpahan se tainnut vilahtaa jo jossain aiemmassa blogikirjoituksessakin:

One's destination is never a place, but a new way of seeing things. 

Ajatus on lähtöisin Henry Milleriltä ja kulkenut jo pitkään mukanani, sekä omissa pienissä ajatuksissa että myös konkreettisempana joissakin elämän tärkeissä jutuissa. Tämän korun yritän aion pitää hieman spesiaalimpana, ihan jo pelkästään aremman värinsä takia. Vanhempi ranneke saa jäädä arkikäyttöön, jossa se tosin on tähänkin saakka siis ollut, hups :). No. Miten tämä ranneke ja ajatukset sitten liittyvät reissaamiseen ja tähän blogiin? Monellakin tapaa. Molemmat rannekkeeni sisältävät itselle tärkeitä sanoja, jotka kuvaavat paremmin kuin hyvin ajatuksiani elämästä. Voisi jopa kutsua jonkinlaiseksi elämänfilosofiaksi. Ja elämänfilosofiani taas kulkee käsi kädessä reissaamisen kanssa. So simple!

Totta puhuen. En ole oikeastaan koskaan ollut mikään koruihminen. Jos kaulassani tai ranteessani on aiemmin jotain nähty, on se mitä todennäköisimmin ollut alkuperältään puuta, narua tai jotain muuta hyvinkin simppeliä luonnonmateriaalia. Ala-asteen ystävännauhat kulutettiin puhki ja sen jälkeen ranteessa saattoi silloin tällöin pyöriä puuhelmiä ja korvissa mahdollisimman pienet napit. Kaulakoruja, ei, ei ja ei. Ensimmäisen sormuksen hankin ehkä kaksi vuotta sitten. Kaulakorut ovat muuten useimmiten tiellä ja hukkuvat. Terveisiä eräälle suosikilleni, joka katosi Barbadoksen hiekkaan... Toki silloin tällöin lahjaksi on saanut joitakin koruja ja enimmäkseen mieluisia, kyllä :). Mutta en ole osannut pitää niitä arkena. Paitsi niitä, joita on tarttunut maailmalta mukaan. Muistoja, sekä saatuja että ostettuja, ei rahallisesti juuri mitään arvoa mutta sitäkin enemmän ajatusta ja fiilistä. Ja voi miten ne kulkeekaan mukanasi niin kauan, kunnes puhkikuluneina katoavat pölynä ilmaan. 

Aivan muutaman viime vuoden aikana on sitten tullut hankittua jokunen muukin kuin juuttinarusta, pähkinöistä ja siemenistä punottu ranne- tai nilkkakoru. Ja lähipiiri on toki pitänyt huolta (hankkimalla joitakin kivoja juttuja), etten aivan kaikkialle lähde edellä mainittuihin viidakkoasusteisiin sonnustautuneena. Alemmassa kuvassa näkyy oikeastaan suurin osa tämän hetken arkikäyttöisistä koruistani ja lähes jokaisella on takanaan tarina - jonkinlainen reissu jossakin päin maailmaa. Lähinnä kannan päälläni, vaatteiden lisäksi toki, kelloja ja suht yksinkertaisia rannekoruja näitä pieniä nopparanteita (kiitos veljelleni osuvasta kuvailusta!) koristamaan. Todellisuudessa estämään tuulen mukaan lähtemistä. Ne painavat panssariketjut puuttuvat siis edelleen mutta ehkä siitäkin huolimatta valitsen kuntosalin. Olen muuten huomenna suuntaamassa eräälle salille ajatuksena hankkia elämäni ensimmäinen kuntosalijäsenyys. Tähän saakka sen virkaa ovat saaneet toimittaa niin yliopistoliikunta Jyväskylässä kuin Vierumäki. Pitäkää peukkuja, että valitsen oikein. Noniin, mentiinpä taas ohi aiheen.

Aivan. Mutta jos jollekin jäi vielä epäselväksi, niin nämä nahkarannekkeet ovat vieneet sydämeni täysin. Tämä on pala minua. Pala maailmaa. Ja ennen kaikkea niitä asioita ja muistoja, jotka tekevät minusta kokonaisen.

Kauniita unia. Niin ja se beso tarkoittaa muuten espanjaksi suudelmaa. 

Maailmalta kerättyjä palasia.

Mitä: Elämää läheltä ja kaukaa

Missä: Kotona

Milloin: Ajatuksissa, koska tahansa

No one realizes how beautiful it is to travel until he comes home and rests his head on his old, familiar pillow. 

Totta, tavallaan. Mutta toisaalta, joskus oma tyyny ja ennen kaikkea sänky on se maailman paras paikka :). Olen todennut, että reissukaipuuta ja matkakuumetta voi tuskin ikinä täysin selättää mutta lieventämiseen löytyy onneksi keinoja - ja ne on ne muistot, joiden ympäröimänä on kiva elää ja suunnitella uutta kohdetta. 

No, sanahelinästä maankamaralle. Tykkään valokuvata, sisustaa, tehdä ympäristöstäni omannäköisen ja palan mua itseäni. Elettyä elämää, kenties myös tulevaa. Siksipä tämänhetkisen (kuten myös aiempien) kotini ilme rakentuukin aika pitkälle reissufiilisten ja -muistojen varaan. Joskin nyt stoppia! En siis ole koskaan halunnut elää minkään matkamuistomyymälän keskellä: Tuolla kirjahyllyn päällä on maatuska Viipurin reissulta ja vuosi oli en kykene muistamaan ja hei, tuon härkätaistelufiguurin ja punaisen vaatteen nappasin mukaani rondalaisesta second hand -putiikista. Ei ei eiiii. Pieniä juttuja enemmän tai vähemmän piilotettuina tämänhetkiseen elämään. Asioita, tavaroita ja ajatuksia, joilla on mulle merkitystä. Sen ei siis tarvitse olla pienessä italialaisessa kahvilassa sanomalehden kulmaan kirjoitettua osoitetta tai runoa enempää. Leimattuja lentolippuja, nuhruisia karttoja, katukojuista hamsrattuja käsirenkaita. Kankaita, ehkä muutamia vaatteita, sellaisia joissa on sitä jotain. Makuja ja tuoksuja, mausteita. 

Mutta ennen kaikkea. Ne valokuvat. Ne vie sut minä hetkenä tahansa takaisin sinne, mitä kaipaat. Ja sitten jaksaa taas puurtaa hetken, kunnes on jotain mitä odottaa :). Tässä siis pieni pala mun kotia ja elämää - läheltä ja kaukaa. 

mmmmmm!

<3.

loputon kuviensäilömisprojekti.

eteisen liitutaulu pyykkinaruineen - siinä on se kaikki tärkeä :).

lentoliput, pienet viestit, rakkaat korut. 

makuuhuoneen afrikka-nurkka, mm. veljen gambiasta tullessaan tuoma taulu.

pala dominicaa seinällä, barbadoksen suurennokset vielä postin matkassa kohti kotia. 

beautiful life, oh well :).

fiilis.

Barbados, it has stolen my heart - Part 2.

Mitä: Pakomatka Suomen kaamoksesta Karibian lämpöön

Missä: Barbados

Milloin: 19.-23.11.2011 - toinen kolmannes parin viikon reissusta

One's destination is never a place, but a new way of seeing things. 

- Henry Miller

Lauantai 19.11.

Katamaraanin keinutuksesta ja Sataman valoista tuli selvittyä siis yllättävänkin hyvin ja lauantaiaamu valkeni hotellin altaalla loikoillen. Arvatenkin pojat veteli vielä sikeitä useamman tunnin, joten meillä oli aikaa nukkua paritkin päikkärit, lueskella pokkareita ja kuunnella ipodin reggaerytmejä. Niin, matkalukemisena mulla oli muun muassa Rakkaus lainassa (Something Borrowed) ja oli kyllä oiva romaani aurinkolomalle! Ikisinkkuja, parantumattomia naistenmiehiä, elinikäisiä ystäviä, salaisuuksia ja no joo - sitä ah niin tuttua hömppää mutta silti toimivaa. Kuluneena kesänä tuli muuten kyseisestä kirjasta leffakin eli se taitaa olla seuraavana mun katsottavien listalla :). Pokkareista takaisin altaalle ja paahtavan kuumaan päivään - joka taisikin olla yksi reissun kuumimmista. Siinä vaiheessa kun alkoi tuntua siltä, että vatsan päällä vois paistaa aamupalalta unohtuneet munat ja pekonit, iskikin reipas sadekuuro. Jälleen kerran yhtäkkiä lähes pilvettömältä taivaalta ja tsuuuuuuum! kaikki kastui. Pari kertaa taisi ukkonenkin pelotella jossain kaukana merellä, mutta ei kuitenkaan syönyt meitä. Siinä sitten lähes tunnin verran päivystettiin aurinkovarjojen alla ja odoteltiin "kuuroa" loppuvaksi, mitä ei hetkeen tapahtunut. Kipaistiin lopulta huoneeseen pesemään pyykkiä ja ihmettelemään Karibian kummallista säätä. 

maisemia hotellilta, mereltä poispäin

Sateen tauottua lähdettiin Maijan kanssa kummitytön perheen hotellille minigolfturnajaisiin. Obs! kellon ollessa iltapäivällä 2 eikä vielä henkäystäkään poikien suunnasta, lieneekö heikko viinapää kestävyys tai auringonpistos? Juuri kun oltiin ehditty 1. teelle, niin veljeni ilmestyi kentälle: oli vihdoin heräillyt pitkään venyneiltä "espanjan oppitunneilta" eilisillan drinkit paidalla ja päätyi golfaamaan Barbadoksen (tulevien) mestareiden kanssa. Ko. hotellin aktiviteettitarjonta oli muuten oikein bueno. Löytyi minigolfia, tennistä ja muitakin pallopelejä kuten myös kuntosali jos tarkeni treenata 16C:n lämpötilassa kampaamo- ja salonkipalveluineen. Minigolf oli myös vähän eriluokkaa, mihin on Suomessa tottunut. Nätti layout ja kivoja, haastavia väyliä vesiesteine ja siltoineen. Ja ainiin, se vähemmän mairitteleva yksityiskohta. Allekirjoittanut johti kisaa aina viimeiselle väylälle saakka ja tuloskin oli tuolloin vielä parissa. Kunnes. Ysiväylä, par3 ja tsädäm! 9 lyöntiä. What happened?? Tilanne vaati banksia ja useamman, sen verran kirvelevä tappio tuli mieskaksikolle koettua.

Golfin ja iltapäivän aiheuttaman kuumuuden uuvuttamina käväistiin omalla hotellilla suihkussa, minkä jälkeen tyttöjen tie vei taas - minnekäs muualle kuin - samaiselle terassille josta minigolfit starttasi aiemmin päivällä. Oli muuten Divi-hotellin lähikaupan henkilökunnalla ihmettelemistä kun lapsiperheen isä ja välillä myös äiti kantoi koritolkulla banksia piskuiseen kaksioon ja siivoojat puolestaan kyselivät, saako tyhjiä koreja viedä pois, jotta lattialla mahtuisi kulkemaan :D. Hymyilivät ja pyörittelivät päitään autuaan tietämättöminä siitä, millaisia Suomi-bileitä kyseissä kämpässä todellisuudessa järjestettiin - oli vuorokauden aika sitten mikä tahansa. Siinä patiolla istuskellessamme bongattiin myös paikalliset häät! Valkoista ja turkoosia ja oi miten ilosia ihmisiä :). Kyllä mullekin kelpais sormustenvaihto jossain Barbadoksen valkoisella hiekalla... Kuokkimaan meitä ei kuitenkaan yhteiskuvista huolimatta kutsuttu, joten jatkettiin matkaa St. Lawrence Gapin läheiseen kauppakeskukseen, Sheraton Mallille. Ostospaikka on saaren suurin ja vanhin ja näytti siltä, että etenkin paikalliset suosivat tätä kaksikerroksista "taivasta". Reilu sata putiikkia ja sisätiloissa ollut ruokatori eivät kuitenkaan mua aivan totaalisesti vakuuttaneet. Luksusta on turha tästä paikasta etsiä, mutta jos kaipaa matkalaukun täytettä tai esimerkiksi kotiinjätetyille rantavaatteille korviketta jottei tarvi joka päivä pestä pyykkiä, krhm suht huokeaan hintaan niin kannattaa kokeilla. Itse löysin muun muassa pari Rip Curlin rantamekkoa kymmenellä dollarilla ja poikien mukaan tarttui t-paitoja. Veljeni sietikin hankkia jotakin, kun oli kulkenut jo pari päivää ja yötä samoissa vehkeissä ;). 

Ostari oli kierretty parissa tunnissa ja hypättiin taksiin kohti hotellia. Ainiin, kaupat siellä näytti olevan auki jopa ilta yhdeksään saakka, mistä plussaa. Vertailuna esimerkiksi Bridgetownin kaupat, joista suurin osa sulkee ovensa jo 5 maissa. No eipä Barbadokselle shoppailemaan oltu lähdettykään, vaan syömään, juomaan ja nauttimaan auringosta :). Lauantaina aateltiin taltuttaa nälkä brasilialaisittain Gapin rantakadun Paulo's Restaurantissa. En nyt tähän hätään löytänyt virallista nimeä googlettamalla puhumattakaan ravintolan omista nettisivuista, mutta paikka löytyy helposti. Eipä siellä kovin montaa brasilialaista taida olla! Tällä kertaa kuitenkin sekä ruoka että palvelu tuotti pettymyksen. Meitä oli syömässä 10 hengen porukka, joista 2 lapsia. Ravintola oli melkoisen tyhjä mutta silti palvelu oli hidasta ja takkuilevaa. Aterimet viskeltiin pöytään, juomia unohtui ja kivennäisvesi maksoi 4-kertaisen hinnan olueeseen nähden :D. Hampurilaisiin piti tilata lähes kaikki lisukkeet juustoista sun muista alkaen erikseen, sämpylät oli kuivia ja kastikkeet erikseen kuin Hesen take away -annospusseissa. Omalle kohdalle arpomani katkarapu-caesar -salaatti lienee illan onnistunein tilaus. Varsinaiselle á la cartelle en siis anna kehujani, mutta saman ravintolan yläkerrasta löytyy grillibuffa 100 dollarin hintaan ja sitä on kuulema kehuttu. Pojat kävivät tsekkaamassa tarjonnan jälkiruokineen ja juomineen ja näytti kuulema hyvältä. Eli jos ja kun on iso nälkä ja paljosti aikaa, niin siinä tapauksessa Pauloon istumaan vaikka koko illaksi ja syömään kuten Suomen jouluruokia. 

Siitä saapasteltiin sitten rantabulevardia pitkin meidän hotellin alakerrasta löytyvälle "casinolle". Casinolta saa siis halpaa rommia, kaljaa ja lähes antiikinaikaisia rahapelikoneita. Sinä päivänä kun Barbadokselle saavuttiin ja ajeltiin ympäri Gapia hotellia etsien ja kun se sitten lopulta löytyi, niin pojilla oli hauskaa. Casinolla kun oli tultu vierailtua harva se ilta ja olivat vitsailleet, että tässähän ne tytöt sitten varmaan majoittuu :D. Hehe. Ja niinhän me tehtiin, Mitchin neuvosta! En sitten tiedä enpä mitä kaikkea muuta siellä rahapelien lomassa on touhuttu, mutta tyttöjen valvovat silmät ja rommimukit pitivät ainakin tällä kertaa pojat ruodussa. - Kunnes oli taas aika päästä naisväestä eroon ja jatkaa iltaa miesten kesken. Hei hei pojat ja tervetuloa nukkumatti! 

Sunnuntai 20.11.

Sunday sunday, beautiful sunday. Aamupalalta sukellus altaalle ja reissun ensimmäiset palamiset - joskin melkoisen pienellä selvisin verrattuna vaikkapa Intian reissuun ja täysin uuden nahan luontiin. Tarkoituksena oli lähteä taas hyvissä ajoin biitsille, mutta eikös se poikien ilta ollut venynyt aamun tunneille saakka ja ilmeisesti kampusalueen tyttöjä kukkoja oli taas viskottu harjanvarsilla... Mutta mihinkäs sitä miehiä tarvitaan ja niinpä suunnattiin naisvoimin Accra Beachille puolenpäivän korvilla. Accra Beach taitaakin olla yksi saaren suosituimmista rannoista ja mm. Barbados in a nutshell -opus kertoo rannasta seuraavaa: Very popular, lots of activity, food stalls, parking, beach chair, umbrella & boogie board rentals. Good for body surfing and body watching! Eli lyhyesti, Accralta löytyy kaikki mitä tarvitaan, joskin pienenä miinuksena aika paljon myös muita auringosta nauttijoita :). Tosin ei tuona marraskuisena sunnuntaina ihmisiä ruuhkaksi asti ollut, sesonkihan ei vielä rullannut kiireimmillään. Rannan eteläpäässä tuli syötyä reissun parhaat wrapit 20 dollarilla, kuva alla. Sellanen kiva pikku rantaravintola, johon brittisedätkin saattoivat mennä hyvillä mielin pikkuruisissa speedoissaan ilman pelkoa, että herrat heitettäisiin ulos pukukoodin noudattamatta jättämisestä! Ainiin, kyllähän ne meidänkin pojat sieltä taas keräilivät itsensä ja saapuivat Accralle joskus ennen iltapäivä kahta. 

Ja kas kummaa, tulihan se sunnuntaisadekin sieltä taas! Tällä kertaa "kuuro" kesti puolitoista tuntia ja biitsiltä tuli melkoinen äkkilähtö rantabaarien katosten alle. Fiksuna kannatti kuitenkin jättää pyyhkeet rannalle, harvan ja piskuisen palmun alle. Kyllä ne siellä pysyy - no pysyihän ne kun keräsivät ensin 5 litraa vettä kuituihinsa. Onneksi Karibialla ei kuitenkaan sateenkaan sattuessa palele - vai mitä Maija? ;) Siinä poutaantumista odotellessa kuunneltiin erään suomalaisen, Barbadoksella asuvan miehen tarinoita paikallisesta elämästä, työnteosta ja no, ehkä hieman myös siitä viihdepuolesta. Hyviä vinkkejä ensi reissua varten. Jostain katoksen alle pyrähti myös poikien kaveri Gabi, joka toimii yliopistolla vartijana ja vapaa-aikanaan heittää muun muassa taksikeikkaa (niin ikään buukattiin Gabi meidän kuskiksi tulevaa saarikierrosta varten, siitä lisää myöhemmin). Sade kuitenkin taukosi, joskin sitä ennen ehti jokin viemäriputki rikkoontua ja päästää harmaat moskansa rantaveteen. Uimiselle siis ei kiitos ja sen sijaan hetkeksi biitsille pelaamaan. Eli pojat pelas ja me katseltiin, kunnes auringon laskiessa päätettiin kerätä märät, hiekkaiset tavaramme ja hypättiin suomalaismiehen auton kyytiin kohti Gapia. 

Illan ruokapaikaksi valikoitui Tapas, jota pähkinänkuorikirja kehuu elegantiksi, tyylikkääksi tapaspaikaksi upeiden näköalojen kera. Melko uusi tulokas barbadoslaiseen ravintolamaailmaan mutta ei mielestäni kuitenkaan niin kallis, mitä olisi voinut puitteiden perusteella odottaa. Tapakset taisivat hinnoiltaan sijoittua 12-16 dollarin tietämille, pääruoista sai pulittaa 45-80$ ja viinipullot alkaen 45$. Pöytävarausta kyseiseen ravintolaan suositellaan ja niin mekin tehtiin, joskin vasta pari tuntia ennen syömään menoa. Myöhempi ilta oli tuolloin jo täysi, mutta seiskan maissa oli tilaa 9 hengelle. Nälkäisten ja ehkä muidenkin kannattaa vilkaista menu tuolta websaitilta ja sitten vain varaamaan tapasmatkaa Barbadokselle. Oli siis hintansa veroinen, asiakaspalvelu toimi ja miljöö oli kiva. Viini nousi päähän ja tapakset putosi mahaan, jolloin saattaa todeta illan olleen onnistunut :). Pikkuvinkki vielä! Jos haluaa edes hieman sulautua muuhun hienon ravintolan asiakasmassaan, niin ei kannata ottaa esimerkkiä meidän pojista ja lähteä Tapakseen likaisissa ja märissä joskin hiustenkuivaajalla huonoin seurauksin kuivatuilla surffishortseissa kera risaisten t-paitoijen, vaan suosittelen päälle laitettavaksi jotakin kuivaa ja siistiä ;). Pojat saakoon tällä kertaa anteeksi kun eivät ehtineet poiketa yliopistolle tai tajunneet ottaa mitään vaihdettavaa mukaan... Taaskaan. 

Maanantai 21.11.

Maanantai. Koulupäivä? Ei sentään, mutta me Maijan kanssa päätettiin tehdä vihdoin yliopisto-visiitti ja lähdettiin tsekkaamaan puolenpäivän maissa poikien asumukset. Koulua vartenhan Barbadokselle oltiin kuitenkin tultu vai mitä häh. Jos bussimatka Bridgetowniin ja siitä pohjoisemmaksi oli aiemminkin tuntunut loputtomalta, niin tällä kertaa se oli triplasti loputon. Lähes puolitoista tuntia reggaemusiikin tahdissa jokaiselle pysäkille pysähtyen ja sitten vielä kävellen pystysuoraa mäkeä ylöspäin muutama (?) kilometri. Siinä sitten saattoi miettiä, suoristiko tukkansa aamulla turhaan ja oliko pakko olla ihoon märkänä liimautunut paita päällä. Hikoilusta päätellen oikea asuvalinta olisi tällä kertaa ollut bikinit ja pari kylmää banksia kainalossa. Osattiin kuitenkin perille - no ok, ei oltais osattu ilman veljen opastusta ja puoleenväliin vastaantulemista - mutta päästiin loppujen lopuksi näkemään, millaisissa 8 neliön yksiöissä kampuksella asuttiin. Hauskaahan tässä oli erityisesti se, että suomipojat oli heti alkuunsa majoitettu paikallisten asuntolaan, kun kaikki muut vaihtarit olivat kampuksen toisella puolella omissa taloissaan. Ja että miksikö? No, viime vuoden Suomi-vaihtarit (lienee turha mainita että miehiä olivat nekin) olivat laittaneet sellaiset bileet koko saarelle pystyyn että heikompia huimasi ja saaneet syksyn aikana suoritettua vain espanjan alkeet, jolloin kampuksen väki oli päättänyt, että seuraavat tulijat täältä Napapiiriltä majoitetaan kyllä muualle. Arvata saattaa, haittasiko tuo meidän poikia! No ei ;). Kyllähän sitä nyt paikallistenkin kanssa saa bileet aikaan...

Matka kampuskierroksen jälkeen jatkui Holetowniin tsekkaamaan kauppakeskus nimeltä Lime Grove. Sehän meni sitten vähän vihkoon tällä kertaa, sillä paikka ei ollut lähellekään valmis vielä. Turistioppaat ym. lupailivat Lime Groven valmistumista jo vuoden 2010 aikana mutta eipä siellä vielä kuukausi sittenkään ollut kuin kourallinen liikkeitä. Websivujen lupaamista putiikeista suurin osa oli vielä avaamatta, mikä toisaalta saattoi kyllä olla ihan hyvä tuon kukkaron kannalta ;). Miljöönä ihan kiva, tuli mieleen eteläeurooppalaiset söpöt outlet-kylät joskin hieman pienemmässä koossa. Luonaspizzat syötiin italialaisessa Ciaó Bellassa ja kyllä lähti kieli mukana! Vähän actionia annosten odotteluun toi kauppakeskuksessa parikin kertaa ollut vesikatko, jolloin pizzat ja salaatit olivatkin oikeastaan ainoita annoksia, joita saattoi tilata. Siispä voisi sanoa että pakon edessä erityisen maistuva lounas, jonka kruunasi naapurikahvilasta ostetut aidot, italialaiset jälkkärisorbetit. Mmmmmmmmmm! Shoppailujen puolesta suosittelen siis vierailemaan Lime Grovessa parin vuoden päästä, ehkä silloin on valmiimpaa. Well, you know this bajan-time. Ainiin. Muuta näkemisen ja kokemisen arvoista Holetownissa on Second streetin baarikuja - jonne meitä tyttöjä ei tosin päästetty - sekä muutamat golf- ja poolokentät unohtamatta tietenkään valkoisen hiekan rantoja. Niitähän nyt toki löytyy vähän kaikkialta.

Holetownista jatkettiin biitsille pitelemään sadetta. Kyseinen ranta oli melko lähellä yliopistoa, ellen ihan väärin muista niin nimeltään Batts Rock -beach (?). Maijaa peloteltiin olemattomilla käärmeillä ja vesihirviöillä aka Eerik, kunnes taivaalta pudonnut vesi alkoi olla sen verran painavaa, että oli aika paeta kuuroa johonkin suojaan. Rannalla on hieno raunio, ilmeisesti joitakin vuosia takaperin palanut vanha ravintola. Jäljellä on enää kiviseinät sekä osa kattoa, tosin tuntui että sekin olisi saattanut pudota niskaan millä hetkellä hyvänsä. Alla muutamia sateisia kuvia kiviseinien sisältä. Säästä ja muusta huolimatta ehkä yksi parhaista valokuvauspäivistä, I think. Jossain vaiheessa päätettiin, että eipä tuo karibialainen sade ennenkään ole meitä kastellut tai ainakaan haitannut, joten lähdettiin kipuamaan rannalta ylös ja kohti bussipysäkkiä. Pojilla oli edessä seuraavana päivänä meidän reissun aikana ainoa visiitti koulunpenkille, joten lähdettiin eri teitä. Halusivat kuulema ottaa illan rauhassa ja nukkua, haha ;). Maijan kanssa suunnattiin siis hotellille läpimärkien vaatteiden vaihtoon ja sen jälkeen tutustumaan lähisupermarketin tarjontaan. Supercenter JB's Complex löytyy Christ Churchista, tarkempi paikan nimi taisi olla Sargeant's Village. Tehtiin fiksusti ja mentiin menomatka bussilla ja tajuttuamme kuinka lähellä market olikaan, niin käveltiin sitten tietysti takaisin kädet täynnä kauppakasseja :D. Eli suosittelen päinvastoin. Gapista kävellen sinne (15-30min vauhdista riippuen) ja kyydillä takaisin. Etenkin jos ostokset sisältää kymmeniä pulloja kaljaa limsaa ja muuta varsin kevyttä!

Tiistai 22.11.

The quickest way to know a woman is to go shopping with her.

Ja vaikka tunteekin jo, niin silti voi shoppailla! Lähdettiin siis Bridgetowniin aikasin aamulla, no aikasin ja aikasin eli ennen ysiä. Perillä pääkaupungissa oltiin heti 9 maissa ja koettu reissun nopein minibussimatka melkosen rallikuskin kyydissä. Siinä vauhdissa ei ehtiny ees kissaa sanoa, kun piti keskittyä pitää kauhukahvoista kiinni ja pelätä päästäänkö ikinä perille asti. Tuli mieleen lapsuuden laskettelumatkat Purnu-vuoren asuntovaunuleiriin iskän kyydissä, pikku sladissa Corollan perä ojaan ja rallimutkat suoriksi ;). Bridgetownissa suunnistettiin veljen neuvosta Cave Shepherdiin, 3-kerroksiseen tax free -ostoskeskukseen. Se onkin sitten oikeastaan se the one and only ostostentekopaikka koko saarella kulta- ja kellokauppojen lisäksi. Löytyy merkkivaatteita, kenkiä, alkoholia ja makeisia ruotsinlaivameiningillä, tuoksuja, Victoria's secrettiä, meikkejä, kodintavaraa, kirjoja ja sen sellaista. Hinnat on ihan kohdallaan kun niistä saa tosiaan ihan tuntuvan alennuksen. Aiemmassa postauksessa kerroinkin vinkit siitä, mitä pitää tietää ja olla mukana verovapaita ostoksia tehdessä. Check it! Parin tunnin tehokkaan shoppailun jälkeen suunnistettiin takaisin Gapiin ja vielä oli lähes tulkoon koko pitkä päivä edessä. Paluumatkalla leikittiin turisteja ja valokuvailtiin kotikatua sekä Christ Churchin maamerkkiä, itse kirkkoa. 

Bridgetownia

Bridgetown ja hedelmäkauppiaat ;)

Gapin rantamaisemaa

Surullisen kuuluisa rantabulevardi, to be continued...

The church of St. Lawrence

Päivä jatkui hotellin poolilla +30 lämmössä ja tällä kertaa ei edes sade yllättänyt, jihaa. Aikamme löhöiltyämme siirryttiin tähyilemään auringonlaskua ja altaassa alkanutta mummovesijumppaa, kyllä, sitä harrastetaan myös Karibialla partsilta. Auringon kadottua horisonttiin tajuttiin, että mehän ei olla syöty koko päivänä! Siispä nokka kohti ravintolaa kellon ollessa noin viisi. Suuntana oli Café Sol, joka löytyy juurikin vastapäätä tuota äskeisen kuvan rantabulevardia, aivan St. Lawrence Gapin alkupäästä main roadin kulmasta. Ei siis tälläkään kertaa paikallista ruokaa mutta ehdottomasti reissun parhaimmistoa. Hinta-laatu -suhde kohdallaan ja annokset valtavia, ainakin meidän kokoisille naisille vaikkei koko tietystikään nälän kanssa korreloi! ;) Ennen ruokaa sorruttiin tietysti Happy Hour -drinksuihin ja mitäpä muuta kuin margaritoja eksyi tyttöjen eteen. Voi vaan kuvitella mitä kävi, kun oli päivän kulkenu kaupungilla ja maannu altaalla syömättä mitään ja sitten kiskasi huiviin pari margaritaa... Keräiltiin itsejämme lähes tulkoon pöydän alta kun annokset saapuivat, ahah! Nacholautanen ja caesar-salaatti isossa tacokuoressa löysivät kuitenkin tiensä parempiin suihin - noh, osittain. Jaksettiin syödä annoksista ehkä puolet :D. 

Iltaa ja yötä kohden meidän epäilyt poikien koko päivän kestävien opiskelujen ja rästiesseiden kirjoittamisen suhteen kävivät toteen ja niinpä rentut suuntasivat illanviettoon Gapiin. Ilta 10 maissa nokka kohti Mc Bridesia, jossa soitti tiistai-illan livebändi ja paikka oli ääriään myöten täynnä. Biljardia, futista tv-screeniltä ja mitäpä muuta kuin reggaeta! Bankseja, rommia ja illan käsikirjoitus oli valmis. Huippu ilta kunnes allekirjoittanutta kutsui hotelli jo hieman aiemmassa vaiheessa ennen valomerkkejä ja karkasin nukkumaan kellekään kertomatta, hups. Älä tee niin, ellet halua huolestunutta veljeäsi perään ja soittelemaan respan puhelimesta "onko sisko kunnossa" -puheluita, kun tämä dorka ei tajua vastata omaan puhelimeensa :). Loppu hyvin kaikki hyvin ja mä jatkoin unia poikien jatkaessa juhlimista ja veikkaanpa että yön aamun päätteeksi niitä kutsui vielä Holetownin second street.

Keskiviikko 23.11.

Keskiviikon agenda oli sitten The Island Tour á la Gabi eli poikien hovikuski. Lähdettiin siis autolla kiertämään saarta ja tärkeimpiä must see -paikkoja. Oli blogin kannalta tietysti ihan fiksua, etten juurikaan merkkaillut kartalle tai muuten muistiin paikkoja, joissa käytiin mutta yritän nyt muistella edes jotakin. Reissun kesto oli about 6 tuntia ja veloitus 330 dollaria 6 henkilöltä yhteensä. Ei siis kovinkaan paha ja saatiin vaikuttaa tourin sisältöön ja pysähdyspaikkoihin ja tarinaa tuli Gabin suusta niin paljon, että kaikkea ei ehtinyt edes suodattaa. Välillä bajan-englannin ymmärtäminen aiheutti pientä haastetta ja ehkä siksikin osa jutuista meni hieman ohi. Ei sen kuitenkaan niin väliä, oltiinhan Barbadoksella! Mitä meidän reitille sitten osui? Ainiin, btw pojilla oli huono olo ja vain pari tuntia unta takana, hihah siitäkös riemu repesi. Niin siis joo, lähdettiin ajelemaan saarta ympäri vastapäivään ja eka varsinainen pysäkki sisämaassa ajelun jälkeen St. Philipin maakunnassa eräs minimarket. Pikkusuolasta ja light colaa, siitä oli poikien keskiviikkoaamu tehty! Matkan varrella Gabi esitteli koulurakennuksia, vankiloita, viljelyksiä ja muita paikallisille tärkeitä elinkeinoja. Poikien toivuttua jatkettiin itärannikkoa pitkin pohjoista kohti ja poikettiin saaren vanhimpaan kirkkoon, St. Johns Church nimeltään, joka oli uudelleen rakennettu vuonna 1836 korvatakseen hurrikaanin pari vuotta  aiemmin tuhoaman kirkon. 

paikallisen koulun tunteisiin vetoavaa taidetta

koululaisia välitunnilla

St. Johns Church

Kirkolta oli siistit maisemat merelle ja saaren itärannikon silhuetille. Tommi ja Kanadan poika päättivät myös lankuttaa kirkon muureilla pienessä dagen efterissä, onneks ovat vielä hengissä. St. Johnin maakunnasta jatkettiin edelleen pohjoisemmaksi ja matkalla pysähdyttiin sokeriruokoviljelmälle. Pureskeltiin ruo'on varsia pahimpaan nälkään ja janoon ja katseltiin paikallisten sadonkorjuutöitä. Poikettiin myös Bathshebassa, surffaajien paratiisissa, johon palaan reissutarinoinnin vikassa osassa tarkemmin. Saarikierroksen seuraava pysähdyspaikka olikin sitten Barbadoksen pohjoisin kohta, nimensä mukaisesti North Point. Jos itärannikolla oli jylhiä maisemia, niin ei kyllä pohjoinenkaan kakkoseksi jäänyt. Nähtävyyksistä tsekatuin tuolla seudulla varmaankin The Animal Flower Cave - meren ja jylhien kivilouhosten kupeessa oleva luola, jonka onkalot aina tyrskyjen ja nousuveden aikaan täyttyvät merivedellä. Tarina kertoo että joku kerta luolaan on hypännyt haikin, hui! Hienoja kivimuodostumia ja näkymät jälleen kerran merelle joskin hieman eri pesrpektiivistä. Hinta opastetulle kierrokselle (muuten luolaan ei siis päässyt) oli aika suolainen: aikuisilta 20$ ja lapset puoleen hintaan. Toisaalta mitäpä muutakaan saattoi odottaa, kun eurooppalaiset olivat ohjaksissa tavernoineen ja pääsymaksuineen :). Ei sillä, käymisen arvoinen paikka kuten kuvatkin varmaan kertovat.

Gabi ja kaveri North Pointissa hengailemassa

I was there...

Eikai tämä sanoja tarvitse?

Pohjoisesta lähdettiin sitten pudottelemaan länsirannikkoa alaspäin ja pikkuhiljaa etelää kohti. Ajeltiin läpi Speightstownin, hienojen golfkenttien (green feet useita satoja dollareita, kalleimmat ilmeisesti 1000$ paikkeilla...) sekä hotellien ja lopulta oltiinkin jo yliopistolla. Pojat kyydistä pois ja Gabi heitti meidät tytöt vielä ystävällisesti kotiin. Voisin kyllä mieluusti kutsua Barbadosta kodiksi, kelpaisi! Pikku välikuolema hotellilla, kunnes oli tarkoitus mennä kummitytölle lastenvahdiksi. Tuplabuukkauksen tai jonkin sortin väärinkäsityksen vuoksi aiottu nanny-ilta vaihtui kuitenkin viihteelle, kiitos paikallisen lastenvahdin ja niinpä suuntasin Harlequiniin kummitytön vanhempien seuraksi. Toisin sanoen juomaan jälkkäriviinit, muutamatkin sellaiset, kun olivat itse jo ehtineet illallistaa. Kelpasi kyllä ja ravintolan henkilökunta oli ehdottomasti parhaasta päästä koko kahden viikon aikana. Veti vertoja katamaraaniristeilyn pojille, ehkä osittain jopa peittosi ;). Hintataso kyseissä raflassa oli hieman keskivertoa kalliimpi, joskin ymmärettävää sen keskeisen sijainnin ja lukuisten turistioppaiden antamien suositusten takia. 

Kyllähän ne pojatkin sitten vielä Gapiin jaksoivat raahautua ja edessä oli jälleen kerran pitkä ja kostea ilta! Veljeäni siteeraten, ilmastosta johtuen siis. Ensin juotiin Harlequinia tyhjäksi Tompan johdolla mutta taisi sinne tiskin taakse vielä jotain jäädä. Baarimikko ei kylläkään jäänyt, vaan aisti suomalaisten erinomaisuuden ja lähti meidän matkaan jatkamaan iltaa Mc Bridesiin. Ilta oli loistava, yön pikkutunnit Gapin satamassa vielä parempia ja havahduin ensimmäistä kertaa siihen, että aika kului aivan liian nopeasti. Kaksi kolmasosaa reissusta jo takana ja niin paljon vielä asioita, mitä halusi tehdä, jäljellä. Huoh. Yhtä aikaa rakastan ja vihaan sitä fiilistä mutta toisaalta lähtiessään jo tiedostaa, että paluu on niin ikään jonain hetkenä taas edessä. Kyseinen ilta toi kuitenkin mieleen jälleen kerran sen matkustamisen ehdottoman suolan. Uusi kulttuuri, upeat ihmiset ja ennen kaikkea lifelong friendships <3.