St. Petersburg is like a giant history lesson.

Mitä: 2,5 tunnin junamatkan päässä aivan eri maailma
Missä: Rajan takana, Pietarissa

Milloin: 22.-24.3.2013

Välillä asiaa, mikä ihan oikeasti osuu blogin otsikon alle eli terveisiä Pietarista :). Joskin pienellä viiveellä, sillä reissu tuli heitettyä jo reilu kuukausi takaperin mutta vasta nyt oli kunnolla aikaa purkaa ajatukset sanoiksi. Kameran muistikortilla puolestaan ei juuri purettavaa ole, vaan kuvasaldo jäi onnettoman pieneksi. Syynä lähinnä kuvaajan laiskuus mutta katsotaan, josko sieltä muutama päivänvalon kestävä tiedosto löytyy. Aiemmat vierailuni itänaapuriin ajoittuvat 1990-luvun alkupuolelle, joten ehkä oli jo aikakin käydä katsomassa, miten tuo käsittämättömän suuri maa on vuosien saatossa muuttunut. Reissuajankohdaksi valikoitui tosiaan maaliskuun loppu ja tämä siksi, että veljeni vietti Pietarissa 3 kuukautta työharjoittelussa tänä keväänä. Paikallisopas siis valmiina, joten loppuperheen tehtäväksi jäi vain heittää reput selkään ja menoksi...

Vai oliko se sittenkään niin helppoa? No ei ihan :). Venäjällehän tarvitsee edelleen viisumin, joten ensimmäinen etappi oli hankkia sellaiset. Hetki jos toinenkin meni etsiessä paperisodasta tietoa ja soitellessa neuvojen toivossa. Matkatoimistoilla tuntuu olevan vähän eri käytäntöjä hinnoista puhumattakaan ja välillä tuntui, että yrittävät viilata linssiin ihan urakalla. Toiset väittivät että Venäjälle matkustaessa tulee olla kirjallinen kutsu paikanpäältä (jonka matkatoimisto voi lisämaksusta hoitaa itse...) ja toiset taas eivät kutsusta puhuneet sanallakaan. Meidän reissun tarkoitusta palveli parhaiten kertaviisumi ja hankittiin ne sitten lopulta Lähialuematkojen kautta. Heidän kanssaan asiat sujui alusta asti hyvin, eikä tullut missään vaiheessa oloa, että nyt on jotain hämärähommia. Googlettamalla kun niitäkin tarinoita löytyy aika monta. Päädyttiin siis hoitamaan viisumit matkatoimiston kautta varmuuden vuoksi, kun aikaa oli kohtuullisen vähän ja aiemmista viisumikokemuksista sen verran kauan. Rahaa meni muuta kymppi enemmän mutta palvelu toimi, viisumit tuli postiennakolla sovittuun ajankohtaan mennessä eikä tarvittu mitään lisäselvityksiä. 

Seuraavaksi sitten sopivat junaliput ostoskoriin. Perjantaiaamuna lähtö päivän ensimmäisellä Allegrolla, kello 6:02 Lahdesta (huom. vielä talviaika) ja paluu sunnuntain viimeisellä, muistaakseni iltayhdeksän jälkeen perillä. Liput on hinnoiteltu kysynnän mukaan eli aikainen aamu on selvästi halvempi kuin vastaava matka päivällä tai illalla. Jos on siis mahdollisuus ajoittaa sekä meno- että paluumatka aikaisiin aamuihin, niin tällöin pääset niillä kuuluisilla halvoilla hinnoilla, joita mainostetaan lähes jokaisessa mediassa. Autenttisempi vaihtoehto Allegrolle on sitten bussi, mutta parin päivän viikonloppureissulle en sitä ainakaan itse valitsisi :). Olisikohan tässä tarpeeksi introa? Kyllä. Pieni katsaus rajan toiselle puolen alkakoon. 

Perjantai 22.3.

Hyppäsimme siis Lahdesta silmät ristissä aamu kuuden Allegroon. Matka taittui yllättävän nopeasti, tullimuodollisuudet sujui mutkattomasti (rajalla jonottamiselta välttyminen, ihanaa!) ja ravintolavaunun kahvi oli sen verran vahvaa, että pysyi varmasti hereillä sen kaksi ja puoli tuntia, jonka matka kokonaisuudessaan kesti. Varsin miellyttävä matkustusvaihtoehto siis. Perillä meitä vastassa oli veljen suomalainen, joskin venäjän kielen taitava kämppis, joka tinki taksin hotellille sopivaan hintaan. Yövyimme Sokos Hotel Vasilievskyssa, joka nimensä mukaisesti sijaitsee Vasilin saarella. Loistava aamiainen shampanjoineen, löytyy kuntosali, saunat ja viihtyisät huoneet. Kehuttu ravintola (ei ehditty itse testaamaan) ja tunnelmallinen, rento pubi (se tietysti tsekattiin!). Miinusta ainoastaan henkilökunnan huonosta englannin osaamisesta, mutta se ei taida tulla kenellekään yllätyksenä. Joskin ihmetytti, että nuorikaan väestö ei siellä juuri Sorry but I don't speak English -fraasia enempää kyseistä kieltä tänä päivänä osaa. 

Hotellilta lähdettiin etsimään lähintä metroasemaa ja reittiä keskustaan. Asema löytyi ja osattiin ostaa metropoletit - kiitos äidin venäjän alkeiden 30 vuoden takaa ;). Nuo poletit lienee kätevin tapa, jos olet turisti. Tosin veli kavereineen taisi myöskin käyttää vain niitä, vaikka olivat kaupungissa useamman kuukauden. Poletteja saa sekä automaateista että lippuluukulta ja sillä kattaa useammankin pysäkinvälin ja -linjanvaihdon kun ei välillä poistu maan alta ja porteista. Hyppäsimme pois Nevski prospektin pysäkillä, nousimme maan tasalle ja mikäpä sen parempi kosketus miljoonakaupungin vilinään kuin itse Pietarin pääkatu. Taitaapa olla yksi Euroopan tunnetuimmista valtaväylistä? 

Kirkko Veren Päällä

Agendana oli löytää jotain ruokaa, mieluiten paikallinen pitkän kaavan mukaan syötävä lounas. Useammankin ravintolan ständeissä mainostettiin business lunchia ja lopulta päädyttiin Baku-nimiseen paikkaan. Ei sitten ollut venäläinen ravintola mutta melko läheltä: azerbaidzanilaisen keittiön herkkuja. Itselleni täysin uusi maailma, isä puolestaan oli jollain aiemmalla Pietarin reissulla käynyt juuri ko. ravintolassa. Ovimies toivotti tervetulleeksi ja ohjasi meidät narikkaan ja siinä vaiheessa ehdittiin vasta katsoa hieman enemmän ympärillemme. Pienen hetken teki mieli perääntyä - untuvatoppatakissa ja tukka sekaisin tuulesta tuntui, että nyt tultiin ehkä väärään paikkaan. Kukaan ei kuitenkaan ottanut ratkaisevaa askelta ulko-ovea kohti, joten sinne jäätiin. Ravintolasta tuli mieleen palatsi. Sisustus oli kauttaaltaan roosaa ja kultaa, bling bling -kattokruunuja siellä täällä ja värikkäitä peilejä. Valtava huonekorkeus ja viimeisen päälle kattaukset pöytäliinoineen ja istuintyynyineen. Katso vaikka. Miten niin meistä saattoi tuntua hieman alipukeutuneelta? :)

Fine dining @ Baku (kuva lainattu täältä)

Onneksi viereisistä pöydistä löytyi muitakin lounastajia ei sen paremmin pukeutuneina, joten saatoimme istua ilman sen suurempaa häpeää lounaan loppuun saakka, heh. Menu koostui alkusalaatista, kanakeitosta, valinnaisesta pääruuasta sekä jälkiruokateestä herkkuineen. Ensikosketus azerbaidzanilaiseen keittiöön oli lopulta varsin onnistunut (johtui ehkä suurimmaksi osaksi siitä, että olimme jokainen niin jäässä, että mikä tahansa lämmin ruoka olisi maistunut sillä hetkellä taivaalliselta ;)) eikä hintakaan päätä huimannut. Lounasmenu maksoi muistaakseni 350-400 ruplaa eli alle 10 euroa. Pelkistä puitteista saisi Suomessa maksaa saman hinnan. Pitkän lounaan jälkeen lähdettiin takaisin kolean sään armoille. En muista, milloin viimeksi olisi paleltanut niin paljon, vaikka päällä oli muun muassa se superlämmin untuvatakki! Kai sitä olisi kaivannut povitaskuun Salppurin kisoista tutun taskumatin, niin kylmyys olisi ainakin unohtunut helpommin jos ei muuta. 

Käveltiin hetki keskustassa eli toisin sanoen Nevskiä edes takaisin. Siinä ei muuten pääkatu ihan äkkiä lopu kesken. Neljän jälkeen oltiin tehty treffit veljen ja tämän kaverin kanssa psst! samat tyypit seikkaili myös Barbadoksella... Stockmannille ja sieltä jatkettiin sitten skumppapullot kourassa tsekkaamaan Pietarin luksusopiskelija-asunto. Ei hullumpi! Skumpat huiviin ja illaksi takaisin Nevskille, jossa kohteena oli espanjalainen ravintola  Las Torres. Pöytävaraus oli meillä etukäteen ja melko täyttä tuntui ravintolassa olevan. Nettisivut kivasti vain venäjäksi, mutta itse ravintolassa sai varsin hyvin palvelua myös englanniksi. Ruoka oli erittäin hyvä, takuuvarma espanjalainen kaikkine alkutapaslautasineen ja vielä parempi viini. Sommelier tarjosi kyseisen punkun jota pojat ilmeisesti olivat aiemminkin käyneet "maistelemassa" listan ulkopuolelta ja oli kyllä joka ruplan arvoinen, sen mitä viineistä itse ymmärtää :). 

Illalliselta tie vei hotellille ja Pub 8th Lineen. Samassa pöydässä meidän kanssa istui muitakin suomalaisia, Pietarin Sokos Hotellien henkilökuntaa. Mukavaa väkeä ja melkoisia tarinoita paikallisesta menosta. Paikallinen olut virtasi - ei tosin uponnut allekirjoittaneeseen, jonka oluenjuontiharjoitukset ovat vielä pahasti kesken - ja juttu luisti. Jälleen kerran voi todeta sen seikan, että lyhyilläkin reissuilla kohtaamiset ovat niitä juttuja, mitkä säilyvät mielessä ja pitkään. Oli sitten paikallista väkeä, muita reissaajia tai aamuviiden pimeän taksin kuski.

Lauantai 23.3.

Loistokkaan aamiaisen jälkeen oli aika suunnata tutkimaan Pietarin shoppailutarjontaa. Käveltiin hetki Nevski prospektia ja poikettiin muutamissa melkoisen hienoissa liikkeissä. Lopulta päädyttiin Galeria-nimiseen kauppakeskukseen, josta löytyy vaatimattomasti 300 eri liikettä merkkivaatekaupoista pieniin teeputiikkeihin, kymmeniin ravintoloihin ja löytyypä saman katon alta elokuvateatteri ja keilahallikin. Parin tunnin kiertelyn jälkeen mukaan tarttui kassillinen vaatetta tosin ei niistä luksusliikkeistä ;) ja varmasti halvempaan hintaan, mitä Suomessa. Muuta ei sitten osannut ostaakaan, kai sitä iski jälleen kerran jonkinlainen valinnanvaikeus kun ympärillä oli aivan liikaa tarjontaa ja kaikkea kivaa, niin sitten lopulta ei enää tiennyt mitä nappaisi mukaan. No, hyvä toisaalta niin - rahat säästyi. 

Lauantai oli muutenkin kivan aurinkoinen, etenkin aamupäivä. Ostoksilta jonne velikin oli vaivihkaa edellisillasta selvinneenä seuraamme liittynyt jatkettiin pienelle nähtävyyskierrokselle, ensin metrolla ja sitten kävellen. Kuten postauksen otsikkokin kertoo (lainattu jonkin matkaoppaan kirjoituksesta), niin Pietarissa vieraillessasi olet kuin jättiläismäisellä historian luennolla. Arvata siis saattaa, että nähtävää on enemmän kuin monessa muussa miljoonakaupungissa yhteensä. Parin päivän reissulla siitä kaikesta ehtii siis nähdä vain murto-osan ja onkin tehtävä valintoja tai vaihtoehtoisesti niin kuin me. Meillä ei juuri ollut suunnitelmaa, mitä kaikkea pitäisi koluta. Oikeastaan käytiin katsomassa ne paikat, mitä matkan varrelle sattui sopivasti ilman stressiä :). Välillä on kiva niin.

Talvipalatsi Palatsinaukiolta päin

Jo itse Nevski ja Neva-joki ovat mielestäni nähtävyyksiä. Ei sellaisia vaan joka päivä tule nähtyä. Museot jätettiin tälläkin reissulla välistä, sillä esimerkiksi pelkästään Eremitaašiin tarvisi mielestäni kokonaisen päivän. Ulkoa käytiin toki rakennus katsastamassa ja valtavalta sekä hienolta se näytti. Kierroksellamme kameran muistikortille ja mieleen tallentui lisäksi Pietari-Paavalin linnoitus, Iisakin kirkko, Gostinyi dvor, joka on pienistä kaupoista koostuva suuri tavaratalo, jonka ulkopuolelta löytyy taidemarkkinat, Kirkko veren päällä sekä Konyushennaya squaren hienot ravintolat, klubit ja marketit. Konyushennayalle piti jo maalis-huhtikuussa aueta Jamie's Italian -ravintola mutta ainakin nettisivujen mukaan paikka odottaa yhä tulemistaan. Ravintolan julkisivu käytiin toki katsastamassa, voidaan sitten vaikka tyttöjen kanssa tehdä makumatka Pietariin Jamien luokse, kunhan herra saa ovet auki :). Vai mitä?

Iltaa kohti aurinko katosi ja tuttu kylmä tuuli palasi Pietarin katukuvaan, joten päätettiin lähteä hotellia kohti. Taksin löytäminen Palatsinaukiolta osoittautui kuitenkin melko haasteelliseksi. Autoja ei näkynyt ensin missään ja sitten kun vihdoin löydettiin yksi kaveri, niin tämä sanoi hinnaksi hotellille (matka n. 15min) 50e. No, arvata saattaa ettei huolittu :D. Käveltiin hetki kadun vartta ja lopulta saatiin sopuhintaisempi taksi lennosta - hinta muistaakseni vajaa parikymppiä euroissa. Ei siis kannata tyytyä ensimmäiseen tarjoukseen, turisteja viilataan varmasti melko paljon linssiin tuollakin, vaan etsiä seuraava tai sitten se ei niin virallinen vaihtoehto. Vaikka ulkolämpötila lähenteli nollaa ja tuuli miinusti siitä vielä pari astetta, niin kuski ajoi ikkuna auki koko matkan saarelle. Nice! Sananmukaisesti aika kylmä kyyti, mutta perille päästiin jälleen ruuhkista huolimatta. Lämmiteltiin hetki ja toinenkin hotellilla ennen illalliselle lähtöä. Veli oli varannut pöydän Sokos Hotel Palace Bridgen yhteydessä sijaitsevasta Dans le Noir?:sta, jonka konsepti lyhyesti tässä, heidän sivuiltaan lainattuna:  

Diner in the total darkness, guided and served by blind people, is a unique experience that changes our perception of the world by reversing point of views: A sensory experience that awakens the senses and allows us to completely re-evaluate our perception of taste and smell.    

Totta joka sana, illallisen alusta loppuun saakka. En aio tässä kertoa enempää illan etenemisestä, sillä konseptia toteutetaan ymmärtääkseni melko samalla kaavalla jokaisessa Dans le Noir? -ravintolassa. Jos siis olet matkalla Pietarissa, Pariisissa, Barcelonassa, Lontoossa tai New Yorkissa niin suosittelen ehdottomasti kokeilemaan :). Ruoka oli varsin hyvää mutta ennen kaikkea illallisesta jäi mieleen kokonaisuus. Se, kuinka näköaistin ollessa poissa pelistä, löytyy aivan uusi makumaailma ja fiilis itse ruokailuun. Tuli nimenomaan keskityttyä olennaiseen. Miten se viini löytää lasiin asti, mitä lautaselta löytyy ja miten mitäkin syödään. Aluksi tosi avuton olo, mutta lopulta loistava tunne, kun huomaa onnistuvansa. Hintataso oli hieman (mutta ei tosiaan paljoa) korkeampi kuin perjantain illallisen, mutta mielestäni varsin ymmärrettävistä syistä. Onhan tuollainen konsepti jotain täysin uniikkia. Illallisen jälkeen tuli testattua Palace Bridgen suussa sulavat sorbetit ja jäätelöt ja voisin sanoa, että veti vertoja jopa Sirmionen herkuille Garda-järvellä Italiassa, mmmmmm. 

Lounge, jossa odoteltiin itse ravintolaan ohjaamista

Pimeyden jälkeen jatkettiin Nevskin valoihin ja pietarilaiseen yöelämään. Myöhäisen illan aikana tuli testattua perinteinen vesipiippubaari, jossa ei taas olisi tiennyt yhtään mitä tilaa ilman poikien kämppiksen venäjän kielen taitoa. Yhä jaksaa ihmetyttää, kuinka englannin osaaminen on lähes olematonta. Pietari on kuitenkin niin rajan tuntumassa ja turistivirrat valtavia ympäri vuoden, että luulisi tänä päivänä kielen osaamiselle olevan kysyntää. Eikä tosiaan ollut kyse vain meidän parin päivän turistikokemuksesta, vaan samaa ihmetteli veli kavereineen koko kevään. Reissatessa on kuitenkin oppinut, että maassa maan tavalla ja ehkäpä ensi Venäjän reissua varten opettelenkin ne muutamat tärkeät fraasit tällä hetkellä osaamani kiitoksen lisäksi :). Illan lopuksi tuli tsekattua vielä poikien kantapaikka, Party Hard ja kyllä, nimensä mukainen baari. Taisi olla pojilla kanta-asiakasleimat jo otsassa, sillä palvelu tuntui pelaavan ja pöytään tuli kaikkea mahdollista tuplarommikolasta palaviin shotteihin. Pojat jatkoi iltaa aamuun asti tyylilleen uskollisina, me hypättiin puolestaan siihen ei niin viralliseen taksiin ja päästiin perille hotelliin nopeammin kuin koskaan, heh. 

Sunnuntai 24.3.

Sunnuntaiaamun aamiainen oli vähintään yhtä hyvä kuin lauantaina. Niiden pöytien ääressä voisi notkua useammankin tunnin ja syödä koko viikon edestä! Täytyy antaa erikoismaininta venäläisille pannukakuille vaahterasiirappeineen. En tosiaankaan oo normaalisti mikään makean ystävä, mutta ne pannukakut vei kyllä kielen mennessään. Onneksi ei tarvi työkseen syödä hotelliaamiaisia - siinä tapauksessa peilistä voisi katsoa takaisin aika monta kertaa isompi kaveri ;). Aamupäivä meni Vasilin saarella kävellessä ja aurinkoisesta säästä nauttien. Kyllä se kevät Pietariinkin alkoi pikkuhiljaa saapua. Aamulenkin jälkeen check out ja laukut säilöön ja sitten jälleen kerran kohti keskustaa. Yksi ehdoton tavoite oli syödä viikonlopun aikana sushia - löytyyhän kyseisiä ravintoloita Pietarista yli 500. Mistä siis valita? No, sinne mikä sattuu ensimmäisenä eteen tietysti. Käveltiin siis yhteen poikien kantapaikoista, jonne löytyi klubikorttikin jommankumman taskusta. Suurin osa aterioista oli happy hour -meiningillä eli kaksi yhden hinnalla, joten nälkä ei jäänyt kun tilattiin pöytä täyteen ruokaa viidelle hengelle. 

Kaviaaria Jelisejevin tiskissä

Väriloistoa macaronien muodossa

Sushien äärestä matka jatkui seuraavien herkkujen luokse, gourmet shop Jelisejeviin. Kulinaristin taivas, sanoisin. Vartijoita ja ovimiehiä tummissa puvuissaan oli lähes yhtä paljon kuin asiakkaita ja musiikista vastasi parvella soittanut viulisti. Ei hullumpi miljöö, vaikkakin välillä unohti olevansa ruokakaupassa. Mukaan ei tarttunut sammen mätiä, ei vielä tällä kertaa. Sen sijaan ostettiin macaroneja, erilaisia sinappeja, juustojen kanssa syötäviä hilloja ja olikohan siinä korissa vielä jotain muuta? En muista. Viinit ja juustot kiehtoivat kovasti mutta rajallinen tila matkalaukuissa ja etenkin juustojen säilyvyys mietitytti, joten ne jäivät odottamaan seuraavia ostajia. Jelisejevistä seuraava etappi oli kahvila. Eikä ihan mikä tahansa kahvila, vaan Café Singer. Rakennus, josta kahvilan lisäksi löytyy kuuluisa Dom Knigi -kirjakauppa, on alunperin suunniteltu Singerin ompelukonetehtaan haarakonttoriksi. Käymisen arvoinen paikka jo historiansa takia mutta myös kirjakauppa oli elämys. Etenkin matkaoppaita löytyi joka lähtöön ja taisi tuo "pieni" putiikki olla jopa yömyöhään asti auki. Ainiin. Juotiinhan me ne kahvitkin ja listalta löytyi vaikka mikä, sillä kaikista kahveista en ollut koskaan kuullutkaan. Hinnoissa oli tällä kertaa melkoisesti ilmaa ja kahvikupista ja jäätelöpallosta/ porkkanakakkupalasta sai maksaa tuplat normaaliin kahvilakäyntiin verrattuna. Sallittakoon Singerille, tämän kerran.

Café Singer

Afternoon tea

Kellon viisarit näytti puolta kuutta ja päätettiin suunnata poikien vaatimattomaan opiskelijakämppään odottelemaan junan lähtöä. Katseltiin muun muassa formulakisa venäläisellä dubbauksella ja kuunneltiin Pietarissa hiottuja bisnesideoita. Sitten vielä viimeinen metromatka rautatieasemalle, Allegron kyytiin yhtä sujuvasti kuin Suomen päässä ja parin tunnin kotimatka saattoi alkaa. Vaikkei lähtiessä ollutkaan mitään ennakkoluuloja Pietaria kohtaan olihan viime reissusta Venäjän puolelle kulunut kuitenkin melko pitkä aika, niin silti kaupunki osasi yllättää positiivisesti. Edelleen ihmettelen, miten miljoonakaupungin katukuva voi olla niin mielettömän siisti. Ei roskan roskaa, siitä pitivät kadunlakasijat huolen kellon ympäri, tai ainakin siltä se tuntui. Upeaa arkkitehtuuria, erinomaista ruokaa (mikä oli ehkä suurin positiivinen yllätys) ja pääosin ystävällistä palvelua yhtä tai kahta kohtaamista lukuun ottamatta. Olokin oli esimerkiksi yöllä ulkona liikkuessa paljon turvallisempi kuin monissa muissa Euroopan suurissa kaupungeissa. Voin siis suositella Pietaria ihan jokaiselle ja sieltä varmasti myös löytyy jokaiselle reissaajalle jotakin. En voisi itse kuvitella asuvani noin suuressa ja hektisessä kaupungissa, mutta haave olisi tehdä hieman pidempi reissu sinne kesäaikaan, jolloin ei tarvitsisi välittää viimasta ja pukea lukuisia villapaitoja ja untuvatakkeja päällekkäin. Jotain suurta niin lähellä, ettei sitä oikeastaan vieläkään käsitä. 

СПАСИБО St. Petersburg!

Barbados, it has stolen my heart - Part 3.

Mitä: Pakomatka Suomen kaamoksesta Karibian lämpöön

Missä: Barbados

Milloin: 24.-29.11.2011 - viimeinen kolmannes parin viikon reissusta

Alkuun pahoittelut siitä, että Barbados-stoorin 3. osa viipyi näin pitkään. Koko alkuvuosi on ollut tuhannen hektistä, kun on saanut sovitella täyspäiväistä työntekoa, gradua ja proseminaaria yhteen kaiken muun (ai minkä?) elämänsä kanssa. Nyt pikkuhiljaa on kuitenkin päässyt arkeen kiinni ja nuo ***** kouluhommat alkaa olla voitonpuolella, joten ehkäpä aikaa blogillekin on taas hiukan enemmän. At least that's what I hope. Rentoutumishetkiä tähän vuoteen ei ole vielä liian montaa mahtunut ja tiedän valitettavasti jo nyt, että reissun viimeisten päivien kertaaminen ottaa allekirjoittaneelle koville. Ihan äkkiä ei nimittäin ole mahdollisuutta lähteä uuteen reissuun, mutta jospa viimeistään ensi talvena keksisi taas jotakin. Mutta sitä parempaa odotellessa, tässä Barbados-loman viimeinen kolmannes. 

Torstai 24.11.

Torstaiaamun kaava oli sama kuin viikkoa aiemmin: kun aurinko lämmitti tarpeeksi, niin hypättiin autoon ja nokka kohti Boatyardia. Kyllä, autoon. Eikä ihan mikä tahansa auto vaan punainen ja pieni Mini Moke (kuvia seuraa myöhemmin), johon mahtui helposti kummitytön perhe ja kaupan päälle vielä kaksi lähes yhtä pientä tyttöä rantakasseineen. Kyseisen auton sai vuokrattua neljäksi päiväksi 400 paikallisen dollarin hintaan. Kuten aiemmissa postauksissa kirjottelinkin, niin busseilla saarella pääsee liikkumaan tosi kätevästi, mutta jos haluat jonain päivänä lähteä omatoimisesti kiertelemään ja välttää reggaebussien tungokset sekä bajan-aikakäsityksen mahdolliset viiveet niin mikä ettei. Tällöin auton vuokraus on suositeltavaa - kunhan muistat vasemmanpuoleisen liikenteen ;). Pikkulauantai oli poikien osalta ylläriylläri venynyt taas kukonlauluihin, joten saatiin viettää koko aamupäivä keskenämme Boatyardin musiikeista ja juomaämpäreistä nauttien.

Varsinainen ohjelmanumero päivälle oli syvänmerenkalastus, only for guys but... Kanadalaisvahvistuksemme nukkuikin sitten pommiin ja kun muut pojat olivat soitelleet tämän perään useita kertoja ilman vastausta, niin mä sitten uhrauduin kalaksi kalastajaksi kanadalaisen paikalle. Syvänmerenkalastus on jokseenkin suosiossa Barbadoksella ja Bridgetownin satamassa törmää usein melko hulppeisiin kalastusveneisiin. Me hypättiin tällä kertaa Cannon -nimisen järjestäjän paattiin, jota oltiin suositeltu useammasta eri suunnasta. Neljän tunnin kalastusreissu 7 hengeltä (pommiin nukkunut juhlijakin siis ehti laivaan juuri ennen sumutorvien soittoa) maksoi 1000$, joka lienee aika perustaksa. Kyseistä yritystä kehuttiin miehistön ammattitaitoisuuden vuoksi ja kaikkensa kyllä tekivätkin, että turistit olisivat saaneet kalaa. Korjaan, big fish! Cannonin viikko-ohjelma oli sen verran jo buukattu, että jouduttiin tyytymään iltapäivän reissuun, klo 14-18 ja tällöin ei tietääkseni kaikkein paras syönti ole. Saalis jäi siis muutamaan tonnikalaan, kun aamupäivän ryhmä oli napannut muiden muassa pari suurta king fishiä. Muita tyypillisiä "mato-onkeen" tarttujia noilla vesillä ovat flying fish, marlin ja dolphin fish. Varmin saanti (kalan, ehkä muunkin...) lienee kuitenkin Oistinsin perjantaikarkeloissa, joista lisää alempana. 

Kalastusreissun fiilis oli kuitenkin laihasta saaliista huolimatta kiva. Oli hauska nähdä vaihteeksi jotain muuta kuin ranta- ja bile-elämää sekä päästä katselemaan niitä valkoisen hiekan uskomattomia biitsejä mereltä käsin. Kalatkin saatiin valmiiksi perattuina mukaan ja vieläpä taksikyyti botskin omistajalta takaisin Gapiin. Tarkoituksena oli alunperinkin kokata mahdolliset kalat itse ja suunnitelmasta pidettiin yhä kiinni, vaikkei niitä marlineita tullutkaan. Siispä käytiin kotimatkalla täydentämässä illan ruoka-ainesvarastoa JB's Complexin kautta ja kala-altaasta tarttui omien tunien lisäksi matkaan doplhin fishiä ja marlinia. Illallisporukan koko oli 11 henkeä ja paikkana toimi kummitytön perheen terassi. Itse kokkailtiin riisit, valkosipulileivät ja fetasalaatti kalojen kylkeen mutta itse pääruoka jätettiin maestron haltuun. Divi Southin ystävällinen kokkisetä nimittäin pyöräytti päivän saaliin pannulla ja aiiii että! En ainakaan muista, milloin olisin yhtä hyvää kalaa syönyt. Kelpaisko?

Ilta ei suinkaan päättynyt kalaherkkuihin, vaan jatkui jo perinteiseen tyyliin Divin minigolfradalla. Sama vanha jengi kasassa ja armoton kisailu. Pienimpiä tyttöjä lukuun ottamatta naisväki tosin tyytyi tällä kertaa valokuvaajien rooleihin ja miehet sai taistella pareista ja birkuista. Viimeisille väylille ois jälleen kerran tarvittu otsalamppuja - ehkä niiden täysien banks-korien kantaminen hidastutti itse tarkoitusta, mikä ikinä sitten olikaan? Ennen puolta yötä pojat hyppäs linjan viimeiseen bussiin ja aikoivat kuulema kampukselle nukkumaan. Tompankin kisakunto jostain syystä petti, joten oli aika kutsua paikalle edellisiltana tutuksi käynyt baarimestari näyttämään vielä niitä Gapin illanviettokulmia, jotka oli jostain syystä aiemmin jääneet paitsioon. Ennen kukonlauluja ja reggaebiittejä löysin kuitenkin tien takaisin hotellille ja muutamien kop kop -tunnustelujen jälkeen ovikin aukesi! Hyvää yötä, vähiin käy ennen kuin loppuu.

Perjantai 25.11.

Montaa tuntia ei ehtinyt perjantai vanheta, kun jo Maijan kanssa löydettiin itsemme Divin parkkipaikalta ahtautumasta pienen ja punaisen Mini Moken kyytiin. Tällä kertaa edellispäivän ennätys rikottiin ja kyytiin mahtui 7 henkeä tavaroineen. Suunnitelmissa oli lähteä tsekkailemaan Barbadoksen West Coastia, joka on etenkin hienoista luksusta matkaltaan etsivien suosiossa. Tämä tuli huomattua jo menomatkalla Manchesterin kentällä, kun kuuntelimme rouva X:n tarinoita. Muuan Tiger Woodskin vihittiin muuten länsirannikon hiekoilla, mutta ei siitä sen enempää. Koko suhdekin kun on jo siirtynyt historian kirjoihin. Ennen merta ja perjantaihengailua aurinkotuoleissa lojuen pysähdyttiin muun muassa supermarketissa ostoksilla ja Sandy Lanen golfkentällä. Paikallisoppaamme vei meidät erään palmun juurelle ja kyllä - se sijaitsi keskellä yhtä kentän väylistä, mutta golfareita ei juurikaan näkynyt. Oliko sitten liian aikaista vai ei tarpeeksi rahakkaita turisteita vielä saarella? Oli siis ruhtinaallisesti aikaa viritellä kameroita ja poseerata spiraalipalmun kera!

Sandy Lane Golf Course

Ramschackle beach bar

hyvin mahtuu!

Palmun juurelta matka jatkui kohti perjantain määränpäätä, Ramshack bayta ja Ramschackle beach baria. Nyt tulee taas näitä hyviä vinkkejä "Miten löydät perille". Kulje länsirannikkoa pitkin Holetownin keskustan pohjoispuolelle, paikan nimi on Mount Standfast. Etelästä tultaessa pinkin betoniaidan ja hotellin jäädessä vasemmalle puolen tietä olet jo lähellä. Vielä vähän eteenpäin, niin löytyy parkkipaikka oikealta puolelta, pienoisessa rinteessä. Auto parkkiin ja alas rantaan Lonestar Restaurant -kylttien kohdalta tai mistä ikinä pääsetkään sukkuloimaan :). And there you are! Turkoosi meri edessä ja rum punchit sekä mielettömän hyvät smoothiet odottavatkin jo juojaansa. Ainiin, pojat kera espanjan opettajattaren ehtivät samaan kohteeseen puolenpäivän tienoolla. Barbadoslaiseen tapaan maksoit jälleen aurinkotuolista 10 dollaria päivältä ja sait käyttää sen Ramschacklen ruokatilaukseen. Hintaesimerkkeinä wrapit 18$ ja smoothiet (ilman tai alkoholin kanssa) 10$. Kyseinen rantabaari on vanhemman englantilaisherran omistuksessa ja muutenkin henkilökuntaan näytti kuuluvan barbadoslaistuneita vaaleaihoisia. Muutamia viikkoja aiemmin baarissa ja biitsillä oli kuulema vieraillut suomalainen, kuuluisa iskelmälaulaja. Löytyisikö sisäpiirintietoa, oliko kyseessä Danny vai Ressu Redford?

Kyseisellä biitsillä pysähteli kohtuullisen usein katamaraaneja ja pikaveneitä lounaspaussille sekä snorklailemaan jättikilpikonnien kanssa. Uskalsipa kummityttö 6-veekin sadan metrin päähän sukeltelemaan kera kilppareiden :). Loppupäivä kului nopeaan: syöden, juoden, pieniä sadekuuroja pakoillen ja hiekkalinnaa tyttöjen kanssa rakentaessa. Varsinainen action koettiin kuitenkin paluumatkalla Gapiin illan hämärtyessä. Mitä turhaa vetää avoauton päälle kattoa, vaikka sadepilvet lähestyy uhkaavasti. Mieluummin kastutaan läpimäriksi ja viiletetään valtatietä pitkin kohti kotia tukista ja aurinkolaseista kiinni pitäen. Kunnes sitten pari kilometriä ennen määränpäätä pysähdytään ja kastutaan vielä enemmän kattoa laittaessa, ahah! Mutta olipahan pojilla hauskaa kun myöhemmin kerrottiin meidän pikkuajelusta ja muutamalla ohiajaneella myös... Baywatchissa odotti kuitenkin lämmin suihku ja kuivat vaatteet, joten lopputulemana yksi hauska kokemus lisää ja ennen kaikkea erityisen kiva päivä takana. 

Iltakymmeneltä hypättiin bussiin kohti Oistinsia ja perjantai-illan kalamarkkinoita, minä, Maija, Tomppa ja Sari tyttöjen jäädessä hotellille lapsenvahdin kanssa. Oistins Fish Festival järjestetään paikallisten, kalastuksen parista elantonsa saavien tueksi käsittääkseni lähes joka perjantai, ainakin sesonkiaikaan. Okei, tarjolla on kalaa monessa eri muodossa ja voin suositella muun muassa blue marlinia. 20$:lla sai ihan mielettömän annoksen ja halpaa banksia (3 kpl 10$) tai rum punchia kylkeen, niin jo alkoi festaritunnelma löytyä. Kalan lisäksi markkinoilta löytyy elävää musiikkia kahdelta eri lavalta, lyhyesti sanottuna toisella on reggaebileet ja toisella lavatanssit. Musiikin lisäksi kojuja, jotka ovat täynnä paikallisia käsitöitä ja koruja, astioita, coconut wateria ja niin edelleen. Tuli fiilis, että näissä perjantai-illan karkeloissa turistit ja paikalliset olivat todellakin yhtä eikä karibian jo-niin-tutuiksi-tulleet sadekuurotkaan haitanneet menoa. Puolen yön jälkeen hivuttauduttiin kohti Gapia ja jo aiemmin kantapaikaksi muodostunutta Mc Bridesia. Paikka oli tällä kertaa täydempi kuin koskaan aiemmin ja totta puhuakseni nyt ahdisti. Vessaan ei uskaltanut lähteä raivaamaan tietä läpi tanssilattian, sillä vaihtoehtoina olisi ollut joko litistymistukehtumiskuolema tai sitten 152 käsiparia pitämässä susta kiinni ties mistä, niin että pakoreittiä ei yksinkertaisesti ole. Ei siis vessaanmenoa tuona iltana! Pilkkuun asti kuitenkin jaksettiin ja siitä sitten siirryttiin hotellin viereiselle hodarikioskille, joka btw on saaren paras! Poikien kokemus 4kk ajalta. Hodari maksaa 3-5$ ja siitä lähtee suurempikin nälkä, kun valitsee sämpylän täytteitä turvoksiin. Puoli neljältä tuli nuijanukutus ja kohti lauantaiaamua.

Fiiliksiä festivaalikujilta

The dinner is ready

Local arts and crafts

Bilelavan meininkiä

Breakdancea ja reggaerytmejä

Lauantai 26.11.

Perjantai-lauantai -yönä iski sitten kunnon rankkasade, lähes tulkoon myrsky. Kun aamulla varovasti uskalsi raottaa parvekkeen ovea, niin vastaan tuli läpimärät laatoille pudonneet pyyhkeet ja sellainen tuulenvire, että oli parempi mennä kalantuoksuisine hengityksineen vielä hetkeksi peiton alle. Ei siis kiirettä nousta, vaikka toisaalta sade ja myräkkä vähän harmittikin, kun loma läheni loppuaan. Puolenpäivän jälkeen aurinko alkoi sitten vähitellen näyttäytyä ja päätettiin suunnata Bridgetowniin. Matkalla bussipysäkille teki sateen liukastama rantabulevardi kepposen ja löysin yhtäkkiä itseni etsimästä multamarkkoja. Hetki meni siinä keräillessä jo aiemmassa elämässä kipeetä saaneita nilkan nivelsiteitä kasaan mutta matka jatkui! Mitäpä sitä ei shoppailun eteen tekisi? Veljelle kuitenkin puhelua, että tuopa se ideaaliside tullessasi, jos et halua kantaa siskoasi pitkin B-townin katuja loppupäivää. Tehtiin treffit kiinalaiseen lounaspaikkaan, aika lähellä Cave Shepherdia, joskaan enää ei kykene tarkempia koordinaatteja antamaan. Nilkka teipattiin ja eikun jatkamaan matkaa, jonka varrelle sattui niin Victoria's Secretiä, tax free -juomia ja lopulta myös niitä niin kauan kaivattuja rannekelloja.

Ensimmäisestä vastaan tulleesta putiikista Kanadan vahvistus Cory osti kultakellon, ja seuraavassa kaupassa pääsinkin mä sitten veljeni innoittamana vauhtiin. Tommin ranteeseen jäi tyylikäs nahkarannekkeinen kello ja oma lompakko keveni kahden Guessin verran. No mutta kun oli valinnanvaikeus! Olisinhan mä ollut hullu, ellen olisi ostanut kahta kansainvälisellä takuulla varustettua kelloa 145e:n yhteishintaan? Ja valinnanvaikeus johtui yksinkertaisesti siitä, että toisesta suurempitauluisesta ja maskuliinisemmasta kellosta (Barbadoksella 80e, Suomessa 239e) tuli arkikello, kun taas toinen on korukello ja vähän spesifimpiin tilanteisiin. Hetkeäkään en ole katunut, aina on jompi kumpi kello kulkenut ostohetkestä lähtien päivittäin ranteessa ja hyvin pelittää. Ja tiedän ettemme ole ainoita, joiden käteen on terästä ja timantteja Barbadokselta tarttunut ;). Kellokaupan ovien sulkeuduttua jatkettiin vielä smoothie-/terveyskioskin kautta Bridgetownin aukiolle kuvailemaan maisemia ja lukuisia kellokäsiä ja sitten pikkuhiljaa Gapiin minigolfin pariin. Reissun viimeiset pelit, joten oli ratkaistava turneevoittaja. Enkä enää muista kuka sen voitti.

Golfkentän sulkeuduttua ja pelaajien kunnon petettyä oli aika jakaantua kahteen jengiin: pojat halusvat viettää boys night out, olihan Tompan vika ilta saarella ja eivät kuulema sellaista olleet vielä viettäneet, eheheh. Naiset jätettiin pärjäämään omillaan ja kyllä se meille sopi! Miesten suunnatessa johonkin muovituoliravintolaan valittiin me jo aiemmin hyväksi havaittu Café Sol margaritoineen. Menusta valikoitui tällä kertaa fajitaksia ja pöytää odotellessa oli pakko maistaa muutama margarita. Enempää me ei oltais missään nimessä haluttu juoda, mutta viereisen pöydän brittimiehet halusivat salaa tarjota muutaman drinkin. No, kyllähän ne piti vanhentumasta pelastaa! Mikä hassua, miehet kuitenkin luikkivat annoksensa syötyään karkuun ja jatkoivat matkaa, mitään sanomatta. Ei ihan ajatukset kohdanneet ilmeisesti :D. Meidän pojathan olivat kadonneet jo aikoja sitten Holetownin 2. streetille, josta taisin mainita jo aiemmin. Halukkaat voivat googlettaa, sanottakoon sen verran että muutama kymmen laittomasti maahantullutta "tanssijaa" tuolta kadulta joutui vuodenvaihteessa pakkaamaan laukkunsa ja lähtemään kotiin, kun sinipukuiset miehet eksyivät baaritiskille... 

Sunnuntai 27.11.

Taka-ajatuksena mulla ja Maijalla oli jättäytyä lauantain suurimmista riennoista pois, sillä sunnuntaina piti olla kuosissa! Määränpäänä Bathsheba ja Independence Surf Competition. Saaren itärannikolle oli tarkoitus ensin matkata bussilla ja me lähdettiinkin jo suht varhain kohti B-townia, josta sitten lähtis näitä ns. pitkänmatkanbusseja. Odoteltiin linja-autoasemalla ja ihasteltiin puluja ja muita kirkkoon menijöitä kunnes pojat soittivat, että suunnitelma muuttuu ja hypätäänkin Gabin taksiin. No, ihan hyvä idea lopulta, sillä siinä vaiheessa kun oltiin pari tuntia odoteltu, soitettu uutta aikataulua ja taas odoteltu, niin kello oli iltapäivän puolella. Bussi Bathshebaan olisi kestänyt reilun tunnin ja Gabin kyydissä päästiin perille puolessa. Deal! Ja tervetuloa kaatosade. Keskimaan jyrkät ja mutkaiset tiet meinasi tuottaa päänvaivaa, kun ojat tulvi ja paikalliset (poislukien meidän kuskimme) pelkää vesisateessa ajamista. Perille kuitenkin päästiin ja siellä oli jo kisat hyvässä vauhdissa. Ihanat pikku surffarit - ja vähän ne isommatkin - seisoskelivat sateessa ja odottivat hurrrrrjia aaltoja. Ensimmäiset pari tuntia oltiin teltan suojissa, tingittiin hampurilaisia ja hot dogeja kuin Tallinnan torilla konsanaan ja päästiin yhteiskuviin kalmankalpean kanadalaisperheen kanssa. 

Bathsheba

Huonoa läppää, ilmaisia rum puncheja ja välillä muistettiin katsella niitä laineilla matkaavia surffitukkiakin. Täytyy kyllä sanoa, että mun mielestä kisaan osallistuvat naiset veti paljon paremmin! ;) Meidän pojilla oli puolestaan ehkä koko 2 viikon hassuin olo ja sehän näkyi sitten kuvista. Siis naamoista. (Siksi laitoinkin tähän vain oman pärstäni.) Maijan kanssa hymyillään kuin mitkäkin riemuidiootit ja nautiskellaan rommeja, kun samaan aikaan pojat tyytyy vichyyn ja kameroiden välttelyyn. Merisairauskin taisi muutamaan iskeä aaltoja katsellessa. Kisat oli ohi 4-5 maissa ja hypättiin jälleen Gabin kyytiin. Poikien kisakunto loppui kuin seinään, vaikka vasta muutama viikko kuukausi takana, häh. Jäivät siis yliopistolle ja feidasivat meiän vikan illan, krauuuuu :(. Ikuinen leima otsaan. Päädyttiin sitten oman hotellin naapuriin, Harlequiniin, jota kummitytön vanhemmat olivat aiemmin kehuneet. Omalle lautaselle päätyi Tropical tuna hintaan 55 dollaria ja viinipullo puokkiin, 46 paikallista rahaa. Hintatasoltaan tosiaan hieman kalliimpi paikka, ruoka ihan jees ja voi sanoa että hintansa väärti, mutta parempiakin paikkoja tuli reissun kuluessa testattua. Näin sunnuntai-iltana paikka oli aivan täynnä ja "meidän oma tarjoilija" joutui valitettavasti palvelemaan myös muita. 

Istuskeltiin vielä tovi eli useampi tunti baaritiskillä ja tilailtiin mitä kummallisimpia juomia. Maija, kai kirjotit sen suklaadrinkin sisällön ylös? Hyvin alkoholilta naamioituja olivat joka tapauksessa, sillä vasta kävelemään lähtiessään huomasi, että ruoan lisäksi on jotain juotukin. Mä siinä lopun yötä sitten opetin suomea ja neuvoin tiskaamisessa, kunnes ravintola meni sulki ja oli aika tutustua vielä hetki Gapin yöhön. Tällä kertaa baarit tuli skipattua ja sen sijaan ihailtiin lähinnä rantamaisemia ja suhteellisen hiljaista sunnuntaiyötä. Aika lensi ja lopulta päätin luovuttaa - ajattelin kai, että ehkä parin tunnin unet ennen viimeistä päivää ja lentoa kotiin olisi paikallaan. Pff, näin jälkikäteen voisi sanoa että yliarvostettua. Loistava ilta, loistava loma. Ja kaikki loppuu aivan liian lyhyeen.

Maanantai 28.11.

Joskus sen on myös loputtava. Surullinen tosiasia, jonka tiedostaa jo sillä hetkellä, kun reissuun lähtee. Ja niin oli maanantaiaamuunkin herättävä ja alettava laittaa tavaroita kasaan. Hieman taivaalta roiski jälleen vettä, mutta ei mitään verrattuna aiempien päivien saavista kaatoihin. Baywatch-Mitchin (jota ei muuten koskaan löytynyt) hoivista piti tehdä check out klo 12 mutta alakerran ravintolan yhteydestä löytyy onneksi lounge, jonne saa jättää tavarat ja josta löytyy suihkut ym. veloituksetta hotelliasukkaiden käyttöön. Pisteet siitä! Tommi ja Eerik tulivat samoihin aikoihin etelään rommiostoksille ja ilmeisesti hyvittelemään muutaman edellisillan passausta seuraksi hotellin naapuribiitsille, jota ei vielä ollut edes korkattu. Dover Beach löytyy ihan kivenheiton päästä läheltä Divi South -hotellia. Hyvät parkkitilat, lähellä halpa ja hyvä kiinalaisravintola, joka toimii myös noutopaikkana sekä myös rantaravintola. Lisäksi Doverilta saat vuokrattua vesiurheiluvälineitä laidasta laitaan. Pojat nappasivat kainaloon surffilaudat ja me päästiin ensikertaa ihailemaan parin kuukauden aikana hankittuja taitoja. No, kyllähän siellä lautojen päällä välillä jopa hetki pysyttiin! Mun nilkkani sanoi toistamiseen riks raks ja krrrrrr, jälleen kerran syypäänä oli liukas sateen kastelema laveri ja kipu oli kolminkertainen aiempaan verrattuna. Siinä sitten makoilin rantahiekalla jääpussi nilkassa ja toivoin, että jalka kestäisi hetken kuluttua edes hieman astua. 

Dover beach

4 maissa oli aika suunnata takaisin hotellille sateen säestämänä. Kadut tulvi ja kahlattiin paljasjaloin kuravedessä. Onneksi oli kyseessä nivelsiteet eikä mikään avohaava :). Ja olihan mulla matkaseurana kaiken varalta sairaanhoitaja! Siispä loungeen suihkuun, vaihtamaan vaatteet ja hetki hengailua sekä rommien pakkailua. Kellon lyödessä 19 oli aika napata taksi ja sanoa hei hei sekä pojille, Gapille että koko Barbadokselle. Taksi kentälle maksoi kutakuinkin 40$ ja siihen sai sopivasti tuhlattua viimeiset paikalliset rahat. Laukkujen paino vähän jännitti. Tullessa oli toki ollut Suomi-tuliaisia, mutta olipahan niitä takaisinpäin viemisiäkin... Ei mitään hajua paljonko laukku mahtaisi painaa ja lopulta mentiin puoli kiloa yli sallitun. No problem! Kentällä muuten meni kaikki suht ok, jopa passintarkastusjonot oli siedettäviä mutta eipä sitten saatu buukattua laukkuja suoraan Helsinkiin. Paluulentoreittihän meillä oli alunperin Bridgetown - Manchester - Kööpenhamina - Helsinki. Yritettiin sanoa vastaan useammalle eri virkailijalle ja toistella, että pakkohan sen on onnistua kun tullessakin oli mahdollista, vaan ei auttanut. Siispä jo valmiiksi myöhässä olleeseen koneeseen ja pahinta peläten, sillä ei ollut vaikeaa laskea 1 plus 1 yhteen meidän vaihtoaikoja ja matkalaukkujen uudelleen tsekkauksia. Unta naamaan toivoen, että seuraavan kerran heräis Suomesta kotisohvalta. Tai oikeastaan mieluummin niin, että kone ei olisikaan lähtenyt mihinkään ja tiedossa olisi ollut pari ekstra lomaviikkoa...

Tiistai 29.11.

Eipä sitä taaskaan osannut oikeen nukkua, vaikka nappasin Maijalta unipillerikin. Kanssamatkustajat olivat tosin paljon iisimmin kuin tulomatkan päivälennolla mutta mä en vaan osaa koneessa nukkua. En, vaikka takana olleet yöunet oli lähes olemattomat. Tuulet oli suotuisia ja matka oli 1h 20min nopeampi kuin tullessa (kyllä, aikaerot huomioiden ;)). Oltiin siis about alkuperäisen lentosuunnitelman aikataulussa, sillä lähtö Barbadoksen päässä oli tosiaan viivästynyt. Jumbon purkaminen kesti ja kesti ja kun oli tiedossa, että laukut on käytävä nappaamassa mukaan niin mielessä kävi jo että jatkolennolle ei ehditä. Puoliunessa ja bajan-fiiliksissä pyydeltiin kanssamatkustajilta ohituslupia maihintulotarkastuksessa. Oli myös erityisen viisasta mennä kysymään tullivirkailijoilta, että mitäs jos me tytöt jätettäis laukut tänne kentälle ja juostais jatkolennolle? Kyllähän ne matkatavarat sieltä perästä tulee! Siitä hyvästä jäätiin sitten nalkkiin ja vietettiin 45min tullimiesten kuulusteluissa :D. Saattoi heittää viimeisetkin haaveet Köpiksen lennolle ehtimisestä. Meidät erotettiin eri tiskeille ja matkatavarat nostettiin pöydälle avaamista varten. Tullissa esitetyt kysymykset noudattelivat seuraavanlaista linjaa:

- Mitä teitte Barbadoksella? 

- Kenen luona? Mitä veljesi siellä tekee?

- Kuka maksoi matkasi? Oletko varma? En hitossa ole varma!

- Mistä tunnet matkakaverisi? Mitä hän tekee työkseen? Kuinka kauan olette tunteneet?

- Tunnetko tullimääräykset? Ydinaseita? Pornografiaa? Huumeita? Viinaa?

- Kenen laukku, miksi näin paljon vaatetta? 

- Kuinka paljon alkoholia? Onko kaikki omia? No ei ole rommit omia, pojat pakotti tuomaan. 
- Jatkolentosuunnitelmat?

Tätä yllä olevaa sitten toistettiin, toistettiin ja höystettiin Are you sure? -kysymyksillä. Välillä pyyhittiin sormenjälkiä ja otettiin muun muassa rommipullojen kyljistä näytteitä. Siinä sitten ihmeteltiin ja vastailtiin kiltisti setien (tai no Maijalla taisi kyllä olla vähän nuorempi seuralainen) kysymyksiin mitä osattiin. Eivät ilmeisesti löytäneet kuitenkaan etsimäänsä, sillä lopulta meille toivotettiin hyvää matkaa ja pahoiteltiin, että jouduttiin nalkkiin mutta syytä ei voi kertoa. Ja me tytöthän oltiin iloisia siitä ettei tarvinut kokea manchesterilaista putkaa ja rommit säilyi mutta herneet meni nenään kun viimeinenkin oljenkorsi jatkolennolle oli gone. Tullimiehet sitä paitsi ohjeistivat meidät väärin jatkolentoa operoivan SAS:n tiskille setvimään asiaa. No, sehän oli reilun kilometrin päässä aivan lentokentän toisella laidalla. Siinä oli sitten kiva turvonneen nilkan ja matkatavaroiden kanssa juosta terminaalista toiseen ja lopulta takaisin, kun Virgin Atlanticin vikahan se oikeasti oli. Että me puhuttiin tyhmiä ja jouduttiin tulliin. Että meidän laukkuja ei Barbadoksella buukattu suoraan ja siksi myöhästyttiin jatkolta. Eipä siinä jetlag-tokkuroissa itsekään tiennyt, mitä tehdä ja minne mennä. Pikkuravit ympäri lentokenttää meni siis aamulenkistä. 

Virginin tiskilläkään homma ei kuitenkaan mennyt ihan kuin Strömsössä. Naiset väittivät kiven kovaan, että meidän lennot olis buukattu erikseen eikä samalle lipulle. Tällöin vika ei ole lentoyhtiön, vaan matkustaja saa itse maksaa ja etsiä itselleen korvaavat lennot. Ei hitossa! Sai hiukan vääntää kättä (siinä muuten heräsi!), että uskoivat varauksen olevan samalla tiketillä ja lopulta joku sen sieltä koneeltakin oivalsi. Sitten alkoi soittorumpa pitkin Lontoota, Barbadosta ja muitakin tahoja, kunnes 45 minuutin jälkeen henkilökunta myönsi vian olleen Barbadoksen kollegoissaan. Hyvitykseksi tuli ruokalippua, pahoitteluja ja uudet lennot Lontoon kautta Helsinkiin. Ja kun loppujen lopuksi aikatauluero alkuperäiseen lentosuunnitelmaan oli ainoastaan plus puoli tuntia niin saattoi sen kaiken vääntämisen jälkeen olla naamat näkkärillä. Ei muuta kuin British Airwaysin tiskille check iniin ja lisää kivoja yllätyksiä! Paikat ykkösluokkaan ja kupongit Ba:n loungeen brunssille. Harmittavasti Lontoon lentoon oli aikaa enää puolisentoista tuntia ja uuden myöhästymisen pelossa skumpanjuonti jäi tällä kertaa väliin. Loppumatka menikin sitten ilman suurempia kommelluksia. Lontoossa parin tunnin venailu ja sitten Finskin koneeseen kohti Helsinki-Vantaata. Onneks ehdittiin illan vikalle lennolle, sillä seuraavana päivänä alkoi ko. kaupungissa joukkoliikenteen lakko! Ahaha. Se kun ois vielä koettu niin aijai. Voi siis sanoa että tuuria oli hieman mukana. Suomessa oltiin lopulta iltayhdeksän maissa, kaikki tavarat kasassa ja mekin lähestulkoon yksinä kappaleina. Matkustusta hotellilta kotiovelle kertyi mukavat 27 tuntia ja niin oli reissu ohitse.

Happy but longing. That's all I can say. 

P.s. Lyhyt yhteenveto koko reissusta seuraa vielä myöhemmin, kun tämä tarinointi taas kerran venähti tällaiseksi maratontekstiksi.