Matkamessujen ja kylmyyden inspiroimana.

Mitä: Kylmä ja halu päästä jonnekin lämpimään 
Missä: Kotona, matkamessujen tarjontaa muistellen
Milloin: Nyt. 21.2.2011 ja pakkasasteita ulkona lähemmäs 30

Tammi- ja helmikuu tuntuu mun osaltani olevan aina sitä aikaa, kun surffailen eri matkatoimistojen ja lentoyhtiöiden sivuilla etsien kuumeisesti paikkaa, jonne karata. Toisaalta tykkään kyllä kovasti talvestakin, mutta kai ne on nyt sit nää normaalin ihmisen kylmyydensietokyvyn ylittävät miinusasteet, jotka saa mutkin jo kyllästymään. Kun eihän tuolla ulkona pysty juurikaan mitään tekemään. Milloin on viimeks tarjennu käydä juoksemassa tai edes kävelemässä ilman että posket jäätyy ja keuhkot halkeaa? Oota, kurkkaan treenikalenterista. Juoksulenkki näköjään tehty viimeksi 8.2. ja kävelty kera erään yli-innokkaan saksanseisojan 13.2. Ja silloin muistan tosissaan toivoneeni, että olisin jossain muualla kuin Suomessa. Ja nyt löydän jälleen itseni surffailemasta, vaikka ois kymmeniä muita asioita tekemättömien listalla. Priorisointi on kuitenkin suhteellinen käsite, joten ei kai siinä mitään pahaa ole, jos välillä hakee inspiraatiota vaikkapa graduun valkoisista hiekkarannoista, upeista vaellusmaisemista tai suurkaupunkien vilinästä. Sysäyksen tälle kuumeelle antoi tietysti tammikuun Matkamessut, jotka järjestettiin 20.-23.1.2011 Helsingin Messukeskuksessa. Mulle vierailukerta messuilla oli järjestyksessään kolmas ja vaikka paljon oli taas sitä samaa, niin vähän onneksi jotain uuttakin. 

Messuilla tuli tällä kertaa vietettyä sunnuntaipäivä, ja siinä oli sekä hyvät että huonot puolensa. Hyvää oli ehkä hieman rauhallisempi ja väljempi meininki kuin lauantaina mutta monesta paikasta oli tuolloin esimerkiksi esitteet jo loppu. Tälläkin kertaa messuilla sai helposti vierähtämään useamman tunnin, sekä kotimaan että ulkomaan osastoilla. Ohjelmanumeroista - tai mitä tietoiskuja ovatkaan - tuli kuunneltua New York - kaikki irti matkasta, Sukella ympäri maailman ja surffaa siellä missä tahdot sekä Carina Räihä - rohkeasti kohti omia unelmia. Muita mieleenjääneitä juttuja oli mm. Forsmanin teekauppa ja -maistiasbaari, kreikkalaisten fetojen ja oliivien maistelupiste sekä Dive Village, josta löytyi alan osaajien lisäksi allas, jossa pääsi kokeilemaan laitesukellusta. Parhaita inspiraation lähteitä ovatkin juuri nuo kaikki infot, work shopit ja ennen kaikkea ihan vaan se, kun pääsee itse kokeilemaan, maistamaan tai tekemään jotain. Messuista on nyt jo sen verran aikaa, että suurin osa on omallakin kohdalla jo päässyt unohtumaan. Ne matkanjärjestäjät ja kohteet, joilla ei ollut enää esitteitä jäljellä tai jotka eivät järjestäneet mitään erikoista ohjelmaa, ovat todennäköisesti pyyhkiytyneet mun mielestä täysin.

Näytteilleasettajien kojuista parhaiten jäivät mieleen, tai luokseen vahvimmin vetivät tällä kertaa Matkatoimisto Aventura, josta sai mukavan asiantuntevaa sekä kiireetöntä palvelua, Islannin piste, josta tarttui mukaan useita kiehtovia esitteitä sekä Matkamielen koju, joka sai miettimään josko seuraava reissu olisikin tällä kertaa patikointia joissain henkeäsalpaavissa vuoristomaisemissa. Euroopan kulttuuripääkaupunki Turku 2011 oli myös kohtuullisen näyttävästi esillä. Muutoin kotimaan puolelle oisin kyllä kaivannut vähän enemmän eloa ja inspiraatiota. Suomessa on niin paljon hienoja paikkoja, mutta tuolla suurin osa niistä ei kyllä pääse ollenkaan edukseen. Jos on vain askeettinen koju, sen keskellä pöytä ja pino esitteitä niin houkutteleeko se matkailijoita edes kurkistamaan, mitä parempaa olisi ehkä tarjolla? Uskallan epäillä. Vähän hei mielikuvitusta niin ensi vuoden messut olis vielä paljon antoisammat - sekä visuaalisesti että sisällöllisesti. Ottakaa mallia Kemijärven pisteestä, joka veti naisia puoleensa jatkuvalla syötöllä! Lieneekö syynä se, että osastolla päivysti Taivaan Tulista tutut Kari Väänänen, Juha Veijonen ja Vesa Kietäväinen. Pakkaset unohtui niillä emännillä ainakin hetkeksi.

Minne mä sitten oikeesti haluaisin lähteä? En oo vielä päässyt suunnittelussa niin pitkälle, mutta lähitulevaisuuden haaveissa (ennen sitä maailmanympärimatkan toteutumista) olis ainakin Islanti, Indonesia ja Etelä-Amerikka, jonka tutkailu on vielä kesken enkä osaa päättää, mikä seutu kiinnostais eniten :). Voi tosin olla että tulee sittenkin lähdettyä Karibialle uudelleen, jos eräs pikku yhtälö toteutuu ja siellä olis sitten majoitus ja paikallinen opas valmiina. Äh, tää on aina niin yhtä vaikeeta listata suosikkikohteitaan ja se tekee myös suunnittelusta vaikean. Mun mieli muuttuu jatkuvasti ja aina bongaan jostain jonkun uuden ja kivan kohteen tai vaihtoehtoisesti kaipaan takaisin jonnekin jo koluttuun. Viimeksi mainitusta ajattelutavasta yritän kuitenkin päästä eroon, sillä maailmassa on kuitenkin niin paljon muutakin nähtävää. Niin ja Etelä-Afrikka tai Kiinakin olis kiva. Voi mua. Paras lääke tähän on kai sama resepti, jolla Dominican reissu toteutettiin. Silmät kiinni, pyöri pari kierrosta ympyrää ja tökkää sormi maailmankartalle. Mikäli aiempiin kokemuksiin on luottamista, niin et voi pettyä.

Lyhyesti vielä messuihin. Carina Räihän ja Kaukoretkien info sai mut tosissaan miettimään jotain suurempaa haastetta, itsensä koettelua ja rajojen etsimistä. Ei nyt ehkä ihan Everestille heti aluks, mut jotain kuitenkin. Jos kaikki viittaakin nyt siihen, että mun tosiaan pitäis suorittaa se sukelluskortti? Tosin pari yötä takaperin näin myös unta, että kiipeilin Norjassa jyrkkää kallioseinämää pitkin ilman valjaita, pelkät jäänaskalit kaulassa. Jonain päivänä ajattelin suunnata niin ikään Etelä-Eurooppaan, etsiä idyllisen viinitilan ja jäädä sinne hetkeksi töihin sekä nauttimaan siitä kaikkein tärkeimmästä - hetkestä, elämästä. Ota tästä nyt sitten selvää. Saako tää kylmyys vaan haaveilemaan entistä enemmän vai mistä kiikastaa, että päätöksenteko on näin vaikeeta nykyään? 

Ehkä se on tää ikä. En tiedä oonko lapsi, nuori, nuori aikuinen vai jo pelkkä, ihan tavallinen aikuinen. Toivottavasti en ainakaan viimeinen, sillä se kuulostaa pelottavalta ja liian vastuulliselta roolilta. Mieli näyttäis ainakin olevan kuin lapsella, vaihtuu yhtä tiuhaan tahtiin ja ilman kunnon perusteluja ;). Jospa tähän loppuun esittäisinkin pyynnön kaverista, vähän kuin etsisi ystävänkirjaan tai vanhaan kunnon slämyyn seuraavaa kirjoittajaa. Lähde siis seikkailemaan mun kanssa! Pikku palasia kerrallaan, yksi nuppineula lisää kartalle ja pari reissaajasielua onnellisemmaksi. Uusia, ainutlaatuisia kokemuksia rikkaammiksi. Minne lähdetään?

Focaccia à la Jamie Oliver and Me.

Mitä: Reissujen inspiroimaa ruoanlaittoa
Missä: Kotona
Milloin: Lauantaina 12.2.2011 kun ulkolämpömittari näyttää -18c

Kuten olette ehkä aiemmista postauksista saattaneet huomata, kuuluu mun reissailuun ja yleensäkin elämään aika olennaisesti hyvä ruoka, juoma ja ennen kaikkea niistä nauttiminen kaikessa rauhassa. Se ei ole siis vain sitä, että syödään nälkään, hypätään äkkiä pöydästä ylös ja jatketaan matkaa. Ei, ei - ei missään nimessä. Rakastan ruoanlaittoa ja erityisesti kaikkea siihen liittyvää, no sanottakoon nyt vaikkapa oheistoimintaa. Neljän hengen ystäväporukalla meillä on ollut tapana kokoontua kerran vuodessa yhteen ja pyhittää koko päivä, mieluusti yön yli ja aina seuraavaan aamuun asti, hyvälle ruoalle ja juomalle. Tapahtuma kulkee nimellä Jamie Oliver -ilta, sillä olemme aina valinneet jonkun tämän mainion kokin keittokirjoista, suunnitelleet sen pohjalta 3-4 ruokalajin illallisen viineineen ja kattauksineen pieniä yksityiskohtia unohtamatta. Raaka-aineita on monesti metsästetty pitkin Helsinki-Lahti-Jyväskylä - akselia ja pyritty aina löytämään kaikki reseptin mukaiset ainesosat. Useimmiten tuo onkin tainnut onnistua, ehkä pari kertaa ollaan todettu, että esimerkiksi jotain maustetta ei nyt ehditä ulkomailta hakemaan ja siksi on jouduttu hieman modifioimaan joitakin ohjeita :). Näin kuitenkin vain äärimmäisessä hädässä.

Täysin tarkkaa mielikuvaa mulla ei edes ole, että mistä ajatus tämän perinteen järjestämiseen lopulta lähti. Yhden hyvän ystäväni kanssa aloimme jossain vaiheessa ostella toisillemme lahjoiksi (joulu, synttärit ym.) Oliverin kirjoja, joten varmasti sillä oli osansa. Lisäksi lukuisat ulkomaanmatkat ja niiden tarjoamat makuelämykset ovat innoittaneet kokeilemaan uutuuksia myös omassa keittiössä ja mikäpä olisi parempaa, kuin yhdistää useamman kokkaamista rakastavan naisen taidot ja rakkaus ruokaan. Näin sai siis Jamie Oliver -illat alkunsa ja jatkuvat toivottavasti hamaan tulevaisuuteen saakka :). Tulevana kesänä taitaa olla vuorossa viides virallinen kokoontuminen, saa nähdä mihin kirjaan ja millaiseen menuun tällä kertaa päädytään. Sen kuitenkin takaan, että seura on parasta, keittiössä hääräilyn jälki loistavaa ja illasta jäävät muistot ikuisia.

Oon jo hetken ajatellu, et kirjoittaisin postauksen omista suosikkiruokakulttuureistani. Se saa nyt kuitenkin odottaa vielä hetken, sillä päädyin tänään kokkaamaan erään top3-listani ulkopuolelle - joskin erittäin niukasti - jääneen maan herkkua. Ja tämä maa ja ruokakulttuuri on siis Italia. Saapasmaassa olen maistanut muutamia ruokamaailman helmiä ja sieltä löytyykin pari ehdotonta suosikkiani. Tälle top-listalle Italia ei nyt kuitenkaan yltänyt, vaikkakin kamppailu oli tiukka ja pronssipaikasta se ei jäänyt kuin hyppysellisen. Joka tapauksessa halusin kuitenkin jakaa teidän kanssa yhden näistä italialaisista suosikeistani, nimittäin Focaccian. Focaccia on muhkea, useaan otteeseen kohotettu ja useimmiten koko uunipellin kokoinen leipä, jonka päällä on erilaisia mausteita, tomaattia, oliiveja, juustoraastetta, oliiviöljyä jne. Yksinkertaisimmillaan leipä valellaan vain oliiviöljyllä ja pinnalle ripotellaan silputtua basilikaa, mustapippuria sekä merisuolaa. No, nyt joku saattaa kyseenalaistaa Focaccian italialaisen alkuperän ja se on täysin sallittua. Täyttä varmuutta alkuperästä ei nimittäin ole ja joidenkin lähteiden mukaan leipä onkin etruskien tai kreikkalaisten luoma herkku. Italiassa sitä kuitenkin rakastetaan. Itsekin olen Focacciaan useamman kerran siellä törmännyt ja tämän takia sitä valmistuu melkoisen usein myös mun sekä kotikotini keittiössä :).

Jamien Keittiössä -kirjasta löytyy mun suosikkireseptini, joita sitten mielen mukaan aina silloin tällöin modifioin. Kirjasta löytyy ensinnäkin Jamien leipätaikina (s.312), joka käy Focaccian pohjaksi ja vielä erikseen Tomaattifocaccia-reseptikin (s.316), jos joku haluaa kokeilla suoraan sitä. Tällä kertaa omaa leipääni pääsivät koristamaan punasipulirenkaat, kirsikkatomaatit, oliivit sekä juustoraaste. Pinnan valelin aurinkokuivattujen tomaattien öljyllä (kaupan purkki, josta tomaatit olivat löytäneet tiensä parempiin suihin), jota sitten jatkoin tuoreella basilikasilpulla, valkosipulilla, mustapippurilla sekä ruotsalaisella yrtti-merisuolalla. Uuniin noin 20 minuutiksi ja njam! Focaccian seuraksi lasi valkkaria tai mikseipä vaikka iltateekin - jonka mä tänä lauantai-iltana valitsin. Taattua on juomasta huolimatta se, että tähän leipään rakastut.

Joko leipätaikina on kohoamassa? Ainiin, muutama sana piti sanoa tuosta teestä kukkineen, joka tällä kertaa päätyi Focaccian rinnalle. Löysin sen tämän vuoden Matkamessuilta Helsingistä ja kyseessä on Forsmanin teeruusuke, nimeltään Talven Prinsessa. Kiinalaista vihreää sekä valkoista teetä puolukan ja vaniljan aromeilla. Oijoi. Mä olen siis todellakin teen suurkuluttaja ja tänä päivänä juon oikeastaan vain haudutettavia sortteja. Matkoilta tulee lähes aina tuotua teetä kotiin jos vain sattuu löytymään kivoja paikkoja, mistä ostaa kotiinviemisiä. Teeruusukkeita (kutsutaan myös teekukiksi) tulee hamstrattua hieman harvemmin, sillä ne maksavat suhteessa paljon enemmän eikä yhdestä kukasta lopulta juo kuin pari kupillista. Välillä saa kuitenkin herkutella ja nauttia, kuten tänään. Nyt seuraa vinkki! Jos et ole Suomen rajojen ulkopuolella reissussa ja tekee mieli kokeilla jotain muuta kuin marketin teelaatuja, niin tässä aivan mieletön paikka, joka löytyy Helsingistä, nimittäin Théhuone. Erikoisuuksia ympäri maailmaa ja ystävällistä, asiantuntevaa palvelua. Et tule pettymään. 

Tää postaus ei ehkä aivan täydellisesti istu alkuperäisen blogi-ideani alle mutta kuten arvelinkin, niin kunhan tässä kirjoittelussa pääsee alkuun, niin se vie kyllä mennessään. Ja kun tällä hetkellä ei ole uusia reissuja vielä varattuna, niin on tyydyttävä muistelemaan jo menneitä. Hyvää siinä on se, että samalla mieleen palautuu matkustamisen suola, jolloin uusien seikkailujen suunnittelu saa taas uutta virtaa. Joten uskallanpa väittää, että jatkossakin tämä blogi tulee sisältämään aina välillä jotain sellaista, mikä ei välttämättä täysin suoraan liity tehtyihin reissuihin tai ole pelkkää matkakertomusta. Luvassa on siis yllätyksiä, maisemia ja värejä. Kultuuria, ruokaa ja kenties myös muita nautintoja. Vilkaisuja menneisyyteen, unelmia sekä suuria tunteita. Nyt, näiden ihanien makujen ja tuoksujen ääreltä toivottelen kuitenkin vain lyhyesti rentouttavaa lauantai-iltaa kaikille.

A Place in the Sun.

Mitä: Äiti ja tytär maku- ja värimatkalla Intiassa

Missä: North Goa, Intia

Milloin: Joulukuu 2008

Olipa kerran opiskelujen ja töiden täyteinen syksy. Lumi tuiskusi, pakkanen hiipi aina vain alemmas ja alemmas, pimeys ahdisti, sydän sekä mieli kaipasi valoa. Tjäreborgin suhteellisen nopea lähtö Goan lämpöön tarjosi pelastuksen. Laukut kasaan, kohti Helsinki-Vantaata ja Intian aurinkoa.  

North Goa teki muhun lähtemättömän vaikutuksen. Vain pieni pala Intiaa mutta samalla jotain niin suurta. Voiko maailmaan mahtua enempää värejä, makuja, hymyjä ja elämää. Mumbain terrori-iskut vain muutamaa viikkoa ennen näkyi katukuvassa ja turistien vähyydessä. Vartijoita aseineen, pelokkaita paikallisia huolissaan tulevaisuudesta, omasta toimeentulosta sekä perheen elättämisestä. Kaikesta huolimatta koko Goa jaksoi hymyillä.

Tänne haluan palata ja vielä monta kertaa. Tällä kertaa tarina näin kuvien muodossa, sillä mielestäni juuri ne kertovat Intiasta enemmän kuin tuhat sanaa. 

Find Yourself.

Mitä: Mustavalkoista rentoutumista ja itsensä etsimistä Kreikan auringon alla

Missä: Agia Marina & Hania, Kreeta 

Milloin: Elokuu 2005

Isle of Beauty, Isle of Splendour. Part 2.

Mitä: Joululoma Karibialla perheen kera

Missä: Dominica (Martinique)

Milloin: 22.-29.12.2010, Part two - toinen viikko saaren länsirannalla

Keskiviikko 22.12.

Heräiltiin viimeiseen kokonaiseen päivään pohjoisessa. Oltiin kuitenkin jo suunnitteluvaiheessa meinattu, että halutaan vaihtaa majapaikkaa matkan puolivälissä ja niin myös tehtiin. Ei siis muuta kuin tavarat kasaan, retkikunta jeeppiin ja hyvästit valkoisille rannoille sekä ihanille kyläläisille. Onneksi kyseessä ei ollut mikään ostosloma ja laukuissa oli yhtä vähän tavaraa kuin saarelle saapuessa, niin pystyi edes hiukan hengittää Suzukin takapenkillä lopulta melko pienehkön tavaravuoren keskellä. Suuntasimme siis länsirannikolle, Karibianmeren puolelle. Miesväki bongasi hotellin netistä Gwenin luona surfatessa, yksi soittoyritys johonkin toiseen paikkaan taisi olla ennen kuin tärppäsi. Eli hyvin voi ainakin joulukuussa reissatessa luottaa siihen, että majoituksen voi varata vasta paikanpäällä.

The Tamarind Tree Hotel sijaitsee siis Dominican länsirannikolla, Salisburyn kylässä. Méro beachilla ja Roseaussa ajellessamme olimme itseasissa ohittaneet hotellin kyltit jo useaan kertaan, joten sen puolesta seutu oli tuttua. Ja eipähän tuo koko saarikaan siis mikään jättiläinen ole, joten viikossa oli kyllä kompassi jo aika hyvin hallussa! Muutettiin siis "omasta pikku talostamme" sveitsiläis-saksalaisen pariskunnan omistamaan hotelliin. Heidän tarinansa oli samankaltainen kuin edellistenkin hostejen. Reilu kymmenen vuotta sitten olivat niinikään lomailleet saarella, ihastuneet ja palanneet. Pikkuhiljaa hotelli- ja ravintolahaaveet saivat tuulta alleen ja unelmasta tuli totta. Tämä pariskunta pyörittää hotellia ympärivuotisesti ja käyvät Saksassa lomalla vain joka kolmas vuosi. 

Huoneet oli eurooppalaista tyyliä ja hyvin niissä helteessä pärjäsi, jopa ilman ilmastointia. Majoitukseen kuului aamiainen, sekin oli ihan ok, joskin kahvi oli kyllä sellaista myrkkyä että sitä joi vain pahimpaan päänsärkyyn. Parasta oli kuitenkin hulppeat näkymät sekä omalta parvekkeelta että hotellin kattoterassilta. Useampaa auringonlaskua ja sateenkaarta tuli tiirailtua sekä paljain silmin että kameran linssin läpi :). Sijainnin kannalta myös oikein kelvollinen paikka, etenkin jos aikoo viipyä saarella lyhyemmän aikaa ja haluaa kuitenkin nähdä paljon. Salisbury on aikalailla saaren keskivaiheilla, joten välimatkat ovat kaikkialle lyhyempiä kuin Calibishiesta ja esimerkiksi juuri pohjoiseen on helppo tehdä päiväreissu ilman että pimeys yllättää ajellessa monttuteitä maan päästä päähän. Plussana lopuksi söpö pieni uima-allas, jollaisen olemassaolo on tietääkseni vielä aikamoinen harvinaisuus Dominicalla.

Pääsimme siis jeeppeinemme perille joskus puolenpäivän maissa ja auringonpaiste tuntui kuumemmalta kuin aiempina päivinä. Oliko sitten meteorologien, sademetsäalueelta tai vuoristosta poistumisen syytä - sitä en tiedä - mutta kelpasi oikein hyvin. Lähdimme katsastamaan hieman ympäristöä ja päädyimme Salisburyn omalle kelpo biitsille, josta löytyy myös sukelluskoulu East Carib Dive. Vedenalaisesta maailmasta enemmän kiinnostuneet voin ohjata eteenpäin veljeni puheille, mutta mukavanoloinen paikka, josta löytyy myös majoitusta ja ravintola. Omistaja on saksalainen Harald, jonka kielirepertuaariin kuuluu saksan lisäksi ainakin englanti ja ranska. Paikka löytyy siis noin vartin kävelymatkan päästä hotellilta pohjoista kohti ja tien varressa on hyvät opasteet. Sukellusretkien lisäksi Harald järkkää myös snorklausretkiä ym. räätälöityä ajankohdasta ja kiireistä riippuen. Myös hän vaimoineen työskentelee saarella ympäri vuoden, joten voit eksyä juttusille milloin tahansa!

Vietimme iltapäivän siis tällä Salisburyn rannalla, jota ei juurikaan missään matkaoppaissa mainita, joten useimmiten ainoat vierailijat ovat sukeltajia tai sattumalta paikan löytäneitä. Rannan tuntumaan oli pysäköity muutama purjevene ja pari perhettä rantautui kumiveneillään biitsille nauttimaan auringonlaskusta ja Haraldin vaimon kokkauksista. Illan koittaessa palattiin omalle hotellille ja päätettiin testata majoituspaikan ruokatarjonta, sillä kello oli jo aika paljon. Tähän väliin vinkki: pimeässä ei juuri kannata lähteä etsimään mitään entuudestaan tuntematonta paikkaa, ei autolla eikä kävellen, sillä todennäköisesti et sitä tule löytämään :). Myöhemmin kuulet miksi.

Valitsimme näin ollen turvallisen ja lähellä olevan vaihtoehdon. Illallismenu hotellin ravintolassa tuli buukata etukäteen, saman päivän aamuna jotta kokki saattoi valmistautua ja hankkia tarpeeksi tuoreita raaka-aineita. En tiedä onko käytäntö sama sesonkiaikaan, mutta ainakin nyt oli näin. Valita saattoi joko pelkän pääruoan tai koko menun alku-, pää- sekä jälkiruokineen. Ajateltiin, että istutaan nyt kerrankin rauhassa ja syödään ja juodaan lista läpi. Alkuun oli salaattia ja friteerattuja mozzarellapalloja, pääruoaksi kanaa ja makaronipaistosta, suomessa sitä kutsuttais kaiketi makaronilaatikoksi ilman lihaa, jälkkärinä hedelmäsalaatti. Menun hinta oli aika tyyris verrattuna paikallisten pitämiin paikkoihin, 66 ECD per naama eli n. 25 euroa. Siihen päälle sitten tietysti viiniä ja muut juomat. Jos toki lähtee Euroopan hintatasoon vertaamaan, niin eipä sillä rahalla paljoa olisi vaikkapa kotimaassa saanut, joten lopputulema ihan ok. Eikä tarvinnut nälässä mennä nukkumaan, ei todella.

Torstai 23.12.

Torstaina veli hyppäsi Haraldin veneen matkaan ja lähti sukellusreissulle. Me muut päätettiin lähteä vähän matkan päähän etsimään Layou Riveriä ja Miracle Valleytä. Paikkojen olisi pitänyt löytyä kohtalaisen helposti mutta toisin kävi. St. Josephin kylästä hetken matkaa sisämaahan päin ja ylös vuorenrinnettä - ja suurinpiirtein siinä heti olisi pitänyt olla joki. Tai kyllähän se olikin ja vilauksia nähtiin mahtavasta virrasta pari kertaa tiheän sademetsän läpi, mutta ei muuta. Tsekattiin parikin pikkuruista joenvartta pitkin kiemurtelevaa tietä, toinen niistä päätyi yksityisalueelle, jossa vastaan tuli sennäköinen kaveri, ettei kannattanut uhmata henkeään jatkamalla eteenpäin. Arvioilta noin tunnin mittaisen ja tuloksettoman etsinnän jälkeen luovutettiin ja lähdettiin kipuamaan samaa mäkeä ylöspäin, tavoitteena löytää Miracle Valley - vuonna 1997 maanalaisen luolan sortumisen seurauksena syntynyt ja vedellä myöhemmin täyttynyt laakso. Muutaman harhaanajon jälkeen kyltit löytyivätkin, mutta jälleen kerran vesiperä: meitä vastassa oli vain pääkallon kuvat ja pääsy kielletty -kyltit. Vasta myöhemmin selvisi, että koko alueelle saa mennä vain maanomistajan luvalla ja paikka on yhä jokseenkin vaarallinen, sillä maa liikkuu ja laakso muokkaa yhä muotoaan. Ei siis sinne.

Lomallahan ei kuitenkaan mikään harmita, joten viidakkoseikkailu vaihtui biitsiin, Mérolle siis. Keskipäivä kului reggaeta kuunnellen, George-niminen vanha ja puoliksi sokea hampaaton hauska setä kuljeskeli rannalla ja soitti toivebiisejä muutamaa karibian dollaria vastaan. Mikäs siinä, kitaran letkeitä soundeja kuunnellessa ja vastapuristettua mehua (oluttakin ehkä) juodessa. Rantabaarien juomat ja ruuat oli jo hinnoiltaan keskitasoa hieman korkeampia, mutta heti seuraavasta rantakorttelista, parinkymmenen metrin päästä, löytyi pikku kauppa, josta kanankoipia ja olutta irtosi muutamalla lantilla. Rannalla taisi tuona päivänä olla jopa punaiset liput, mikä on tietääkseni melko harvinaista. Paikalliset ja uskaliaimmat turistit kuitenkin uskaltautuivat aaltoihin ja bodysurfing onnistui buenosti :). Iltapäivällä katsoimme parhaaksemme poistua, kun rannan valtasi amerikkalaisten risteilyturistien seurue ja sittenhän se kitinä aurinkotuolien maksuista sun muista alkoikin. No more, thank you.

Illalla päätettin ajella Roseauhun syömään ja samalla katsastaa millainen joulufiilis pääkaupungissa on. No, eipä sitä juuri huomannut - onneksi. Ehkä hieman normaalia enemmän väkeä ruokamarkkinoilla ja kaduilla tekemässä viime hetken ostoksia mutta siinä kaikki. Koitettiin löytää muutamaa ravintolaa, jotka oltiin bongattu aiemmin netistä tai esitteistä, mutta toista ei löytynyt ja toinen oli kiinni. Rantakadulta, suurinpiirtein sataman kohdalta pari korttelia ylöspäin löytyi kuitenkin kivannäköinen kiinalainen paikka ja ajateltiin kokeilla vaihteeksi muun maan menua. Valinta olikin loistava, sillä oikeastaan kaikki matchasi. Hintataso oli kohtuullinen, ruoat todella maukkaita ja annokset sopivaa kokoa, palvelu nopeaa ja ystävällistä. Pöytäkin saatiin terassilta, josta saattoi syömisen lomassa seurailla pääkaupungin kevyttä hulinaa. Royal Caribbean -risteilyalus ja pari muutakin oli samanaikaisesti satamassa ja ne tuntuvat saavan aina paikalliset kaupustelijat ja muutkin liikkeelle. Ihmekös tuo, rahantuloa ei voi estää.

Tarkoituksena oli illallisen jälkeen käydä ruokamarkkinoilla ja muillakin ostoksilla, mutta myöhästyttiin. Kaupat oli jo kiinni ja ruokakojuja purettiin, tässä vaiheessa miehet huokaisivat helpotuksesta ja silmät vain loisti, joten takaisin Salisburyyn, mars. Olipa sentään matkan varrella, suurinpiirtein kaupungin rajalla, yksi pieni hedelmä- ja vihanneskoju vielä auki, joten nappasimme siitä mukaamme kaksi kassillista ananaksia, appelsiineja, tomaatteja ja joitakin eksoottisempia hedelmiä, joiden nimistä ei ole niin mitään tietoa. Muutama kilo painoa ja hinta ei juuri mitään - jos asuisin saarella, niin eläisin todennäköisesti pelkästään hedelmäkojujen antimilla. Ja ehkä vähän joitain muitakin herkkuja.

Perjantai 24.12.

Jouluaatto! Missä kuusi, missä tonttulakit ja kinkuntuoksu? No höpöhöpö. Ei tänne tultu joulua viettämään, ainakaan sitä perinteistä. Sen sijaan meidän aaton ohjelmaan kuului reissu Dominican hienoimmaksi rankatuille vesiputouksille. Herätyskellot soi jo hyvissä ajoin, sillä automatkoihin sai taas laskea suhteellisen paljon aikaa. Jälleen poikkileikkaus saaresta ja keskimaan halki itärannikolle. Jo tälle matkalle olisi jäänyt useita muitakin näkemisen arvoisia putouksia sekä haikkausreittejä mutta meidän suuntana oli muuan Sari Sari Falls, La Plainen kylässä. Kylään päästyämme pari paikallista autonpesupuuhissa ollutta miestä pysäyttivät meidät ja olisivat tarjoutuneet oppaiksi putouksille. Kieltäydyimme kohteliaasti ja kerroimme luottavamme omaan suuntavaistoomme. Herrat tosin varoittelivat, että reitti on hankala ja mutkikas ja että saattaisimme eksyä. Otimme kuitenkin riskin :) ja jatkoimme matkaa autolla kunnes näytti siltä, että nyt on parempi jatkaa jalan.

Reitti Sari Sarille alkaa kylän perältä, piskuisen hiekkatien päästä löytyviltä banaaniviljelmiltä. Vastassa meitä oli muutama lehmä ja kahden polun risteys - se olikin oikeastaan reitin ainut hieman kinkkisempi kohta, jossa joutui pohtimaan kumman vaihtoehdon valitsee. Siispä oikealle. Maasto putouksille vievän reitin varrella on paikoin melko vaikeakulkuista, tai pikemmin jyrkkää joten tukevahko keppi oli hyvä apu vaellukselle. Sateisella säällä Sari Sarille menemistä ei edes suositella, sillä tällöin savinen maa muuttuu erittäin märäksi ja jyrkät mäet ovat todella liukkaita. Myös vedenpinta nousee ja voi olla, että putouksille pääsy estyy kokonaan. Meitä kuitenkin onnisti, sillä takana oli pari suhteellisen kuivaa päivää ja maasto oli hyvässä kunnossa. Vaellus kesti suurinpiirtein kolme varttia suuntaansa ja matkalla oli pari joen ylitystä sekä muutama sellainen polunristeys, jotka varmuuden vuoksi kannattaa merkata. Putousten kohina johdattaa kyllä perille mutta takaisinpäin tullessa suuntavaisto on tarpeen. Ja tarpeeksi juomavettä mukaan! Hikipisaroiden ja melkoisen reisi-/pohjerääkin jälkeen perillä odotti kuitenkin huikea näky. Kohina, värit ja kuohuava vesi - kaikki kuin satukirjasta. Hetkeksi siis veteen nauttimaan jouluaatosta. Kuva varmaankin kertoo loput.

Päivän toisena kohteena oli sitten Victoria Falls. Esitteistä ja suosittelijoista riippuen nämä kaksi putousta kilpailevat siis saaren kauneimman tittelistä. Tämä jälkimmäinen löytyy Delicesin kylästä, joskin aika piiloleikkiä oli reitin löytäminen. Tienvarressa ei ollut mitään kylttejä, ainakaan me ei nähty ja kartta - no, sen paikkansapitävyydestä olet jo kuullutkin. Paikallinen bussikuski neuvoi meidät lopulta erään tasakattoisen talon luokse ja siitä sitten hiekkatietä ylöspäin sisämaahan päin muutama sata metriä. Sieltähän lähtöpaikka sitten löytyikin. Vastassa oli kyllä reissun uskottavin rastaman, for real! Tämä rastamies veljineen ja veljenpoikineen asusteli siis hiekkatien päässä ja peri 5 USD:n parkkimaksun putouksille tulijoilta ja erillistä maksua vastaan olisi lähtenyt myös oppaaksi. Päätettiin lähteä keskenämme, pitkätukan kunto näytti nimittäin vähän siltä, että oltais ehkä jouduttu kantamaan hänet takaisin kotiin. Isä jätti tällä kertaa vaellusreissun väliin ja jäi hengailemaan mökille, tai oikeastaan viljelmille... Mutta se siitä, jätetään jotain salaisuuksienkin arkkuun.

Me kolme kuitenkin suunnattiin kohti putouksia. Tällä kertaa reitti oli fyysisesti helpompi eikä korkeuseroja ollut yhtä paljoa kuin Sari Sarilla. Joenylityksiä oli kuitenkin enemmän, muistaakseni viisi, ja paikoin vettä oli esimerkiksi mua lähes vyötäisille. Virta oli myös aika kova ja joutui kyllä oikeasti katsomaan mihin jalkansa laittaa, ettei kenkä jäänyt jumiin tai lähtenyt koko tyttö joen mukaan :). Koko reitti aina varsinaiselle putoukselle saakka kulki oikeastaan joen vartta pitkin, vedessä. Loppumatkasta eteen tuli valtavan kokoisia kiviä, tai oikeastaan lohkareita eikä ollut muuta vaihtoehtoa kuin kivuta yli. Eli raavasta voimaa ja mielellään miestä tarvitaan siellä avuksi! Jos en ole aiemmin muistanut kirjoittaa, niin suosituksena oikeastaan kaikille putouksille ehdottomasti sellaiset kengät, jotka pysyy tukevasti jalassa ja joilla voi mennä veteen eikä kastuminen haittaa. Ajassa mitattuna matka Victoria Fallseille oli melko samanpituinen kuin aamupäivän reissu, kolmisen varttia suuntaansa. Perillä kastuminen jälleen palkittiin ja eivät maisemat ainakaan huonontuneet aiemmasta, sanoisin että aika fifty-fifty. Katso vaikka itse.

Isäkin oli vielä suht hyvällä tutkalla kun palattiin takaisin rastatalolle ja lähdettiin siitä sitten jatkamaan matkaa, kunhan suoritettiin ensin rastamanin johdolla kädenpuristusrituaalit ja lorut. Kaveri muuten ihmetteli mistä maasta me oikein ollaan, hän kun ei tiennyt että Dominican ja Guadeloupen lisäksi on muita valtioita edes olemassa :). Vai olikohan mökin suojissa keitetyissä keitoksissa jotakin, mistä seuraa muistinmenetys? Kenties. Kotimatka kulki saaren eteläkautta ja Roseaun läpi, jossa juututtiin tällä kertaa ruokamarkkinoiden ruuhkaan. Väärä reittivalinta siis, mutta sinänsä kokemus sekin. Autojonossa vierähti reilu puolituntia ja matkaa tehtiin sinä aikana muutama kymmenen metriä. Paikalliset pysähtyivät autoinensa jokaisen porkkana- ja paprikakojun kohdalla, tekivät ikkunasta kauppaa ja rullailivat sitten seuraavan mamman luo. Mehän oltiin hitaita turisteja ja ajatus tehdä samoin pelkän ihmettelyn sijaan heräsi vasta, kun jono lähti rullaamaan ja tie leveni. Höh. Toisen kerran siis näille joulumarkkinoille! Matkalla pysähdyttiin vielä kuvailemaan auringonlaskua. Jouluaaton illallinen syötiin hotellilla ja se ei kyllä kohonnut juuri mihinkään sfääreihin: ei makujen eikä fiiliksenkään puolesta. Jokainen pöytäseurue (ravintolassa oli useampikin porukka) oli omissa oloissaan, omistajat niinikään, ja tavallisesta muutaman ruokalajin illallisesta ilman mitään erikoisuuksia sai pulittaa 99 ECD. Illassa parasta oli kanelinen alkudrinkki ja punaviini :). Ja koko jouluaatossa nämä mielettömät putoukset, joista muuten molemmista saimme nauttia ihan keskenämme, sillä ketään muita ei reiteille samaan aikaan osunut. Vau.

Lauantai 25.12.

Joulupäivä oli ehkä koko reissun suunnittelemattomin ja oikeastaan ihan hyvä niin välillä. Autokuskikin sai levätä ja kun kerta aurinko paistoi täydellä teholla, niin suuntasimme lähimmälle mahdolliselle eli Salisbury beachille Haraldin luo. Ipod, Eat Pray Love, Coca Cola lasipullosta, pyyhe rantahiekalla ja aaltojen satunnainen kohina musiikin läpi - siinä mun päivä lyhykäisyydessään. Oi, tällaiseen voisi vaikka tottua, ainakin hetkellisesti. Iltapäivällä maisteltiin Haraldin vaimon kokkauksia, perinteistä karibialaista ja vaihteeksi taas oikein hyvää kaikkine papuineen. Päivän ranskalaisvoittoinen sukellusporukka rantautui samoihin aikoihin kotisatamaan ja Haraldin kanssa vaihdettiin muutamia sanoja ja tarinoita, laidasta laitaan. Dominicalla tuntuu olevan sellainen elämänasenne, että kellään ei ole koskaan kiire mihinkään. Juttua voisi jatkaa sekä paikallisten että muutenkin saarelle päätyneiden kanssa tuntitolkulla, aamusta iltaan ja vuorokauden ympäri ja silti se vuorovaikutus on aina yhtä aitoa. Sen onnellisuusfilosofian kun saisi pakattua matkalaukkuun ja tuotua mukanansa Suomeen. Onnea kun voi välillä olla pelkästään se, että näkee omat jalanjälkensä hiekassa. Tai miksei vaikka lumihangessa :).

Ainiin, lupasin tuolla aiemmin kertoa, miksei Dominicalla pimeän tullen kannata lähteä löytöretkelle uusia spotteja etsimään. Ainakaan sellaisia, joihin on olemassa vain epämääräiset ajo-ohjeet tai kartassa pelkkä reikä pudonneen nuppineulan jäljiltä. Katuvalojahan saarella ei tietenkään ole, autonkin valot aika surkeat ja yöaikaan tuntui muutenkin siltä, että koko saari pysähtyy aina hetkeksi. Emme siis osuneet Dominicalle karnevaaliaikaan tms. joten yöllä todellakin sai nukkua unensa rauhassa, paitsi itseasissa juuri tänään. Mutta takaisin löytöretkeilyyn hetkeksi. Olimme lukeneet jostain vihkosesta, että lähellä Salisburyn kylää, aivan tien varressa on viihtyisä ravintola, josta avautuu näkymät Karibianmerelle. Kaiken lisäksi se oli vielä yksi kartankin suosituspaikoista, oikein nuolen ja logon kera. Lähdimme siis etsimään tätä hyvänkuuloista mestaa, jonka piti löytyä ehkä kymmenen kilometrin päästä hotellilta pohjoiseen, heti rantatien tuntumasta. Siinähän sitten ajeltiin neljän silmäparin kera ja tähyiltiin kaikki tienpenkat ja pikkutiet mutta mitään ei löytynyt. Ei edes yksinäisiä kulkijoita, joilta olisi voinut kysyä, onko suunta lähellekään oikea :). Portsmouthin valojen näkyessä, kaatosateessa ja reilun puolen tunnin ajelun jälkeen päätimme kääntyä takaisin ja etsiä jonkin hieman helpommin saavutettavissa olevan ruokapaikan.

Méron kylältä löytyikin siihen tilanteeseen loistopaikka, Double House Restaurant & Bar. Ravintola näytti sen verran uudelta ja siistiltä, että veikkaanpa ettei se kauaa ollut vielä siinä mäenpäällä seissyt. Menun tarjonta oli yksi reissun monipuolisin, vaikka paikka oli suht pieni: baaritiski, sisällä pari kolme pöytää ja terassi. Juurikin sopiva meille ja mukava omistaja - haki meille jopa jostain "nurkan takaa" vettä ja mehuja, kun muut kaupat oli jo kiinni. Karibialaisten erikoisuuksien lisäksi listalta löytyi jopa hampurilaisia, salaatteja, hot wingsejä, ranskalaisia jne. Drinkkejäkin olisi voinut maistella mutta me päädyttiin viiniin, joo ja kiva. Hinta-laatu -suhde oli jälleen kohdallaan eivätkä burgerit tai wingsit montaa dollaria maksaneet. Viinikin oli hyvää niin kauan, kunnes pöydästä nousin. Veljeni toteaisi varmasti tähän väliin, että siskolla on surkea viinapää mutta itse syytän kyllä jonkinsortin kemiallista reaktiota. Päivällä monta tuntia aurinkoa ilman huivia, liian vähän vettä, ei sademetsän viileyttä vaan pelkkää biitsiä ja sitten supertuliset kanansiivet kera viinin. Eihän siinä muuta tarvittu ja olo oli aivan kauhea koko yön. Nukuin elämäni ensimmäisen yön muuten kylpyhuoneen lattialla, kokemus sekin. Ja mun oma loppudiagnoosihan tästä kaikesta oli dominicalainen auringonpistos :).

Joo ja senkään takia ei meinannut nukuttaa siellä lattialla, kun hotellin viereisellä hiekkakentällä ja rannalla, välimatkaa ehkä muutama sata metriä, oli meneillään jonkinsortin punaisen työväenliiton joulujuhlat. Kaverit kyhäilivät kaljatelttoja ja esiintymislavoja jo pari päivää aiemmin ja uumoiltiin, mitä tuleman pitäisi. No kuulimme sitten kyllä lopulta, sillä juhlat ja musiikki jatkuivat aamukuuteen saakka. Oi jospa oisin voinut olla mukana! Paikalliset joulufestarit jäi nyt kuitenkin kokematta, tai ehkäpä auringonpistos olikin lopulta mun pelastus. Aamulla tienvarrella hyvistä bileistä muistutti enää siellä täällä lojuneet tonttulakit, festarirannekkeet ja kyllä - tyhjät pullot kunnon Suomi-meininkiä mukaillen.

Sunnuntai 26.12.

Tapaninpäivän aamuun heräiltiin aika väsyneissä tunnelmissa, tai ainakin allekirjoittanut. Aamupalaksi mehua ja kuiva leipä, kiitos. Pysyi sentään sisällä joten kyllä se elämä aina lopulta voittaa. Yöllä saarta ja etenkin rannikkoa oli ravistellut pienehkö myrsky, tai lähinnä kai rankempi sade ja kova tuuli. Aamun sukellukset oli peruttu ja jäätiin hotellille odottelemaan sään paranemista. Puolenpäivän jälkeen Harald ilmoittikin, että vene päästään lastaamaan ja ranskalaiset + meidän suomalainen lähtivät sitten merille. Mua ei kauheesti kiehtonut aurinko ja ranta, joten sain puhuttua muut kanssani jeeppiajelulle meidän omaan kylään, Salisburyyn. Niin no, en sitten tiedä kumpi on pahempi kylpyhuoneessa vietetyn yön jälkeen - auringonpaahde vai autokyyti kuoppaisilla teillä - mutta tulihan kokeiltua. Ajeltiin siis pitkin kyläteitä, mäkiä ylös ja alas, ohitettiin kivoja pieniä kirkkoja tien varsille eläköityneitä kaivinkoneita ja autoja, joiden roolit olivat tätänykyä toimia jonkinlaisina kukkaruukkuina rehevöityneille pensaille.

About tunnin ajelun jälkeen mut saatiin puhuttua ympäri ja suuntasimme jo kotoisaksi käyneelle rannalle Méroon. Valkkasin kylläkin ekaa kertaa koko reissulla paikan varjosta, palmun alta. Ipod, pokkari ja kylmä mehu, siitä oli sunnuntai-iltapäivä tehty. Ranta oli rauhallisempi kuin viime kerralla, joskin jälleen oli punaiset liput hiekassa. Extra-actionia järjesti eräs jenkkituristi, joka lähti snorkkelin ja räpylöiden kanssa merelle aaltoja uhmaten. Aasialainen tyttöystävä, vaimo tai joku sentapainen jäi rannalle odottelemaan ja aikaa taisi kulua lähestulkoon tunti eikä miestä vaan kuulunut takaisin. Siinä kaikki sitten tähyili merelle ja isäkin lähti uimaan läheisen niemen taakse mutta miehestä ei mitään jälkeä. Vaimo taisi jo pelätä pahinta, kunnes snorklaaja käveli muina miehinä räpylät ja maski kädessä rantabaarin kautta palmujen alle. Siinä saattoi olla kotona vähän selittelemistä...

Iltapäivä menikin sit hotellin altaalla koirien kanssa pelaillessa. Joo, koirat kuului siis The Tamarind Treen henkilökuntaan, hauskoja tapauksia kaikki kolme. Muutoin varsinaisia kulkukoiria tai -kissoja ei Dominicalla kauheasti ole tai ainakaan näy. Kaikki jotka meitä vastaan tuli, oli kiltisti isäntänsä vierellä. Gwenin ja Jiminkin sekaroitunen Stella taisi olla jopa sirutettu, ainakin kaulapanta yhteystietoineen löytyi. Velikin palasi sukellusreissulta samoihin aikoihin, reissu oli ilmeisesti ihan mukava ja vedenalaista maailmaa ihailtu. Munkin sisimmässä on pikkuhiljaa alkanut kyteä ajatus sukelluskortin suorittamisesta. Tykkään uida, snorklata ja vedenalainen maailma todellakin kiehtois, mut tähän saakka oon vähän pelänny et miten pärjäisin nenäni ja korvieni kanssa useiden metrien, kymmenien, syvyydessä. Ennakkoluulot ja pienet pelot on kuitenkin tehty voitettaviksi ja voisinkin lisätä tän haaveen samaan listaan maailmanympärimatkan kanssa, someday, yes. Illalla pyörähdettiin vielä Double Housessa, vaikka mun edellisillan kokemukset eivät olleetkaan kovin positiivisia :). Hyvä salaatti, hyvä kokis. Hotellin kattoterassilta vähän auringonlaskua ja aikaisin nukkumaan.

Maanantai 27.12.

Aatonaaton shoppailureissu kaatui aikaisiin sulkemisaikoihin, joten päätettiin silloin, että maanantaina uusi yritys. Noh, arvaatte varmaan mitä oli vastassa, kun päästin Roseauhun. Ylimääräinen pyhäpäivä ja kyllä vain, kaupat jälleen kiinni. Tämän takia jäi rahaa siis ihan kohtuullisesti säästöön. Ja eipä tälle reissulle edes alunperin lähdetty ostoksia tekemään, joten eipä tuo suurta harmitusta aiheuttanut. Lähinnä olisinkin halunnut etsiä jotain pieniä tuliasia. Olihan siellä sataman rantakadulla pari kallista turistikauppaa auki ja risteilijöitä varten "karibialianen bazaari" aivan rannan tuntumassa, no joo. Silloin tuli itseasiassa ensimmäistä mutta myöskin viimeistä kertaa fiilis, että täällähän on muitakin turisteja ja liikaa.

Lähdettiin sukkuloimaan pari korttelia sisämaahan päin siinä toivossa, että löydettäis joku kiva baari, johon istahtaa alas hetkeksi. Ja sehän löytyi, nimittäin Ruins Rock Café. Itseasiassa vielä parempaa, sillä baarin yhteydessä oli myös mauste- ja rommikauppa Magic Spice, josta löytyi myös kuivattuja käärmeennahkoja (ei myynnissä) sekä useita laatuja teetä, joita pääsi tuoksuttelemaan ja valkkaamaan haluamansa grammamäärän. Kurkkaahan muuten huviksesi, mitä vieressä olevan tervetulokyltin alareunassa lukee. Sieltähän me sitten osteltiin matkalaukkuihin täytettä, pari sataa - jääköön mainitsematta mitä valuuttaa - upposi tähän kauppaan. Ainiin, se vielä kerrottakoon, että rommeja löytyi laidasta laitaan ja baarin puolella niitä sai maistaa ennen kuin teki ostopäätöksen. Juotiin myös reissun parhaat alkoholittomat drinkit, jotka tarjoiltiin koverretusta kookospähkinästä hattu vieläpä päällä. Shoppailureissu oli siis lopulta oikein tyydyttävä ja makurikas.

Roseausta jatkettiin aivan saaren eteläkärkeen, oikeastaan geografisesti ainoa paikka, jota ei oltu vielä koluttu. Siellä sijaitsee kalastajakylä Scotts Head, joka on saaren yksi kuuluisimmista snorklaus- ja sukellusmestoista. Kylästä löytyy myös idyllinen, pieni kirkko. Scotts Headin läheisyyteen tehdään niin ikään paljon delfiinien- ja valaidenkatselureissuja veneillä. Erikoisuutena on lisäksi 200 metriä syvä syvänne, joka lähtee pystysuorana seinämänä kohti merenpohjaa, ainostaan kymmenisen metriä niemenkärjessä sijaitsevalta hiekkarannalta aavaa kohti. Hurjaa, kai se vois yhden tällaisen pienen snorklaajatytön imaista mennessään. Rannassa juteltiin muutaman paikallisen kalastajakaverin kanssa, niinikään oikein ystävällistä porukkaa. Kertoivat tarinoita kylän historiasta, koralleista ja bisneksistään kalastajina ja tätä nykyä jonkun verran myös retkioppaina. Eipä sitä koko reissun aikana tullut törmättyä yhteenkään sellaiseen tyyppiin, jonka seurassa ois tuntenut olonsa epämukavaks tai juttu ei olis luistanu. Ei, ei, päinvastoin.

No, Scotts Head oli lopulta ihan ok, mutta oltiin kuitenkin tyytyväisiä että valittiin toisen viikon majoitus vähän ylempää länsirannalta. Kivikkoinen ja jokseenkin roskainen niemenkärki ei ollut kovin viihtyisä, vaikka hienoja näköaloja ja tarinoita tarjosikin. Paluumatkalla todettiin, että aurinko laskee jälleen ja kerrankin taivas oli täysin pilvetön. Pysähdyttiin siis hetkeksi Méroon nauttimaan viimeisistä säteistä ja tallentamaan upeita värejä muistikortille ja ennen kaikkea ajatuksiin. Biitsillä oli tällä kertaa lähes ruuhkaa, lähinnä paikallisia perheitä ja paljon lapsia. Voi vitsi sitä fiilistä, kun ihmiset ikään tai kokoon katsomatta tanssi rantaviivalla reggaeta ja hymyjä ja nauruja sateli jokapuolelta. Auringonlaskukin oli tällä kertaa täydellinen, aivan ku se olis aavistanu että kyseessä oli meidän vika ilta saarella ja halusi tarjota parastaan :). Illan ruokailua ei oltu aiemmin tajuttu edes ajatella, kunnes sitten pimeän koittaessa saavuttiin hotellille. Tuntui siltä, että Double Housekin oli nyt jo nähty ja päädyimme kysäsemään, mitä hotellin ravintolassa oli tarjolla tai oliko ylipäänsä enää ruokaa mattimyöhäisille, jotka eivät olleet tehneet varausta. Olihan siellä ja oikeastaan hyvä, sillä se oli ehdottomasti niistä kolmesta menusta paras, jotka hotellilla syötiin. Melko perinteinen kylläkin, pihvi ranskalaisilla ja salaatilla mutta ainakin kypsyysaste oli sopivan medium ja fiilis muutenkin hyvä. Ihana loma.

Tiistai 28.12.

Tiistaiaamuna kello soikin jo kuuden maissa, sillä edessä oli rinkkojen pakkaaminen, aikainen aamupala ja matka kohti Roseaun lauttasatamaa. Yllätettiin itsemme jälleen kerran, sillä mahduimme edelleen jeeppiimme rommien ja mausteiden kanssa. Saattoi siinä ehkä olla vähän muutakin tavaraa, joskin riippukeinusta päätimme luopua ja jättää sen koirien tai siivoojien iloksi. Lauttayhtiön ilmoittama kaksi tuntia ennen lähtöä satamassa -aikataulu osoittautui lopulta täysin turhaksi, sillä muodollisuudet oli hetkessä ohi ja autokin ehdittiin jo palauttaa. Meillähän oli siis liput jo etukäteen valmiina, joten vastaavassa tilanteessa riittäisi varmaan reilu puoli tuntia ja ehtisi silti saada tavaransa ruumaan ja maksettua maastapoistumisverot sun muut. Lautta lähti viimein puoli yhdentoista maissa, ehkä vartin verran myöhässä. Taisin jo aiemmin mainita, että laiva liikennöi saarten väliä ja tämä kyseinen tuli siis Guadeloupelta ja jatkoi matkaa etelää kohti.

Hypättiin kyydistä pois Martiniquella, vaikka mieli olisi tehnyt vielä jäädä kyytiin ja jatkaa matkaa jonnekin muualle kuin pakkasta kohti. Oltiin ajateltu, että napataan Martiniquen satamasta joku hostellihuone päiväksi, kun lentoon oli kuitenkin aikaa useampia tunteja. Homma osoittautuikin hieman hankalammaksi kuin pari viikkoa aiemmin ja useammasta paikasta kysely tuotti pelkkää ei oota. Viimein kuitenkin tärppäsi yhdestä pienestä paikasta, joka tosin näytti enemmän ilotyttöjen asuntolalta kuin turistien majoitusyksiköltä :). Respan nainen hieman ihmetteli, kun halusimme vain yhden huoneen neljälle hengelle ja matkatavaroille. Ihmeteltiin hiukan kyllä itsekin, kun astuttiin sisään muutaman neliön lukaaliin, jonka ovikaan ei auennut kunnolla parisängyn takia. No, sieltä kuitenkin löytyi kaikki mitä tarvittiin: tilaa laukuille ja suihku. Ehdittiin pariksi tunniksi jopa ihmettelemään Fort-de-Francen kauppoja ja katuja ja mun mukaan tarttui kahdet kengät. Siinä ne ostokset sitten olikin. Lounaspaikaksi valittiin Kebab Café, jossa tilaukset eivät menneet kielimuurin takia ihan perille asti, mutta ruokaa kuitenkin saatiin ja oltiin tyytyväisiä.

Siispä hostellille suihkuun ja vaihtamaan vaatteet vähän paksumpiin. Kolmen muun piti olla sillä välin parvekkeella  lämmittelemässä, että suihkuunmenijä mahtui liikkumaan ja löytämään reitin ovelta suihkukoppiin. Viiden maissa oli sitten aika sanoa hyvästit trooppiselle kuumuudelle ja suunnata kohti Fort-de-Francen lentokenttää, jossa meitä odotti melkoinen kaaos. Ihmisiä oli valtavasti ja lähtöselvitystiskejä vain muutama. No ei sekään vielä, mutta jonotussysteemi ei oikein toiminut tai sitä ei siis oikeastaan edes ollut. Lopulta saatiin kuitenkin laukut hihnalle ja jatkettiin turvatarkastukseen, joka oli vielä kaoottisempi. Vaivaiset kaksi linjaa ja lähteviä lentoja hurjasti enemmän. Siellä sitten osa hieman viimetinkaan kentälletulleista matkaajista yritti puikkelehtia jonojen väleistä, jotta ehtisivät lennoilleen. Meillä oli onneksi aikaa, joten no panic. Ehdittiin jopa tutustua kauppojen ja kahviloiden tarjontaan, sillä oma lentomme oli jo Martiniquelle saapuessaan myöhässä reilut puoli tuntia.

Lentoreitti ja -kone oli sama kuin tullessa eli Air Francen Boeing 777-300, joten kesti hetken että jo valmiiksi myöhässä ollut kone saatiin lastattua viidelläsadalla matkustajalla ja lähes tuplamäärällä laukkuja. Vihdoin kuitenkin ilmaan ja Atlantin ylle nauttimaan ilmakuopista. Ajattelin, että olisin katsonut paluumatkalla leffatarjonnassa olleen Eat Pray Loven, kun kerran sain kirjan luetuksi reissun aikana. Eihän siitä kuitenkaan mitään tullut, sillä oikeastaan koko matka meni nukkuen yösyömisiä lukuunottamatta. Oon pikkuhiljaa itseasiassa alkanut pitää yölennoista, kunhan koneessa on tarpeeksi pimeää ja hiljaista. Tai sitten se on jo tää ovella kolkutteleva vanhuus ja kolmenkympin rajapyykki, joka saa mutkin väsyneeksi ja nukkumaan ilmassa. Who knows.

Pariisin Orlylle saavuttiin paikallista aikaa aamukahdeksan maissa ja oma sisäinen kello oli jo melkoisen sekaisin. Vaihtoaikaa oli varattu jälleen nelisen tuntia ja Air France tarjosi ilmaisen bussikyydityksen Charles de Gaullen kentälle. Edellisen Helsingin lennon portti meni juuri meidän nenän edestä kiinni, mikä harmitti ehkä hitusen enemmän kuin vastaava tilanne Orlylla pari viikkoa aiemmin. Mielellään oltais oltu pari tuntia aiemmin Helsingissä ja kotona kun konekin oli puolityhjä. Pariisin lumikaaos oli sentään jo ohi, mikä oli positiivinen uutinen :). Pari päivää aiemminhan siellä oli joulumatkalaiset täysin jumissa ja viettivät aattoa lentokenttähotellissa, nice. Finnairin terminaali on nykyään muuten todella surkeassa paikassa (vanha puoli) Charles de Gaullella eli jos olet sieltä matkaamassa kotiinpäin, niin ei todellakaan kannata mennä turvan läpi turhan aikaisin. Siellä ei ole yksinkertaisesti mitään, vain yksi kunnon kahvila ja pienenpieni tax free, josta löytyy pari pulloa viiniä ja konjakkeja sekä ylihinnoiteltuja tuoksuja. Ellet sitten ehdottomasti halua notkua tyhjänpanttina sermiseinän takana. Shoppailut olisi siis kannattanut hoitaa jo toisella puolella, mutta me ei jaksattu enää palata joten päädyttiin pitkälle aamiaiselle kaikessa rauhassa.

Euroopanlento tuntui supernopealta ja meidänkin kone oli puoliksi tyhjä tai täysi, miten vain. Hyppäsinkin koneen takaosaan tyhjälle penkkiriville ja nukuin jälleen, ajatuksena kai että olisi edes hieman saanut etumatkaa jetlagia vastaan. Perille saavuttuamme Helsinki-Vantaa otti taas pisteet kotiin, sillä laukut tuli ehkä nopeiten ikinä ja oltiin ulkona muutaman pakkasasteen siivittämässä talvisäässä hetkessä. Yli vuorokauden kestäneen paluumatkan viimeinen etappi kohti Lahtea saattoi siis alkaa. Kotona oltiin iltakuuden jälkeen ja kyllä, päällimmäisenä fiiliksenä oli kaikista kahteen viikkoon mahtuneista upeista kokemuksista huolimatta home sweet home. Paikallaan saattaisi näinkin pitkän raapustelun jälkeen olla kuitenkin jonkin sortin yhteenveto, sopiiko?

Matkan suunnitteluhan oli lopulta aika fiilispohjainen ja lyhyellä aikavälillä tapahtunut. Lähestulkoon niin, että laitettiin silmät kiinni ja tökättiin sormi maailmankartalle. Kohteeksi valikoitui siis Dominica ja matkaan lähdettiin avoimin mielin, toiveena ainutlaatuinen, alkuperäisyytensä säilyttänyt kohde. Se toive täyttyi täydellisesti. Paikka oli täysin erilainen niihin maihin verrattuna, joissa kukaan meistä oli aiemmin käynyt. Ehkä veljen vajaan vuoden takainen sukellusreissu Belizessä, Guatemalassa ja Hondurasissa liippasi kaikista lähimpää, mutta siihenkin verrattuna löytyi paljon uutta. Itse voin kyllä todeta, että ehdottomasti hienoin ja pysäyttävin paikka, missä olen koskaan käynyt. Dominica tarttui kyllä jokaiseen aistiin ja vei mennessään, heti ensi askelista lähtien, jotka saaren maaperällä otin. Turistittomuus, upea luonto sademetsineen sekä ainutlaatuisine rantoineen, kaikki ne vesiputoukset, pienet kippuraiset ja ah niin ihanat kuoppaiset tiet, mahdollisuus pidempiinkin vaelluksiin tai vain hetkestä nauttimiseen riippukeinussa. Ystävälliset ja aidot ihmiset, reggaebileet rannoilla, tuoreet hedelmät ja vihannekset ruokamarkkinoilla. Ei pelkoa rikollisuudesta, kiireetön ja elämänmyönteinen asenne, onnellisuus.

Entä oliko sitten mitään negatiivista, jotain mikä jäi hampaankoloon? Matkustaminen Dominicalle ei tietystikään ollut sieltä helpoimmasta päästä, mutta tosiasia tänä päivänä on kuitenkin se, että jos haluat löytää jotain uniikkia ja suurelta maailmalta piilossa olevaa, niin se ei silloin ole helpoimman ja nopeimman tien päässä. Näiden pienten Karibian saarten vaikeahko saavutettavuus ja useampien tuntien, jopa päivien matkanteko takaa sen, että pakettimatkoja ei kohteisiin juurikaan vielä löydy. Ja hyvä näin. Mielestäni se on ainut keino vaalia saarten upeaa luontoa ja alkuperäisyyttä. Tästä todisteina muun muassa Dominicalla elävä intiaaniväestö, joka on ainut laatuaan koko Karibianmerellä sekä koko saaren asukkaiden yhteinen pyrkimys ympäristöystävällisiin elintapoihin aurinkoenergian hyödyntämisen, omavaraisuuden ja kierrätyksen muodoissa. Hintatasoa ei voi verrata ehkä Aasiaan, mutta esimerkiksi Euroopan maissa matkailleille Dominica näyttäytyy varmasti vähintäänkin kohtuullisen hintaisena kohteena. Ja miksei tällaisesta maksaisikin vähän ekstraa. Ja jos jaksaa nähdä hieman vaivaa lentojen etsimisen suhteen, niin itse matkat saattaa saada helpostikin alle tuhannella eurolla per pää.

Kelle sitten kohdetta suosittelisin. Kaikille, joita kiinnostaa aktiiviloma, upea luonto ja paikalliseen kulttuuriin tutustuminen. Bile-elämää Dominicalta on melkoisen turha etsiä, joskin mainitsemiani reggaerantabileitä löytyy. Kulinaristisia makuelämyksiä odottavat joutuvat näkemään hieman enemmän vaivaa, joskin kyllä saarelta hyviäkin ja keskenään erilaisia ruokapaikkoja löytyy. Kauppojen ja torien tarjonta on kuitenkin loistava, joten jos on mahdollisuus ja ennen kaikkea intoa kokata itse, niin suosittelen sitäkin. Häämatkalaiset, reppureissaajat, vaeltajat, sukeltajat. Perheet, kaveriporukat, yksin matkustajat - minkälainen kokoonpano tahansa. Yksi vaihtoehto olisi tehdä saarihyppely ja nähdä useampi Karibian kohde saman reissun aikana. Tosin ranskankielisten kohteiden, kuten Martiniquen ja Guadeloupen sekä parin pienemmän saaren osalta kehotan pakkaamaan mukaan joko ranskan kielen taidon tai ainakin ison annoksen kärsivällisyyttä :). Lyhyesti tiivistettynä, suosittelen koko sydämestäni. Lopuksi vielä Kilroyn slogania lainaten: Travel the world, explore the life. Tätä kaikkea on todellakin Dominica. Kiitos.