Mitä: Pakomatka Suomen kaamoksesta Karibian lämpöön
Missä: Barbados
Milloin: 14.-18.11.2011 - ensimmäinen kolmannes parin viikon reissusta
What you've done becomes the judge of what you're going to do - especially in other people's minds. When you're traveling, you are what are right there and then. People don't have your past to hold against you. No yesterdays on the road.
Helpommin sanottu kuin tehty - alkaa pukea ehkäpä elämäni parasta reissua sanoiksi ja vieläpä muiden luettavaksi. Suomen kamaralle paluusta on aikaa puolisentoista viikkoa, mutta ajatukset on edelleen tuolla Atlantin toisella puolen ja välillä tuntuu, että puolet minustakin, myös fyysisesti. Joulufiilis on edelleen hakusessa enkä tiedä ehtiikö sitä tullakaan. No, jospa tulis edes tuo pysyvä lumi ja eikös päiväkin lähde jo kohta pitenemään, kohti kevättä? Toivottavasti. Ja sitten voikin alkaa odotella jo kesää, syksyä ja seuraavia reissusuunnitelmia. Mutta jos kuitenkin ensin laittaisi tämän reissun pakettiin, kolmessa osassa niin ei väsy kirjoittaja eivätkä lukijatkaan ehkä niin pahasti. Olkaa siis hyvät, ohessa tarinaa Barbadokselta, part 1.
Jottei vaan yksikään reissu pääsisi alkamaan liian suunnitellusti, niin tälläkin kertaa oli hitusen jännitystä mukana aikalailla vuorokausi ennen lentokentälle lähtemistä. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä muhun iski taas joku matkastressin lietsoma flunssa ja tie vei aamuviiden maissa PHKS:n yöpäivystykseen kera lähes umpeen turvonneen kurkun ja niin tukkoisen olon, ettei henki kulkenut enää mitään kautta. Hoitajan diagnoosina oli tämän syksyn hurjana riehuva virus ja ei muuta kuin tuleva vuorokausi unta, lepoa, lääkettä ja droppien sekä hyvän onnen kera seuraavana aamuna Helsinki-Vantaalle. Yuippee! Sillä hetkellä - ja edelleen - kiitän tuuriani, ettei lähtö ollut päivää aiemmin. Kuulostaa ehkä hurjalta mutta olisi saattanut jäädä koko Barbados kokematta, sen verran surkea olo oli.
Maanantai 14.11.
Herätyskello soi maanantaiaamuna klo 3.05, keräilin katujyrän alle jäänyttä ruotoani ja raahauduin matkalaukkuineni autoon. Kuski kentälle löytyi onneksi ihanasta äidistä, eikä tarvinnut lähteä suhailemaan kuumehoureissa lentokenttäbusseihin tms. Kiitos <3. Taas muuten näitä Lahden hyviä puolia - Helsinki-Vantaalle ehtii talvikelissäkin alle tuntiin, jolloin äkkilähtöjä ei tarvi kauaa miettiä ja matka kentältä kotiinkin on vain yksi hujaus! Ei siis kauaakaan kun horisontissa siinsi jo lentokentän valot ja lähtöfiilis parani olosta huolimatta.
Matkaseurani Maijan kanssa treffattiin terminaali ykkösessä abouttiarallaa klo 5.20 ja siitä se sitten lähti - vuorokauden päästä oltaisiin jo kohteessa, kaamoksen mukanaan tuomat flunssat ja väsymykset toivottavasti pelkkä hatara muisto. Ei siis muuta kuin laukut ruumaan, tytöt cappuccinoille ja odottamaan lentoreitin ensimmistä etappia Arlandaan. Buukattiin matka siis aikalailla kaks kuukautta ennen reissua ja satuttiin löytämään suhteellisen halvat ja fiksuilla vaihdoilla olevat lennot: Arlandan ja Manchesterin kautta Bridgetowniin ilman kenttienvaihtoja tai yön yli odotuksia. Ok, vielä kivempi ois ollu toki päästä yhdellä stopilla tai jopa suoraan, mutta kun ei se täältä Pohjolasta ole aina niin helppoa ;). Ja opiskelijana joutuu vähän kattelemaan tota budjettiakin ja toisaalta - parhaita ja kaukaisempia kohteita ei ole tarkoituskaan tavoittaa liian helposti, sillä silloin ne eivät niitä enää olisi. Arlandaan päästiin aika hyvin aikataulussa, eipähän tuossa välillä ehdi muuta kuin nousta ja laskea. Ruotsissa 55 minuutin vaihto ja matka jatkui kohti jalkapallon mekkaa, jossa ooteltiin sit reilu kolme tuntia, syötiin maailman rasvasimmathampurilaiset, wrapit ja siirryttiin vihdoin Virgin Atlanticin portille odottelemaan lentoa kohti varsinaista määränpäätä: Grantley Adams International Airport in Barbados.
Portilla oli melkosen hiljaista ja toki suomitytöt välillä ajatteli, että ollaankohan sitä edes oikeassa paikassa. Pikkuhiljaa penkeille alkoi kuitenkin valua myös muita matkustajia, noh siis brittejä, brittejä ja vielä vähän lisää brittejä. Muutamalla katseella saattoi nopeasti havainnoida, että kanssamatkustajiemme keski-ikä hipoi kuuttakymmentä ikävuotta ja varallisuustasokin tuntui hieman korkeammalta kuin allekirjoittaneella ;). Barbados ei siis tainnutkaan olla mikään pienen budjetin opiskelijakohde vai kuinka?! No, se tiedettiin ja niillä mentiin. Eräänkin pariskunnan kanssa tuli tarinoitua heidän ties-kuinka-monennesta-kymmenennestä matkasta tälle paratiisisaarelle... "Niin, tiedättekös tytöt sellaisen hotellin kuin Sandy Lane? No, me majoitutaan siellä. Viisi viikkoa. Tullaan kyllä piipahtamaan jouluksi takaisin kotona mutta sitten taas takaisin. Ja itseasiassa asutaan puoliksi siellä." Good. Voisitteko samantien adoptoida meidät. Luotettavan paikallislähteen mukaan Sandy Lane on koko Karibian kallein ja muutenkin hulppein hotelli, joten ei hassumpi loma kyyhkyläisillä tiedossa! Lipuihan se jumbokin sitten lopulta oikealle portille ja tuskallisen pitkän lastaamisen jälkeen oltiin kaikki lähes 500 matkustajaa koneessa. Ensi reissulle täytyy sitten muistaa varata ne makuuosaston paikat yläkerrasta, mitä ennen puolestaan täytyy odotella rikasta miestä tai lottovoittoa :).
Lento Atlantin yli kesti kutakuinkin 8 ja puoli tuntia ja täytyy sanoa, ettei koskaan oo osunut kohdalle yhtä tasaista ilmassa menoa. Kyseessä oli kuitenkin päivälento ja kone täynnä lomansa alkua juhlivia brittejä - jotka seilasivat pitkin käytäviä kädet täynnä juomia - niin oli turha kuvitella nukkuvansa yhtäkään silmällistä. Piti siis keskittyä kaikkeen muuhun ja ruoka olikin erinomaista, parasta ehkä koskaan lentokoneessa syömääni ja juomaa olisi riittänyt koko suvulle. Siihen flunssaiseen ja kuumeiseen olotilaan ei ois mulla toiminut kuin minttukaakao tai rommitoti, niin jätin tällä kertaa väliin. Barbadokselle laskeuduttiin lähes tunti myöhässä mutta no matter, perillä, ehjinä ja suht koht hengissäkin vielä! Vastassa oli Hey you white girls! -maahantulotarkastuksen jälkeen ihanat suomipojat Tommi ja Eerik ja niinpä saattoi siitä jatkua matka kohti St. Lawrence Gapia ja Mitch Buchannonin punaisia custom made -speedoja. Hotelliksi valikoitui vain pari viikkoa ennen reissua Expedian kautta bongattu South Gap Hotel, jota voimme kyllä molemmat suositella täydestä sydämestä. Hinta-laatu -suhde enemmän kuin kohdallaan ja kuten netistä löytyvistä arvosteluista huomaatte, niin lähes poikkeuksetta hotelli on saanut enemmän tähtiä kuin virallinen luokitus (***) kertoo. Respan henkilökunta superystävällistä, huoneet siistejä ja tilavia ja ehdottomana plussana jokaiseen kuuluva merinäköala. En kuitenkaan tee tästä mitään hotelliarvostelua, joten ne joita kiinnostaa, voivat sitten kysellä lisäspeksejä jos Barbados ja majoitusvaihtoehdot kiinnostaa. Check-in sujui joka tapauksessa vaivattomasti ja laukuillekin löytyi kantaja, joten meidän tehtäväksi jäi ainoastaan ottaa muutama henkäys parvekkeelta huokunutta meri-ilmaa ja kaatua sänkyihin. Kotiovelta hotellin lakanoihin siirtyminen otti aikalailla 22 tuntia kolmella eri lennolla ja vieläpä buranan voimalla, niin voitte vaan kuvitella kuinka kuitti sitä oli.
Tiistai 15.11.
Kun heräät vapaapäivänä ilman kännykän herätystä tai muutakaan kelloa kuudenmaissa, niin useimmiten ottaa päähän ja suuresti. No, tällä kertaa ei ottanut vaan fiilis oli tokkuraisesta ja kipeästä olosta huolimatta kerrassaan loistava, sillä verhojen takana odotti tällainen näkymä:
Is this the paradise? Oh well, it really is. Turkoosi meri ja ensimmäiset auringonsäteet poltti ihoa aikaisin aamulla - eipä sitä paljon muuta tarvitse, kun vielä reilu vuorokausi takaperin vertailukohtana oli Suomen harmaa marraskuu ja tihkusade. Päätettiin ottaa eka päivä iisisti altaalla chillaten ja ihmetellen hotellin lähikulmia. Tarkoituksena oli myös lunastaa respan tyttöjen tarjoamat tervetuliais - rum punchit mutta harmiksemme baarissa istuneet pojat halusivatkin tarjota ja kuponki säästyi seuraavaan kertaan. Aamupalaksi nautittu drinkki meinas kyllä kilahtaa vähän hattuun, tais bajan-miehillä olla ihan omat sekoitussuhteet... Noh, päivän ohjelmaan kuului myöhemmin mm. adapterin metsästys (joita löytyy helposti ainakin nk. Convenience Storeista, joita on useita ainakin St. Lawrence Gapissa) ja kummitytön perheen hotellilla vierailu. Olivat Barbadoksella siis muutaman päivän haitarilla lähes saman pariviikkoisen jakson mitä me ja hotellikin löyty lähes naapurista!
Illalla saatiin sit paikallistuneet suomalais- ja kanadalaispojat meiän seuraan ja suunnistettiin yhteen italialaiseen ravintolaan ihan Gapin rantabulevardilla. Hintatasoltaan vähän ehkä keskitasoa kalliimpi, ruoka ihan ok, pienehköt annokset mutta palvelu jees :). Talon salaatti maksoi esimerkiks 27$ (BBD, Barbadoksella käytössä siis Barbadoksen dollari, joka on aikalailla USDx2 ja siitä voi sitten laskea kurssin euroon), pizzat reilu 30$ ja liharuuat 50-70$. Saarella käy tietääkseni kaikkialla maksuvälineenä myös USAn dollarit, joita mekin vaihdettiin Suomesta lähtiessä mukaan. Käytäntö on sitten se, että voit maksaa niillä ja saat Barbadoksen dollareita takaisinpäin. Ottoautomaatteja löytyy myös ihan kätevästi ja niistä saa sitten tietysti paikallista valuuttaa.
Mutta rahasta ruokaan ja juomaan takaisin eli Bellini'stä jatkettiin meidän hotellin vastapäätä sijaitsevaan Mc Bride's -nimiseen Irish pubiin, josta muotoutuikin parin viikon aikana meidän kantapaikka. Nimi johtaa ehkä vähän harhaan tai ainakin baari on myös kaikkea muuta kuin irkkupubi. Päiväsaikaan sieltä saa ruokaa, löytyy biljardipöytää, musiikkia laidasta laitaan ja livebändejä useana iltana viikossa. Happy Hour 6pm - 8pm ja 10pm - 12pm ja sisään 10-20 $ riippuen vähän illasta. Alkuviikosta on väljempää, joskin paikalliset tuntuu juhlivan kaikista tiiviimmin aina perjantaisin kun taas lauantait on puolestaan melko hiljaisia ja vastuu menosta turistien harteilla. Tytöt hyytyi kyseisenä iltana jo puolenyön tienoilla ja hotelli kutsui nukkumaan, joten poikien loppuillan kuviot jäikin sitten arvoitukseksi ;).
Keskiviikko 16.11.
Keskiviikkoon heräiltiin taas ennen kukkoja ja tekaistiin loistokkaat aamiaiset itse. Ainiin, ei siis otettu hotellivarauksen yhteydessä aamiaisia, lisähintaa olis muistaakseni tullu 10$ (puhun muuten jatkossa aina paikallisesta rahasta ellen toisin mainitse, niin on selkeempää) per vuorokausi ja kun continental breakfast ja aikataulutetut aamut ei kuulunu meidän visioon lomasta, niin katottiin parhaimmaks jättää väliin. Veljeni kutsuikin itsensä Suomi-aamiaiselle jo ennen kello kymmentä. Toiveissa oli muun muassa suomalaista kahvia ja ruisleipää ja niitähän löytyi! Tuliaisten takia meinas matkalaukutkin jäädä Helsinkiin, kun selät väärinä raahattiin em. lisäksi lonkeroa, suklaata, salmiakkia eri muodoissaan, jallua don't ask why ja salmaria. Oliko vielä jotain? Parin viikon aikana kaikki tuli kyllä poikien toimesta syötyä ja tiukimmat juomat tais kadota ihan jo muutamassa ekassa päivässä parempiin suihin. Jallukola oli kuulema parasta ikinä ja hakkasi rommikolan mennen tullen - pysyyköhän mielipide samana, kun puolentoista viikon päästä poikia kutsuu Suomi ja rommi on pelkkä muisto vain?
Suomiruokien jälkeen hypättiin paikalliseen reggaebussiin, jonka tunnistaa keltasinisestä värityksestä. Niitä kulkee pitkin saarta, tai ainakin etelä- ja länsirannikkoa, melko tasaisin väliajoin ja kyytiin pääsee kahdella dollarilla oli matka sitten mikä hyvänsä. Matkan määränpäänä oli tällä kertaa Cockspur Beach Club, joka löytyy muutama sentti kartalla Bridgetownista ylöspäin. Välimatkojen arviointi on btw erittäin työlästä tuollapäin maailmaa, kun 15km matkaan saattoi joskus vierähtää jopa lähemmäs tunti, kun osui keskelle ruuhkahuippua. Biitsille käveltiin ties minkälaisten teollisuusalueiden läpi mutta luotto oppaaseen säilyi loppuun saakka ja perille päästiin! Tälle biitsille pysähtelee ymmärtääkseni aika tasaiseen tahtiin Karibian risteilyaluksia ja sen takia sieltä löytyy myös joitakin turisteille suunnattuja mukavuuksia kuten pukuhuoneet, sisäsuihkut ja wc:t unohtamatta tietenkään rantabaaria ja vesiurheilumahdollisuuksia. Meidän visiitin aikana oli tosi rauhallista ja oltiin lähestulkoon ainoat biitsillä lojujat. Päivän mittaan Cockspuriin valui myös muut pojat ja kolme ruotsalaista kaveria, joista niinikään yksi on Barbadoksella vaihto-opiskelemassa ja kaks kaveria oli tullut häntä moikkaamaan - aikataulu jälleen aika yksissä meidän reissun kanssa ja vietettiinkin paljon aikaa tällä porukalla.
Rannalla tuli loikoiltua aina pitkälle iltapäivään saakka, aurinkokin taisi ennättää laskea ja Beach Club mennä kiinni. Niin ja rantabaarista söi nälkänsä pois about kymmenellä dollarilla ja rommia saattoi nauttia niin kolan, appelsiini- kuin ananasmehunkin kanssa. Illan urheilusuorituksena oli piiiitkän mäen ylöskiipeäminen ja ruokakauppaan meno. Jälkimmäinen ei sitten ookaan mitään halpaa lystiä tällä saarella, vaan ostoskorista saa pulittaa lähes saman hinnan mitä Suomessa. Tässä muutamia esimerkkejä:
pikku jogurttipurkki 2,55$
paahtoleipäpaketti 3-5$
tuoremehu merkistä riippuen 5-20(!)$
tomaatit 15$/ kg
kurkut 4$/ kg (lähestulkoon ainoa vihannes, joka ei tuontitavaraa ja näkyy heti myös hinnassa)
banaanit 4,8$/ kg
punasipuli 20,5(!)$/ kg
sulatejuustoviipalepaketti 3,75$
2l fanta 4,75$
Eli lyhyesti sanottuna, ravintolassa syöminen on melkeinpä halvempaa. Tai toki jos jättää vihannekset ja hedelmät pois, niin sitten voi pärjätä mutta voi tuottaa suomalaiselle vihreisiin, tuoreisiin raaka-aineksiin tottuneelle vähän ongelmia :). Bridgetownissa oli jonkin verran kyllä hedelmäkojuja ym. mut hintoja ei juurikaan kyselty, tiedä sitten oisko niissä ollu halvempaa vai ei. Varsinaisista ruokamarkkinoista ei oo tietoa, oisko sellaisia jossainpäin saarta? Dominicalla ja Martiniquella oli ja niissä paikoissa oli kyllä sitten paljon halvempi hintataso, tiedä sitten Barbadoksesta. Ruokakaupassa tuhlailun jälkeen hypättiinkin taas klo 5:n reggaebussiin ja matka kotiin kesti yli tunnin. Yuippee ja peukkua Suomen tieverkostolle :). Bussissa saakin käyttää hieman mielikuvitusta, kun ihmisiä on kymmenen kertaa niin paljon kuin istuinpaikkoja puhumattakaan niistä repuista ja pikkupikku kasseista... Tunnelmaa kuitenkin rentouttaa jatkuvalla syötöllä ja volat kaakossa soiva reggaemusiikki, jonka mukana paikalliset sitten lauleskelee. Musiikin soitto busseissa on ilmeisesti ihan laissa saakka kiellettyä kuten myös ovet auki ajelu, mutta kuskitpa ovatkin ovelia. Poliisiaseman tai -auton sattuessa kohdalle ovet suljetaan ja radiot väännetään kiinni ja matkustajat lopettaa reggaerytmien tahtiin hytkymisen. Kun vaara on ohi, niin meininki ja matka taas jatkuu. That's the way I like it!
Illaks lähdettiinkin sitten testaamaan paikallinen yökerho nimeltä Harbour Lights ja voi pojat, oli kyllä nimensä veroinen! Paikka löytyy hieman Bridgetownin alapuolelta, Carlisle Bayn jälkeen. Sivujen mukaan baari tarjoaa nähtävästi kaikkea muutakin, mutta jostain kumman syystä pojat tutustutti meidät vain yökerhopuoleen, weirrrd. Sisään maksat vaivaiset 50$ ja siihen kuuluu samalla ilmaiset juomat 9pm - 2am/3am välillä päivästä riippuen. Ei huono diili, jos mietit mitä maksat Suomessa ensin baareihin sisään ja sitten erikseen juomista - 20 eurolla ei ihan kauhean pitkälle päästä vaiii? Harbour Lightsin muita hyviä puolia on loistava musiikki, viikoittain esiintyvät livebändit, useaan eri tasoon sijoittuva ulkoilmabaari, jossa osa tanssilattioista on hiekkaa ja osa sitten perinteisempiä "lavoja" ja mitä vielä. Hauskoja tyyppejä, omien havaintojen perusteella suurimmaks osaks turisteja mutta kivoja sellasia - kyllähän noita surffaajia siinä coctailien nauttimisen lomassa katselee :). Tällasten paikkojen jälkeen en enää yhtään ihmettele, kun vaihtareiden viikoista 4-7 iltaa menee juhliessa ja silti rahaa jää vielä säästöönkin. Ja mä se valitsin omaksi vaihtokohteeksi Uppsalan, mitä ihmettä oon oikeen ajatellu?
Torstai 17.11.
Tällä paratiisisaarella ei ilmeisesti tunnettu myöskään käsitettä dagen efter, sillä sitä ei ilmestynyt ikinä - no ok, lähes koskaan. Paitsi ehkä yhtenä aamuna eräälle nimeltämainitsemattomalle menovillille, jolla jäi irc-tapaaminen vähän päälle ja saarikierros väliin... Torstaina kutsui jälleen biitsi, tällä kertaa Carlisle Baylla sijaitseva The Boatyard. Paikka on niinikään rakennettu risteilyaluksilta tulevien turistien tarpeisiin mutta miksei myös muille. Perinteisten aurinkotuolien lisäksi löytyy kuvissa näkyviä "petejä", joille en tähän hätään keksinyt mitään fiksumpaa nimeä. Boatyardille maksat 20$ jos haluat makuupaikan ja sen summan saa käyttää sitten samalla ko. baarin ruokatilaukseen. Eli periaatteessa et maksa aurinkotuoleista mitään, jos ja kun syöt kyseisessä paikassa - ja pakkohan sitä jossain vaiheessa päivää onjuoda syödä, niin musta ainakin ihan kelpo diili. Rantojen läheisyydessä kun ei yleensä ole mitään kauppoja, niin siksikin jo kätevää. Biitseistä tuli mieleen vielä se, että Barbadoksella mitkään rannat ei ole yksityisiä. Tämä taas tarkoittaa sitä, että saat leiriytyä pyyhkeinesi mihin tahansa - kyllä, myös sinne Sandy Lanen hiekalle - etkä ole velvoitettu maksamaan tuoleista tai ruuista mitään niin halutessasi. Kätevää, joskin itse tuli lähestulkoon aina valittua tuo aiempi vaihtoehto :). Boatyardilla meitä olikin koko porukka kasassa aina kummitytön perheestä ruotsalaispoikiin ja muihin vaihtareihin. Rantabaarissa tuli maistettua ekan kerran myös paikallista herkkua, flying fishiä joka nimensä mukaisesti ikäänkuin lentää. Eli ei siis lennä vaan liitää 30-40 metrin matkoja veden pinnalla. Tätä herkkua saakin sitten ympäri saarta kaikissa eri muodoissaan, joten ei muuta kuin kokeilemaan!
Boatyardilla tuli katseltua taas yksi upea karibialainen auringonlasku ja pimeän koittaessa kohti kotia. Kannatti muuten aamulla valita silmille aurinkolasit kera tehojen ja jättää silmälasit sekä piilarit hotellille, sillä kotimatka oli melkoisen pimeä oli sitten arskat päässä tai ei ;). Ilta jatkui tuttavaperheen hotellin patiolla: tehtiin tällä kertaa itse ruuat ja maisteltiin paikallista olutta, banksia. Vaikkei allekirjoittanut oluen suurkuluttaja olekaan, niin ihan hyvin tuo paikallinen herkku meni alas. Olihan kyseessä sentään lager ja kyllä se coronalle, caribille ja muille ihan hyvin pärjäsi. Jäiden kanssa, two banks- thanks! Ilmeisesti poikien kisakuntokin hyytyi, sillä muistaakseni terassilta jatkui kaikkien ilta kotia kohti. Tai sitten meidät huijattiin jälleen kerran nukkumaan ja pojat katosi omille teilleen, niin se taisi itseasissa mennäkin.
Perjantai 18.11.
Perjantai, mikä ihana tekosyy. Taivaalla saattoi olla muutama pilvi mut ei haitannut. Merenkohina herätti taas ennen seitsemää ja suuntana olikin jo heti yhdeksältä Accra Beachin viereinen miniostari. Oltiin ohitettu paikka bussissa istuen jo monesti ja samalla huomattu, että siinä olis yks surffikauppa, johon saattaisi helposti upottaa ylimääräiset dollarinsa. Liike myy muiden muassa Roxya ja Billabongia ja mikä parasta, tax free -hinnoin. Barbadoksen yleinen hintataso ei tosiaan ole mikään matala, mutta jotkut putiikit ja ostoskeskukset tarjoaa duty free -alennuksia ja ne kannattaa kyllä hyödyntää. Kunhan muistat ottaa ostosreissulle mukaan henkilöllisyystodistuksen ja majoituspaikan (hotellin nimi ja sijainti) sekä paluulennon (pvm, lennon numero, lentoyhtiö, päämäärä jne.) tiedot. Kaiken muun saat mukaasi ostohetkellä paitsi alkoholia ja tupakkaa - ne toimitetaan jälleenmyyjän toimesta lentokentälle valmiiksi odottamaan paluupäivääsi. Mukaan tarttui tällä kertaa shortseja ja flip flopeja, tsekattiin tulevia päiviä varten myös Accran ranta ja hypättiin takaisin Gapiin menevään minibussiin kellon ollessa vasta vähän yli kymmenen. Aamulla.
Muutama tunti vierähti myös altaalla kunnes Maijan iphonen laturi sanoi tilt ja päätettiin lähteä Bridgetowniin elektroniikkaostoksille. Huom! Tähän mennessä pojista ei oltu kuultu vielä mitään, joten epäilyt eilisillan vaihtumisesta aamuun vahvistui huomattavasti ;). Laturi kävelikin vastaan heti ensimmäisestä kaupasta ja raskaan urakan jälkeen oli aika pistäytyä drinkeille. Kohteeksi valikoitui Waterfront Café Restaurant, joka löytyy joenvarresta merenpuolelta ja edustalla parkkeeraa ne kaikkein komeimmat kalastusveneet ja huvipurret. Menua ei vilkuiltu sen suuremmin mutta paikka on rankattu kai yhdeksi saaren parhaista juuri ruuan osalta, joskin melko turistivoittoinen ja ylihinnoitellun oloinen. Coctailit oli joka tapauksessa, hmm no, juotavan hyviä ja ihme kun ehdittiin tallentaa ne kameralle ennen lasien tyhjentymistä! Siinä sitten odoteltiin poikien heräämistäja tuijoteltiin kalastajamiehiä aikamme kuluksi, kunnes sataman kellonviisari osui puoli kolmeen ja edessä oli viikon, ellei jopa koko reissun kohokohta - katamaraanipurjehdus omalla 25 hengen porukalla Karibianmerellä, uuuuuuu <3.
Risteilyn tarkoituksena oli juhlia Sotkamon oman menovillin, Eerikin synttäreitä ja oh well, ei vois paljoa synttärireissu kyllä tosta parantua! Näitä ko. katamaraaniristeilyjä voi jokainen turisti buukata reissuunsa sopivaksi ajankohdaksi, jolloin pursi täyttyy aina ilmoittautuneiden mukaan, olettaisin että 30-50 henkeä on aika normaali haarukka yhden risteilyn henkilömääräksi. Pojat halus kuitenkin järkätä jotain spesiaalimpaa ja niinpä hoitui privaattidiili Cool Runnings -porukan kanssa. 160$ per osallistuja ja reilun neljän tunnin sunset cruise hyvällä porukalla, jeaa. Hintaanhan sisältyi sitten koko reissun auki ollut baari juomineen, buffetillallinen, pari snorklauspysähdystä, joista ensimmäinen jättimerikilpikonnien kanssa ja jälkimmäinen laivan hylylle sekä värikkäiden kalojen kera ja illan kruunasi maailman upein auringonlasku. Okei, menee ehkä tasoihin Dominican kanssa, sekin oli nimittäin hieno :). Privaattiristeilyssä oli muun muassa se hyvä puoli, että katamaraanilla oli väljää ja pojat sai itse vaikuttaa ohjelman sisältöön. Botskilla soi lähestulkoon koko neljätuntisen ajan omat musiikit aina Ukkometsosta Jukka Poikaan ja Den glider iniin ja katamaraanin keulassa liehui - mikäs muukaan kuin Suomen lippu. Alla pientä kuvafloodausta risteilyn tunnelmasta ja voin suositella eventtiä sekä ko. katamaraanin henkilökuntaa kyllä satakymmenprosenttisesti, wow!
Harmillista kyllä, mutta sunset cruise tuli päätökseensä iltaseitsemän jälkeen, kun katamaraani lipui satamaan Den glider inin soidessa - niin että mitkä Suomijuhlat? Baari oli kuitenkin auki aina siihen saakka, kunnes henkilökunta sai siivottua ja ankkuroitua purtensa satamaan. Rommikolaa virtasi vielä laiturinkin puolella ja mitäpä muuta. Ilta oli varsin onnistunut. Saatiin kyyti eräältä espanjattarelta Gapiin ja suihkun ja alakerran allasbaarin kautta uuteen nousuun. Niin ja pisteet South Gap -hotellille vielä siitäkin, että kämppään sai tuoda vieraita kunhan checkkasi heidät sisään respassa. Tosin tätä rituaalia ei ainakaan meidän kohdalla tarvinnut hoitaa kuin kerran, sen jälkeen oli kaikki tervetulleita pelkällä kädenheilautuksella :). Istuttiin siis about 10 hengen porukalla meidän parvekkeella ja altaalla tunti pari, kunnes siirryttiin loppuyöksi Harbour Lightsiin tsekkaamaan, miltä paikka näyttää perjantaisin. Ja hyvältähän se näytti. Ihmisiä oli enemmän kuin keskiviikkona, mikä tietysti tarkoitti myös sitä, että juomia ja alakerran hodarikojun ruokia sai odotella niinikään kauemmin. Jossain vaiheessa alkuyöstä iski kuitenkin katamaraanin keinutus ja hyppäsin samaan taksiin (taksimatka Harbourista Gapiin maksaa muuten kutakuinkin 30$, jos jotain kiinnostaa vaihtoehto pitkälle kävelymatkalle) muutaman muun kaverin kanssa. Jälkikäteen aateltuna fiksu veto, sillä jäljelle jäänyt porukka olikin seuraavana päivänä sen näköistä, että olisi voinut luulla meriveden menneen väärään kurkkuun, hiii.
Oukei. Ensimmäiset viisi päivää on nyt kelailtu taakse- ja jälleen kerran eteenpäin ja ikävä on edelleen valtava. Ja voin jo varoitella, että loppureissun läpikäymistä kohti se vain kasvaa, kasvaa, kasvaa ja kasvaa. Tähän väliin taidankin vetäistä hetken henkeä ja jatkan kirjoittelua jonain toisena sopivana päivänä. Epilogina tälle ensimmäiselle osiolle alla oleva biisi, joka soi Barbadoksella lähestulkoon jokaisen nurkan takana. Memories, memories.
Jottei vaan yksikään reissu pääsisi alkamaan liian suunnitellusti, niin tälläkin kertaa oli hitusen jännitystä mukana aikalailla vuorokausi ennen lentokentälle lähtemistä. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä muhun iski taas joku matkastressin lietsoma flunssa ja tie vei aamuviiden maissa PHKS:n yöpäivystykseen kera lähes umpeen turvonneen kurkun ja niin tukkoisen olon, ettei henki kulkenut enää mitään kautta. Hoitajan diagnoosina oli tämän syksyn hurjana riehuva virus ja ei muuta kuin tuleva vuorokausi unta, lepoa, lääkettä ja droppien sekä hyvän onnen kera seuraavana aamuna Helsinki-Vantaalle. Yuippee! Sillä hetkellä - ja edelleen - kiitän tuuriani, ettei lähtö ollut päivää aiemmin. Kuulostaa ehkä hurjalta mutta olisi saattanut jäädä koko Barbados kokematta, sen verran surkea olo oli.
Maanantai 14.11.
Herätyskello soi maanantaiaamuna klo 3.05, keräilin katujyrän alle jäänyttä ruotoani ja raahauduin matkalaukkuineni autoon. Kuski kentälle löytyi onneksi ihanasta äidistä, eikä tarvinnut lähteä suhailemaan kuumehoureissa lentokenttäbusseihin tms. Kiitos <3. Taas muuten näitä Lahden hyviä puolia - Helsinki-Vantaalle ehtii talvikelissäkin alle tuntiin, jolloin äkkilähtöjä ei tarvi kauaa miettiä ja matka kentältä kotiinkin on vain yksi hujaus! Ei siis kauaakaan kun horisontissa siinsi jo lentokentän valot ja lähtöfiilis parani olosta huolimatta.
Matkaseurani Maijan kanssa treffattiin terminaali ykkösessä abouttiarallaa klo 5.20 ja siitä se sitten lähti - vuorokauden päästä oltaisiin jo kohteessa, kaamoksen mukanaan tuomat flunssat ja väsymykset toivottavasti pelkkä hatara muisto. Ei siis muuta kuin laukut ruumaan, tytöt cappuccinoille ja odottamaan lentoreitin ensimmistä etappia Arlandaan. Buukattiin matka siis aikalailla kaks kuukautta ennen reissua ja satuttiin löytämään suhteellisen halvat ja fiksuilla vaihdoilla olevat lennot: Arlandan ja Manchesterin kautta Bridgetowniin ilman kenttienvaihtoja tai yön yli odotuksia. Ok, vielä kivempi ois ollu toki päästä yhdellä stopilla tai jopa suoraan, mutta kun ei se täältä Pohjolasta ole aina niin helppoa ;). Ja opiskelijana joutuu vähän kattelemaan tota budjettiakin ja toisaalta - parhaita ja kaukaisempia kohteita ei ole tarkoituskaan tavoittaa liian helposti, sillä silloin ne eivät niitä enää olisi. Arlandaan päästiin aika hyvin aikataulussa, eipähän tuossa välillä ehdi muuta kuin nousta ja laskea. Ruotsissa 55 minuutin vaihto ja matka jatkui kohti jalkapallon mekkaa, jossa ooteltiin sit reilu kolme tuntia, syötiin maailman rasvasimmat
Portilla oli melkosen hiljaista ja toki suomitytöt välillä ajatteli, että ollaankohan sitä edes oikeassa paikassa. Pikkuhiljaa penkeille alkoi kuitenkin valua myös muita matkustajia, noh siis brittejä, brittejä ja vielä vähän lisää brittejä. Muutamalla katseella saattoi nopeasti havainnoida, että kanssamatkustajiemme keski-ikä hipoi kuuttakymmentä ikävuotta ja varallisuustasokin tuntui hieman korkeammalta kuin allekirjoittaneella ;). Barbados ei siis tainnutkaan olla mikään pienen budjetin opiskelijakohde vai kuinka?! No, se tiedettiin ja niillä mentiin. Eräänkin pariskunnan kanssa tuli tarinoitua heidän ties-kuinka-monennesta-kymmenennestä matkasta tälle paratiisisaarelle... "Niin, tiedättekös tytöt sellaisen hotellin kuin Sandy Lane? No, me majoitutaan siellä. Viisi viikkoa. Tullaan kyllä piipahtamaan jouluksi takaisin kotona mutta sitten taas takaisin. Ja itseasiassa asutaan puoliksi siellä." Good. Voisitteko samantien adoptoida meidät. Luotettavan paikallislähteen mukaan Sandy Lane on koko Karibian kallein ja muutenkin hulppein hotelli, joten ei hassumpi loma kyyhkyläisillä tiedossa! Lipuihan se jumbokin sitten lopulta oikealle portille ja tuskallisen pitkän lastaamisen jälkeen oltiin kaikki lähes 500 matkustajaa koneessa. Ensi reissulle täytyy sitten muistaa varata ne makuuosaston paikat yläkerrasta, mitä ennen puolestaan täytyy odotella rikasta miestä tai lottovoittoa :).
Lento Atlantin yli kesti kutakuinkin 8 ja puoli tuntia ja täytyy sanoa, ettei koskaan oo osunut kohdalle yhtä tasaista ilmassa menoa. Kyseessä oli kuitenkin päivälento ja kone täynnä lomansa alkua juhlivia brittejä - jotka seilasivat pitkin käytäviä kädet täynnä juomia - niin oli turha kuvitella nukkuvansa yhtäkään silmällistä. Piti siis keskittyä kaikkeen muuhun ja ruoka olikin erinomaista, parasta ehkä koskaan lentokoneessa syömääni ja juomaa olisi riittänyt koko suvulle. Siihen flunssaiseen ja kuumeiseen olotilaan ei ois mulla toiminut kuin minttukaakao tai rommitoti, niin jätin tällä kertaa väliin. Barbadokselle laskeuduttiin lähes tunti myöhässä mutta no matter, perillä, ehjinä ja suht koht hengissäkin vielä! Vastassa oli Hey you white girls! -maahantulotarkastuksen jälkeen ihanat suomipojat Tommi ja Eerik ja niinpä saattoi siitä jatkua matka kohti St. Lawrence Gapia ja Mitch Buchannonin punaisia custom made -speedoja. Hotelliksi valikoitui vain pari viikkoa ennen reissua Expedian kautta bongattu South Gap Hotel, jota voimme kyllä molemmat suositella täydestä sydämestä. Hinta-laatu -suhde enemmän kuin kohdallaan ja kuten netistä löytyvistä arvosteluista huomaatte, niin lähes poikkeuksetta hotelli on saanut enemmän tähtiä kuin virallinen luokitus (***) kertoo. Respan henkilökunta superystävällistä, huoneet siistejä ja tilavia ja ehdottomana plussana jokaiseen kuuluva merinäköala. En kuitenkaan tee tästä mitään hotelliarvostelua, joten ne joita kiinnostaa, voivat sitten kysellä lisäspeksejä jos Barbados ja majoitusvaihtoehdot kiinnostaa. Check-in sujui joka tapauksessa vaivattomasti ja laukuillekin löytyi kantaja, joten meidän tehtäväksi jäi ainoastaan ottaa muutama henkäys parvekkeelta huokunutta meri-ilmaa ja kaatua sänkyihin. Kotiovelta hotellin lakanoihin siirtyminen otti aikalailla 22 tuntia kolmella eri lennolla ja vieläpä buranan voimalla, niin voitte vaan kuvitella kuinka kuitti sitä oli.
Tiistai 15.11.
Kun heräät vapaapäivänä ilman kännykän herätystä tai muutakaan kelloa kuudenmaissa, niin useimmiten ottaa päähän ja suuresti. No, tällä kertaa ei ottanut vaan fiilis oli tokkuraisesta ja kipeästä olosta huolimatta kerrassaan loistava, sillä verhojen takana odotti tällainen näkymä:
Is this the paradise? Oh well, it really is. Turkoosi meri ja ensimmäiset auringonsäteet poltti ihoa aikaisin aamulla - eipä sitä paljon muuta tarvitse, kun vielä reilu vuorokausi takaperin vertailukohtana oli Suomen harmaa marraskuu ja tihkusade. Päätettiin ottaa eka päivä iisisti altaalla chillaten ja ihmetellen hotellin lähikulmia. Tarkoituksena oli myös lunastaa respan tyttöjen tarjoamat tervetuliais - rum punchit mutta harmiksemme baarissa istuneet pojat halusivatkin tarjota ja kuponki säästyi seuraavaan kertaan. Aamupalaksi nautittu drinkki meinas kyllä kilahtaa vähän hattuun, tais bajan-miehillä olla ihan omat sekoitussuhteet... Noh, päivän ohjelmaan kuului myöhemmin mm. adapterin metsästys (joita löytyy helposti ainakin nk. Convenience Storeista, joita on useita ainakin St. Lawrence Gapissa) ja kummitytön perheen hotellilla vierailu. Olivat Barbadoksella siis muutaman päivän haitarilla lähes saman pariviikkoisen jakson mitä me ja hotellikin löyty lähes naapurista!
Illalla saatiin sit paikallistuneet suomalais- ja kanadalaispojat meiän seuraan ja suunnistettiin yhteen italialaiseen ravintolaan ihan Gapin rantabulevardilla. Hintatasoltaan vähän ehkä keskitasoa kalliimpi, ruoka ihan ok, pienehköt annokset mutta palvelu jees :). Talon salaatti maksoi esimerkiks 27$ (BBD, Barbadoksella käytössä siis Barbadoksen dollari, joka on aikalailla USDx2 ja siitä voi sitten laskea kurssin euroon), pizzat reilu 30$ ja liharuuat 50-70$. Saarella käy tietääkseni kaikkialla maksuvälineenä myös USAn dollarit, joita mekin vaihdettiin Suomesta lähtiessä mukaan. Käytäntö on sitten se, että voit maksaa niillä ja saat Barbadoksen dollareita takaisinpäin. Ottoautomaatteja löytyy myös ihan kätevästi ja niistä saa sitten tietysti paikallista valuuttaa.
Mutta rahasta ruokaan ja juomaan takaisin eli Bellini'stä jatkettiin meidän hotellin vastapäätä sijaitsevaan Mc Bride's -nimiseen Irish pubiin, josta muotoutuikin parin viikon aikana meidän kantapaikka. Nimi johtaa ehkä vähän harhaan tai ainakin baari on myös kaikkea muuta kuin irkkupubi. Päiväsaikaan sieltä saa ruokaa, löytyy biljardipöytää, musiikkia laidasta laitaan ja livebändejä useana iltana viikossa. Happy Hour 6pm - 8pm ja 10pm - 12pm ja sisään 10-20 $ riippuen vähän illasta. Alkuviikosta on väljempää, joskin paikalliset tuntuu juhlivan kaikista tiiviimmin aina perjantaisin kun taas lauantait on puolestaan melko hiljaisia ja vastuu menosta turistien harteilla. Tytöt hyytyi kyseisenä iltana jo puolenyön tienoilla ja hotelli kutsui nukkumaan, joten poikien loppuillan kuviot jäikin sitten arvoitukseksi ;).
Keskiviikko 16.11.
Keskiviikkoon heräiltiin taas ennen kukkoja ja tekaistiin loistokkaat aamiaiset itse. Ainiin, ei siis otettu hotellivarauksen yhteydessä aamiaisia, lisähintaa olis muistaakseni tullu 10$ (puhun muuten jatkossa aina paikallisesta rahasta ellen toisin mainitse, niin on selkeempää) per vuorokausi ja kun continental breakfast ja aikataulutetut aamut ei kuulunu meidän visioon lomasta, niin katottiin parhaimmaks jättää väliin. Veljeni kutsuikin itsensä Suomi-aamiaiselle jo ennen kello kymmentä. Toiveissa oli muun muassa suomalaista kahvia ja ruisleipää ja niitähän löytyi! Tuliaisten takia meinas matkalaukutkin jäädä Helsinkiin, kun selät väärinä raahattiin em. lisäksi lonkeroa, suklaata, salmiakkia eri muodoissaan, jallua don't ask why ja salmaria. Oliko vielä jotain? Parin viikon aikana kaikki tuli kyllä poikien toimesta syötyä ja tiukimmat juomat tais kadota ihan jo muutamassa ekassa päivässä parempiin suihin. Jallukola oli kuulema parasta ikinä ja hakkasi rommikolan mennen tullen - pysyyköhän mielipide samana, kun puolentoista viikon päästä poikia kutsuu Suomi ja rommi on pelkkä muisto vain?
Suomiruokien jälkeen hypättiin paikalliseen reggaebussiin, jonka tunnistaa keltasinisestä värityksestä. Niitä kulkee pitkin saarta, tai ainakin etelä- ja länsirannikkoa, melko tasaisin väliajoin ja kyytiin pääsee kahdella dollarilla oli matka sitten mikä hyvänsä. Matkan määränpäänä oli tällä kertaa Cockspur Beach Club, joka löytyy muutama sentti kartalla Bridgetownista ylöspäin. Välimatkojen arviointi on btw erittäin työlästä tuollapäin maailmaa, kun 15km matkaan saattoi joskus vierähtää jopa lähemmäs tunti, kun osui keskelle ruuhkahuippua. Biitsille käveltiin ties minkälaisten teollisuusalueiden läpi mutta luotto oppaaseen säilyi loppuun saakka ja perille päästiin! Tälle biitsille pysähtelee ymmärtääkseni aika tasaiseen tahtiin Karibian risteilyaluksia ja sen takia sieltä löytyy myös joitakin turisteille suunnattuja mukavuuksia kuten pukuhuoneet, sisäsuihkut ja wc:t unohtamatta tietenkään rantabaaria ja vesiurheilumahdollisuuksia. Meidän visiitin aikana oli tosi rauhallista ja oltiin lähestulkoon ainoat biitsillä lojujat. Päivän mittaan Cockspuriin valui myös muut pojat ja kolme ruotsalaista kaveria, joista niinikään yksi on Barbadoksella vaihto-opiskelemassa ja kaks kaveria oli tullut häntä moikkaamaan - aikataulu jälleen aika yksissä meidän reissun kanssa ja vietettiinkin paljon aikaa tällä porukalla.
Rannalla tuli loikoiltua aina pitkälle iltapäivään saakka, aurinkokin taisi ennättää laskea ja Beach Club mennä kiinni. Niin ja rantabaarista söi nälkänsä pois about kymmenellä dollarilla ja rommia saattoi nauttia niin kolan, appelsiini- kuin ananasmehunkin kanssa. Illan urheilusuorituksena oli piiiitkän mäen ylöskiipeäminen ja ruokakauppaan meno. Jälkimmäinen ei sitten ookaan mitään halpaa lystiä tällä saarella, vaan ostoskorista saa pulittaa lähes saman hinnan mitä Suomessa. Tässä muutamia esimerkkejä:
pikku jogurttipurkki 2,55$
paahtoleipäpaketti 3-5$
tuoremehu merkistä riippuen 5-20(!)$
tomaatit 15$/ kg
kurkut 4$/ kg (lähestulkoon ainoa vihannes, joka ei tuontitavaraa ja näkyy heti myös hinnassa)
banaanit 4,8$/ kg
punasipuli 20,5(!)$/ kg
sulatejuustoviipalepaketti 3,75$
2l fanta 4,75$
Eli lyhyesti sanottuna, ravintolassa syöminen on melkeinpä halvempaa. Tai toki jos jättää vihannekset ja hedelmät pois, niin sitten voi pärjätä mutta voi tuottaa suomalaiselle vihreisiin, tuoreisiin raaka-aineksiin tottuneelle vähän ongelmia :). Bridgetownissa oli jonkin verran kyllä hedelmäkojuja ym. mut hintoja ei juurikaan kyselty, tiedä sitten oisko niissä ollu halvempaa vai ei. Varsinaisista ruokamarkkinoista ei oo tietoa, oisko sellaisia jossainpäin saarta? Dominicalla ja Martiniquella oli ja niissä paikoissa oli kyllä sitten paljon halvempi hintataso, tiedä sitten Barbadoksesta. Ruokakaupassa tuhlailun jälkeen hypättiinkin taas klo 5:n reggaebussiin ja matka kotiin kesti yli tunnin. Yuippee ja peukkua Suomen tieverkostolle :). Bussissa saakin käyttää hieman mielikuvitusta, kun ihmisiä on kymmenen kertaa niin paljon kuin istuinpaikkoja puhumattakaan niistä repuista ja pikkupikku kasseista... Tunnelmaa kuitenkin rentouttaa jatkuvalla syötöllä ja volat kaakossa soiva reggaemusiikki, jonka mukana paikalliset sitten lauleskelee. Musiikin soitto busseissa on ilmeisesti ihan laissa saakka kiellettyä kuten myös ovet auki ajelu, mutta kuskitpa ovatkin ovelia. Poliisiaseman tai -auton sattuessa kohdalle ovet suljetaan ja radiot väännetään kiinni ja matkustajat lopettaa reggaerytmien tahtiin hytkymisen. Kun vaara on ohi, niin meininki ja matka taas jatkuu. That's the way I like it!
Illaks lähdettiinkin sitten testaamaan paikallinen yökerho nimeltä Harbour Lights ja voi pojat, oli kyllä nimensä veroinen! Paikka löytyy hieman Bridgetownin alapuolelta, Carlisle Bayn jälkeen. Sivujen mukaan baari tarjoaa nähtävästi kaikkea muutakin, mutta jostain kumman syystä pojat tutustutti meidät vain yökerhopuoleen, weirrrd. Sisään maksat vaivaiset 50$ ja siihen kuuluu samalla ilmaiset juomat 9pm - 2am/3am välillä päivästä riippuen. Ei huono diili, jos mietit mitä maksat Suomessa ensin baareihin sisään ja sitten erikseen juomista - 20 eurolla ei ihan kauhean pitkälle päästä vaiii? Harbour Lightsin muita hyviä puolia on loistava musiikki, viikoittain esiintyvät livebändit, useaan eri tasoon sijoittuva ulkoilmabaari, jossa osa tanssilattioista on hiekkaa ja osa sitten perinteisempiä "lavoja" ja mitä vielä. Hauskoja tyyppejä, omien havaintojen perusteella suurimmaks osaks turisteja mutta kivoja sellasia - kyllähän noita surffaajia siinä coctailien nauttimisen lomassa katselee :). Tällasten paikkojen jälkeen en enää yhtään ihmettele, kun vaihtareiden viikoista 4-7 iltaa menee juhliessa ja silti rahaa jää vielä säästöönkin. Ja mä se valitsin omaksi vaihtokohteeksi Uppsalan, mitä ihmettä oon oikeen ajatellu?
Torstai 17.11.
Tällä paratiisisaarella ei ilmeisesti tunnettu myöskään käsitettä dagen efter, sillä sitä ei ilmestynyt ikinä - no ok, lähes koskaan. Paitsi ehkä yhtenä aamuna eräälle nimeltämainitsemattomalle menovillille, jolla jäi irc-tapaaminen vähän päälle ja saarikierros väliin... Torstaina kutsui jälleen biitsi, tällä kertaa Carlisle Baylla sijaitseva The Boatyard. Paikka on niinikään rakennettu risteilyaluksilta tulevien turistien tarpeisiin mutta miksei myös muille. Perinteisten aurinkotuolien lisäksi löytyy kuvissa näkyviä "petejä", joille en tähän hätään keksinyt mitään fiksumpaa nimeä. Boatyardille maksat 20$ jos haluat makuupaikan ja sen summan saa käyttää sitten samalla ko. baarin ruokatilaukseen. Eli periaatteessa et maksa aurinkotuoleista mitään, jos ja kun syöt kyseisessä paikassa - ja pakkohan sitä jossain vaiheessa päivää on
Boatyardilla tuli katseltua taas yksi upea karibialainen auringonlasku ja pimeän koittaessa kohti kotia. Kannatti muuten aamulla valita silmille aurinkolasit kera tehojen ja jättää silmälasit sekä piilarit hotellille, sillä kotimatka oli melkoisen pimeä oli sitten arskat päässä tai ei ;). Ilta jatkui tuttavaperheen hotellin patiolla: tehtiin tällä kertaa itse ruuat ja maisteltiin paikallista olutta, banksia. Vaikkei allekirjoittanut oluen suurkuluttaja olekaan, niin ihan hyvin tuo paikallinen herkku meni alas. Olihan kyseessä sentään lager ja kyllä se coronalle, caribille ja muille ihan hyvin pärjäsi. Jäiden kanssa, two banks- thanks! Ilmeisesti poikien kisakuntokin hyytyi, sillä muistaakseni terassilta jatkui kaikkien ilta kotia kohti. Tai sitten meidät huijattiin jälleen kerran nukkumaan ja pojat katosi omille teilleen, niin se taisi itseasissa mennäkin.
Perjantai 18.11.
Perjantai, mikä ihana tekosyy. Taivaalla saattoi olla muutama pilvi mut ei haitannut. Merenkohina herätti taas ennen seitsemää ja suuntana olikin jo heti yhdeksältä Accra Beachin viereinen miniostari. Oltiin ohitettu paikka bussissa istuen jo monesti ja samalla huomattu, että siinä olis yks surffikauppa, johon saattaisi helposti upottaa ylimääräiset dollarinsa. Liike myy muiden muassa Roxya ja Billabongia ja mikä parasta, tax free -hinnoin. Barbadoksen yleinen hintataso ei tosiaan ole mikään matala, mutta jotkut putiikit ja ostoskeskukset tarjoaa duty free -alennuksia ja ne kannattaa kyllä hyödyntää. Kunhan muistat ottaa ostosreissulle mukaan henkilöllisyystodistuksen ja majoituspaikan (hotellin nimi ja sijainti) sekä paluulennon (pvm, lennon numero, lentoyhtiö, päämäärä jne.) tiedot. Kaiken muun saat mukaasi ostohetkellä paitsi alkoholia ja tupakkaa - ne toimitetaan jälleenmyyjän toimesta lentokentälle valmiiksi odottamaan paluupäivääsi. Mukaan tarttui tällä kertaa shortseja ja flip flopeja, tsekattiin tulevia päiviä varten myös Accran ranta ja hypättiin takaisin Gapiin menevään minibussiin kellon ollessa vasta vähän yli kymmenen. Aamulla.
Muutama tunti vierähti myös altaalla kunnes Maijan iphonen laturi sanoi tilt ja päätettiin lähteä Bridgetowniin elektroniikkaostoksille. Huom! Tähän mennessä pojista ei oltu kuultu vielä mitään, joten epäilyt eilisillan vaihtumisesta aamuun vahvistui huomattavasti ;). Laturi kävelikin vastaan heti ensimmäisestä kaupasta ja raskaan urakan jälkeen oli aika pistäytyä drinkeille. Kohteeksi valikoitui Waterfront Café Restaurant, joka löytyy joenvarresta merenpuolelta ja edustalla parkkeeraa ne kaikkein komeimmat kalastusveneet ja huvipurret. Menua ei vilkuiltu sen suuremmin mutta paikka on rankattu kai yhdeksi saaren parhaista juuri ruuan osalta, joskin melko turistivoittoinen ja ylihinnoitellun oloinen. Coctailit oli joka tapauksessa, hmm no, juotavan hyviä ja ihme kun ehdittiin tallentaa ne kameralle ennen lasien tyhjentymistä! Siinä sitten odoteltiin poikien heräämistä
Risteilyn tarkoituksena oli juhlia Sotkamon oman menovillin, Eerikin synttäreitä ja oh well, ei vois paljoa synttärireissu kyllä tosta parantua! Näitä ko. katamaraaniristeilyjä voi jokainen turisti buukata reissuunsa sopivaksi ajankohdaksi, jolloin pursi täyttyy aina ilmoittautuneiden mukaan, olettaisin että 30-50 henkeä on aika normaali haarukka yhden risteilyn henkilömääräksi. Pojat halus kuitenkin järkätä jotain spesiaalimpaa ja niinpä hoitui privaattidiili Cool Runnings -porukan kanssa. 160$ per osallistuja ja reilun neljän tunnin sunset cruise hyvällä porukalla, jeaa. Hintaanhan sisältyi sitten koko reissun auki ollut baari juomineen, buffetillallinen, pari snorklauspysähdystä, joista ensimmäinen jättimerikilpikonnien kanssa ja jälkimmäinen laivan hylylle sekä värikkäiden kalojen kera ja illan kruunasi maailman upein auringonlasku. Okei, menee ehkä tasoihin Dominican kanssa, sekin oli nimittäin hieno :). Privaattiristeilyssä oli muun muassa se hyvä puoli, että katamaraanilla oli väljää ja pojat sai itse vaikuttaa ohjelman sisältöön. Botskilla soi lähestulkoon koko neljätuntisen ajan omat musiikit aina Ukkometsosta Jukka Poikaan ja Den glider iniin ja katamaraanin keulassa liehui - mikäs muukaan kuin Suomen lippu. Alla pientä kuvafloodausta risteilyn tunnelmasta ja voin suositella eventtiä sekä ko. katamaraanin henkilökuntaa kyllä satakymmenprosenttisesti, wow!
Harmillista kyllä, mutta sunset cruise tuli päätökseensä iltaseitsemän jälkeen, kun katamaraani lipui satamaan Den glider inin soidessa - niin että mitkä Suomijuhlat? Baari oli kuitenkin auki aina siihen saakka, kunnes henkilökunta sai siivottua ja ankkuroitua purtensa satamaan. Rommikolaa virtasi vielä laiturinkin puolella ja mitäpä muuta. Ilta oli varsin onnistunut. Saatiin kyyti eräältä espanjattarelta Gapiin ja suihkun ja alakerran allasbaarin kautta uuteen nousuun. Niin ja pisteet South Gap -hotellille vielä siitäkin, että kämppään sai tuoda vieraita kunhan checkkasi heidät sisään respassa. Tosin tätä rituaalia ei ainakaan meidän kohdalla tarvinnut hoitaa kuin kerran, sen jälkeen oli kaikki tervetulleita pelkällä kädenheilautuksella :). Istuttiin siis about 10 hengen porukalla meidän parvekkeella ja altaalla tunti pari, kunnes siirryttiin loppuyöksi Harbour Lightsiin tsekkaamaan, miltä paikka näyttää perjantaisin. Ja hyvältähän se näytti. Ihmisiä oli enemmän kuin keskiviikkona, mikä tietysti tarkoitti myös sitä, että juomia ja alakerran hodarikojun ruokia sai odotella niinikään kauemmin. Jossain vaiheessa alkuyöstä iski kuitenkin katamaraanin keinutus ja hyppäsin samaan taksiin (taksimatka Harbourista Gapiin maksaa muuten kutakuinkin 30$, jos jotain kiinnostaa vaihtoehto pitkälle kävelymatkalle) muutaman muun kaverin kanssa. Jälkikäteen aateltuna fiksu veto, sillä jäljelle jäänyt porukka olikin seuraavana päivänä sen näköistä, että olisi voinut luulla meriveden menneen väärään kurkkuun, hiii.
Oukei. Ensimmäiset viisi päivää on nyt kelailtu taakse- ja jälleen kerran eteenpäin ja ikävä on edelleen valtava. Ja voin jo varoitella, että loppureissun läpikäymistä kohti se vain kasvaa, kasvaa, kasvaa ja kasvaa. Tähän väliin taidankin vetäistä hetken henkeä ja jatkan kirjoittelua jonain toisena sopivana päivänä. Epilogina tälle ensimmäiselle osiolle alla oleva biisi, joka soi Barbadoksella lähestulkoon jokaisen nurkan takana. Memories, memories.
