Guess where?

Mitä: Bambumajoja ja turkoosia vettä

Missä: Niin lomalla

Milloin: 12/2013

Kelloja siirretty taaksepäin mutta silti tuntuu, että väsyttää vaan enemmän ja enemmän. Pimeys, sade ja noh, pelkästään tämä syksy. Mä oon aikalailla kaikkien vuodenaikojen ystävä, mutta kyllä tää loka-marraskuu silti pistää mutkin vähän kaamosfiilikseen. Parempaa ajankohtaa reissujen etsiskelylle tuskin siis on ja tänään sainkin vihdoin reissun varattua! Lopulta päätös syntyi aika extempore ja kohdetta en liiemmin miettinyt. Lentojen kanssa saikin sitten vääntää kättä hieman enemmän... Ihmetellä yrityksen sisäisiä hintaeroja,  kysyä selityksiä, ihmetellä vähän lisää ja lopulta myös reklamoida. Uskomatonta, miten asiakasta välillä viilataan linssiin ja kunnolla. Lopulta löytyi kuitenkin jonkinlainen yhteisymmärrys ja vaikkei se nyt ihan 100-prosenttisesti mua tyydytäkään, niin tein diilin. Kilroyn lahjakortti on siis vihdoin löytänyt käyttökohteensa. Kiitos vielä kerran lahjan antajille! Vaikkakin tästä eteenpäin olen entistä enemmän sen kannalla, että kaikki reissujärjestelyt matkoja, hotelleja ja kaikenlaisia retkiä sekä kursseja myöten kannattaa hoitaa suoraan ja suosiolla itse. Silloin saa juuri sitä mitä haluaa ja lähes aina myös edullisimpaan hintaan. Jos joku on eri mieltä, niin kertokoon toki ja vinkatkoon mielellään myös keinonsa, heh. 

kuvat weheartit.com

Mutta mihin onkaan suunta? Arvauksia otetaan vastaan. Itse kohde on uusi, maa sen sijaan entuudestaan tuttu. Yksi pitkäaikainen haave toteutuu myös samalla, sillä reissun päätarkoitus on vihdoin suorittaa tuo kauan miettimäni OWD-kurssi. Ja lähtöönkin on enää about 30 päivää eli tasan 4 viikkoa töitä ja sen jälkeen pari päivää reissusuunnitelmien tekoa! Hieman off topic - oon nauttinu suunnattomasti tänhetkisestä duunista. Toivottavasti keväälle löytyis jotain yhtä antoisaa mutta tällä hetkellä loma ei kyllä vois parempaan saumaan tulla. Tauotta töitä niin pitkä aika etten viitsi edes laskea. Ei siis muuta kuin matkakuumetta keräilemään ja sehän tuskin tuottaa vaikeuksia. Ajattelin mahduttaa rinkkaan tällä kertaa myös koneen eli on olemassa mahdollisuus, että reissublogi päivittyy kerrankin reaaliajassa. Kohteen oikein arvanneille lupaan lähettää postikortin! Jollain todella tylsällä maisemalla, toki... Arvauksia vaan blogin kommenttikenttään (lukeeko tätä muka joku? no, nyt testataan :)) ja kohta mennään. 

Cote d'Azur.

Mitä: Palanen sinistä rannikkoa keväältä ja yksi tarina

Missä: Ranskan Riviera, Monaco, Barcelona

Milloin: 14.-21.5.2013

Ajattelin, etten kirjottaisi tästä toukokuisesta reissusta mitään. Joskus mieli kuitenkin muuttuu, ihmisistä puhumattakaan. Niinpä muutama päivä takaperin järjestellessäni kuvia kansioihin ja suurennoksia kehyksiin päätin, että josko sittenkin pieni pala myös tänne. Kuvia, kuvia ja kuvia. 

@ Helsinki-Vantaa

Menton

Menton beach

Nizza - Menton - Ventimiglia - Monaco - Barcelona. Siinä suurin piirtein reitti, mitä viikkoon mahtui. Kamera ei läheskään aina ollut mukana, joten suurin osa kuvista on napsittu iiluurilla. Kerrankin niin. Aika vapauttava fiilis mennä välillä vaan ilman kuvailuja. Mulle kun se on oikeastaan aina ollut se reissujen suola. Jälkikäteen toki harmittelee joitakin tilanteita. Olispa kiva, kun siitä hetkestä olisi jotain filmillä. Ja sitten taas toisaalta - mikä onkaan parempaa, kuin muistot ja mielikuvat. Vain sulla itsellä, ehkä jopa pienenä salaisuutena? 

A journey is best measured in friends, rather than miles.

Hotel Arts @ Barcelona

Ehkä osasyynä vähäisempään kuvailuun oli myös se, että näillä seuduilla on tullut käytyä aiemminkin. Oon kai joskus kirjoittanut muutaman sanan omasta reissausfilosofiastani? Maailmassa on niin paljon nähtävää, että kovin helposti en lähde samaan paikkaan uudelleen. Cote d'Azur ja Barcelona - siinä nyt kuitenkin pari esimerkkiä, jotka ovat poikkeuksia sääntöön. Ranskan Rivieraan nyt ei vaan voi kyllästyä puhumattakaan Barcelonasta. Yksi niitä harvoja kaupunkeja, josta löydät kaiken tarvitsemasi. Tai ainakin minä löydän. Ja jonne aion palata yhä uudelleen. 

La Barceloneta 

La Boqueria

Travel toes

La Barceloneta & Hotel W

Hienoimmat asiat tapahtuu yleensä turhia suunnittelematta. Mielijohteesta. Niin nytkin. Extempore. Mennään silloin kun siltä tuntuu ja sinne, minne tahdotaan. Pysähdytään hetkeen. Minuutit tuntuu tunneilta, tunnit päiviltä ja vuorokaudet viikoilta. Hyvällä tavalla. 

The use of traveling is to regulate imagination by reality, and instead of thinking how things may be, to see them as they are.

Yacht Club de Monaco

Trattoria Mamma @ Menton

Valitettavasti myös ne vähemmän hienot hetket tulee eteen usein yllättäen. Ja aika pysähtyy taas. Tällä kertaa sen vaan toivoisi menevän nopeammin. Vai toivoisiko? Askeleista Ranskan Rivieralla ja La Barcelonetalla on kulunut jo tovi. Näihin kuviin ja fiiliksiin tallentui niin monta hetkeä ja ennen kaikkea eräs tärkeä tarina. Iso pala elämää. 

Nobody can go back and start a new beginning, but anyone can start today and make a new ending. 

St. Petersburg is like a giant history lesson.

Mitä: 2,5 tunnin junamatkan päässä aivan eri maailma
Missä: Rajan takana, Pietarissa

Milloin: 22.-24.3.2013

Välillä asiaa, mikä ihan oikeasti osuu blogin otsikon alle eli terveisiä Pietarista :). Joskin pienellä viiveellä, sillä reissu tuli heitettyä jo reilu kuukausi takaperin mutta vasta nyt oli kunnolla aikaa purkaa ajatukset sanoiksi. Kameran muistikortilla puolestaan ei juuri purettavaa ole, vaan kuvasaldo jäi onnettoman pieneksi. Syynä lähinnä kuvaajan laiskuus mutta katsotaan, josko sieltä muutama päivänvalon kestävä tiedosto löytyy. Aiemmat vierailuni itänaapuriin ajoittuvat 1990-luvun alkupuolelle, joten ehkä oli jo aikakin käydä katsomassa, miten tuo käsittämättömän suuri maa on vuosien saatossa muuttunut. Reissuajankohdaksi valikoitui tosiaan maaliskuun loppu ja tämä siksi, että veljeni vietti Pietarissa 3 kuukautta työharjoittelussa tänä keväänä. Paikallisopas siis valmiina, joten loppuperheen tehtäväksi jäi vain heittää reput selkään ja menoksi...

Vai oliko se sittenkään niin helppoa? No ei ihan :). Venäjällehän tarvitsee edelleen viisumin, joten ensimmäinen etappi oli hankkia sellaiset. Hetki jos toinenkin meni etsiessä paperisodasta tietoa ja soitellessa neuvojen toivossa. Matkatoimistoilla tuntuu olevan vähän eri käytäntöjä hinnoista puhumattakaan ja välillä tuntui, että yrittävät viilata linssiin ihan urakalla. Toiset väittivät että Venäjälle matkustaessa tulee olla kirjallinen kutsu paikanpäältä (jonka matkatoimisto voi lisämaksusta hoitaa itse...) ja toiset taas eivät kutsusta puhuneet sanallakaan. Meidän reissun tarkoitusta palveli parhaiten kertaviisumi ja hankittiin ne sitten lopulta Lähialuematkojen kautta. Heidän kanssaan asiat sujui alusta asti hyvin, eikä tullut missään vaiheessa oloa, että nyt on jotain hämärähommia. Googlettamalla kun niitäkin tarinoita löytyy aika monta. Päädyttiin siis hoitamaan viisumit matkatoimiston kautta varmuuden vuoksi, kun aikaa oli kohtuullisen vähän ja aiemmista viisumikokemuksista sen verran kauan. Rahaa meni muuta kymppi enemmän mutta palvelu toimi, viisumit tuli postiennakolla sovittuun ajankohtaan mennessä eikä tarvittu mitään lisäselvityksiä. 

Seuraavaksi sitten sopivat junaliput ostoskoriin. Perjantaiaamuna lähtö päivän ensimmäisellä Allegrolla, kello 6:02 Lahdesta (huom. vielä talviaika) ja paluu sunnuntain viimeisellä, muistaakseni iltayhdeksän jälkeen perillä. Liput on hinnoiteltu kysynnän mukaan eli aikainen aamu on selvästi halvempi kuin vastaava matka päivällä tai illalla. Jos on siis mahdollisuus ajoittaa sekä meno- että paluumatka aikaisiin aamuihin, niin tällöin pääset niillä kuuluisilla halvoilla hinnoilla, joita mainostetaan lähes jokaisessa mediassa. Autenttisempi vaihtoehto Allegrolle on sitten bussi, mutta parin päivän viikonloppureissulle en sitä ainakaan itse valitsisi :). Olisikohan tässä tarpeeksi introa? Kyllä. Pieni katsaus rajan toiselle puolen alkakoon. 

Perjantai 22.3.

Hyppäsimme siis Lahdesta silmät ristissä aamu kuuden Allegroon. Matka taittui yllättävän nopeasti, tullimuodollisuudet sujui mutkattomasti (rajalla jonottamiselta välttyminen, ihanaa!) ja ravintolavaunun kahvi oli sen verran vahvaa, että pysyi varmasti hereillä sen kaksi ja puoli tuntia, jonka matka kokonaisuudessaan kesti. Varsin miellyttävä matkustusvaihtoehto siis. Perillä meitä vastassa oli veljen suomalainen, joskin venäjän kielen taitava kämppis, joka tinki taksin hotellille sopivaan hintaan. Yövyimme Sokos Hotel Vasilievskyssa, joka nimensä mukaisesti sijaitsee Vasilin saarella. Loistava aamiainen shampanjoineen, löytyy kuntosali, saunat ja viihtyisät huoneet. Kehuttu ravintola (ei ehditty itse testaamaan) ja tunnelmallinen, rento pubi (se tietysti tsekattiin!). Miinusta ainoastaan henkilökunnan huonosta englannin osaamisesta, mutta se ei taida tulla kenellekään yllätyksenä. Joskin ihmetytti, että nuorikaan väestö ei siellä juuri Sorry but I don't speak English -fraasia enempää kyseistä kieltä tänä päivänä osaa. 

Hotellilta lähdettiin etsimään lähintä metroasemaa ja reittiä keskustaan. Asema löytyi ja osattiin ostaa metropoletit - kiitos äidin venäjän alkeiden 30 vuoden takaa ;). Nuo poletit lienee kätevin tapa, jos olet turisti. Tosin veli kavereineen taisi myöskin käyttää vain niitä, vaikka olivat kaupungissa useamman kuukauden. Poletteja saa sekä automaateista että lippuluukulta ja sillä kattaa useammankin pysäkinvälin ja -linjanvaihdon kun ei välillä poistu maan alta ja porteista. Hyppäsimme pois Nevski prospektin pysäkillä, nousimme maan tasalle ja mikäpä sen parempi kosketus miljoonakaupungin vilinään kuin itse Pietarin pääkatu. Taitaapa olla yksi Euroopan tunnetuimmista valtaväylistä? 

Kirkko Veren Päällä

Agendana oli löytää jotain ruokaa, mieluiten paikallinen pitkän kaavan mukaan syötävä lounas. Useammankin ravintolan ständeissä mainostettiin business lunchia ja lopulta päädyttiin Baku-nimiseen paikkaan. Ei sitten ollut venäläinen ravintola mutta melko läheltä: azerbaidzanilaisen keittiön herkkuja. Itselleni täysin uusi maailma, isä puolestaan oli jollain aiemmalla Pietarin reissulla käynyt juuri ko. ravintolassa. Ovimies toivotti tervetulleeksi ja ohjasi meidät narikkaan ja siinä vaiheessa ehdittiin vasta katsoa hieman enemmän ympärillemme. Pienen hetken teki mieli perääntyä - untuvatoppatakissa ja tukka sekaisin tuulesta tuntui, että nyt tultiin ehkä väärään paikkaan. Kukaan ei kuitenkaan ottanut ratkaisevaa askelta ulko-ovea kohti, joten sinne jäätiin. Ravintolasta tuli mieleen palatsi. Sisustus oli kauttaaltaan roosaa ja kultaa, bling bling -kattokruunuja siellä täällä ja värikkäitä peilejä. Valtava huonekorkeus ja viimeisen päälle kattaukset pöytäliinoineen ja istuintyynyineen. Katso vaikka. Miten niin meistä saattoi tuntua hieman alipukeutuneelta? :)

Fine dining @ Baku (kuva lainattu täältä)

Onneksi viereisistä pöydistä löytyi muitakin lounastajia ei sen paremmin pukeutuneina, joten saatoimme istua ilman sen suurempaa häpeää lounaan loppuun saakka, heh. Menu koostui alkusalaatista, kanakeitosta, valinnaisesta pääruuasta sekä jälkiruokateestä herkkuineen. Ensikosketus azerbaidzanilaiseen keittiöön oli lopulta varsin onnistunut (johtui ehkä suurimmaksi osaksi siitä, että olimme jokainen niin jäässä, että mikä tahansa lämmin ruoka olisi maistunut sillä hetkellä taivaalliselta ;)) eikä hintakaan päätä huimannut. Lounasmenu maksoi muistaakseni 350-400 ruplaa eli alle 10 euroa. Pelkistä puitteista saisi Suomessa maksaa saman hinnan. Pitkän lounaan jälkeen lähdettiin takaisin kolean sään armoille. En muista, milloin viimeksi olisi paleltanut niin paljon, vaikka päällä oli muun muassa se superlämmin untuvatakki! Kai sitä olisi kaivannut povitaskuun Salppurin kisoista tutun taskumatin, niin kylmyys olisi ainakin unohtunut helpommin jos ei muuta. 

Käveltiin hetki keskustassa eli toisin sanoen Nevskiä edes takaisin. Siinä ei muuten pääkatu ihan äkkiä lopu kesken. Neljän jälkeen oltiin tehty treffit veljen ja tämän kaverin kanssa psst! samat tyypit seikkaili myös Barbadoksella... Stockmannille ja sieltä jatkettiin sitten skumppapullot kourassa tsekkaamaan Pietarin luksusopiskelija-asunto. Ei hullumpi! Skumpat huiviin ja illaksi takaisin Nevskille, jossa kohteena oli espanjalainen ravintola  Las Torres. Pöytävaraus oli meillä etukäteen ja melko täyttä tuntui ravintolassa olevan. Nettisivut kivasti vain venäjäksi, mutta itse ravintolassa sai varsin hyvin palvelua myös englanniksi. Ruoka oli erittäin hyvä, takuuvarma espanjalainen kaikkine alkutapaslautasineen ja vielä parempi viini. Sommelier tarjosi kyseisen punkun jota pojat ilmeisesti olivat aiemminkin käyneet "maistelemassa" listan ulkopuolelta ja oli kyllä joka ruplan arvoinen, sen mitä viineistä itse ymmärtää :). 

Illalliselta tie vei hotellille ja Pub 8th Lineen. Samassa pöydässä meidän kanssa istui muitakin suomalaisia, Pietarin Sokos Hotellien henkilökuntaa. Mukavaa väkeä ja melkoisia tarinoita paikallisesta menosta. Paikallinen olut virtasi - ei tosin uponnut allekirjoittaneeseen, jonka oluenjuontiharjoitukset ovat vielä pahasti kesken - ja juttu luisti. Jälleen kerran voi todeta sen seikan, että lyhyilläkin reissuilla kohtaamiset ovat niitä juttuja, mitkä säilyvät mielessä ja pitkään. Oli sitten paikallista väkeä, muita reissaajia tai aamuviiden pimeän taksin kuski.

Lauantai 23.3.

Loistokkaan aamiaisen jälkeen oli aika suunnata tutkimaan Pietarin shoppailutarjontaa. Käveltiin hetki Nevski prospektia ja poikettiin muutamissa melkoisen hienoissa liikkeissä. Lopulta päädyttiin Galeria-nimiseen kauppakeskukseen, josta löytyy vaatimattomasti 300 eri liikettä merkkivaatekaupoista pieniin teeputiikkeihin, kymmeniin ravintoloihin ja löytyypä saman katon alta elokuvateatteri ja keilahallikin. Parin tunnin kiertelyn jälkeen mukaan tarttui kassillinen vaatetta tosin ei niistä luksusliikkeistä ;) ja varmasti halvempaan hintaan, mitä Suomessa. Muuta ei sitten osannut ostaakaan, kai sitä iski jälleen kerran jonkinlainen valinnanvaikeus kun ympärillä oli aivan liikaa tarjontaa ja kaikkea kivaa, niin sitten lopulta ei enää tiennyt mitä nappaisi mukaan. No, hyvä toisaalta niin - rahat säästyi. 

Lauantai oli muutenkin kivan aurinkoinen, etenkin aamupäivä. Ostoksilta jonne velikin oli vaivihkaa edellisillasta selvinneenä seuraamme liittynyt jatkettiin pienelle nähtävyyskierrokselle, ensin metrolla ja sitten kävellen. Kuten postauksen otsikkokin kertoo (lainattu jonkin matkaoppaan kirjoituksesta), niin Pietarissa vieraillessasi olet kuin jättiläismäisellä historian luennolla. Arvata siis saattaa, että nähtävää on enemmän kuin monessa muussa miljoonakaupungissa yhteensä. Parin päivän reissulla siitä kaikesta ehtii siis nähdä vain murto-osan ja onkin tehtävä valintoja tai vaihtoehtoisesti niin kuin me. Meillä ei juuri ollut suunnitelmaa, mitä kaikkea pitäisi koluta. Oikeastaan käytiin katsomassa ne paikat, mitä matkan varrelle sattui sopivasti ilman stressiä :). Välillä on kiva niin.

Talvipalatsi Palatsinaukiolta päin

Jo itse Nevski ja Neva-joki ovat mielestäni nähtävyyksiä. Ei sellaisia vaan joka päivä tule nähtyä. Museot jätettiin tälläkin reissulla välistä, sillä esimerkiksi pelkästään Eremitaašiin tarvisi mielestäni kokonaisen päivän. Ulkoa käytiin toki rakennus katsastamassa ja valtavalta sekä hienolta se näytti. Kierroksellamme kameran muistikortille ja mieleen tallentui lisäksi Pietari-Paavalin linnoitus, Iisakin kirkko, Gostinyi dvor, joka on pienistä kaupoista koostuva suuri tavaratalo, jonka ulkopuolelta löytyy taidemarkkinat, Kirkko veren päällä sekä Konyushennaya squaren hienot ravintolat, klubit ja marketit. Konyushennayalle piti jo maalis-huhtikuussa aueta Jamie's Italian -ravintola mutta ainakin nettisivujen mukaan paikka odottaa yhä tulemistaan. Ravintolan julkisivu käytiin toki katsastamassa, voidaan sitten vaikka tyttöjen kanssa tehdä makumatka Pietariin Jamien luokse, kunhan herra saa ovet auki :). Vai mitä?

Iltaa kohti aurinko katosi ja tuttu kylmä tuuli palasi Pietarin katukuvaan, joten päätettiin lähteä hotellia kohti. Taksin löytäminen Palatsinaukiolta osoittautui kuitenkin melko haasteelliseksi. Autoja ei näkynyt ensin missään ja sitten kun vihdoin löydettiin yksi kaveri, niin tämä sanoi hinnaksi hotellille (matka n. 15min) 50e. No, arvata saattaa ettei huolittu :D. Käveltiin hetki kadun vartta ja lopulta saatiin sopuhintaisempi taksi lennosta - hinta muistaakseni vajaa parikymppiä euroissa. Ei siis kannata tyytyä ensimmäiseen tarjoukseen, turisteja viilataan varmasti melko paljon linssiin tuollakin, vaan etsiä seuraava tai sitten se ei niin virallinen vaihtoehto. Vaikka ulkolämpötila lähenteli nollaa ja tuuli miinusti siitä vielä pari astetta, niin kuski ajoi ikkuna auki koko matkan saarelle. Nice! Sananmukaisesti aika kylmä kyyti, mutta perille päästiin jälleen ruuhkista huolimatta. Lämmiteltiin hetki ja toinenkin hotellilla ennen illalliselle lähtöä. Veli oli varannut pöydän Sokos Hotel Palace Bridgen yhteydessä sijaitsevasta Dans le Noir?:sta, jonka konsepti lyhyesti tässä, heidän sivuiltaan lainattuna:  

Diner in the total darkness, guided and served by blind people, is a unique experience that changes our perception of the world by reversing point of views: A sensory experience that awakens the senses and allows us to completely re-evaluate our perception of taste and smell.    

Totta joka sana, illallisen alusta loppuun saakka. En aio tässä kertoa enempää illan etenemisestä, sillä konseptia toteutetaan ymmärtääkseni melko samalla kaavalla jokaisessa Dans le Noir? -ravintolassa. Jos siis olet matkalla Pietarissa, Pariisissa, Barcelonassa, Lontoossa tai New Yorkissa niin suosittelen ehdottomasti kokeilemaan :). Ruoka oli varsin hyvää mutta ennen kaikkea illallisesta jäi mieleen kokonaisuus. Se, kuinka näköaistin ollessa poissa pelistä, löytyy aivan uusi makumaailma ja fiilis itse ruokailuun. Tuli nimenomaan keskityttyä olennaiseen. Miten se viini löytää lasiin asti, mitä lautaselta löytyy ja miten mitäkin syödään. Aluksi tosi avuton olo, mutta lopulta loistava tunne, kun huomaa onnistuvansa. Hintataso oli hieman (mutta ei tosiaan paljoa) korkeampi kuin perjantain illallisen, mutta mielestäni varsin ymmärrettävistä syistä. Onhan tuollainen konsepti jotain täysin uniikkia. Illallisen jälkeen tuli testattua Palace Bridgen suussa sulavat sorbetit ja jäätelöt ja voisin sanoa, että veti vertoja jopa Sirmionen herkuille Garda-järvellä Italiassa, mmmmmm. 

Lounge, jossa odoteltiin itse ravintolaan ohjaamista

Pimeyden jälkeen jatkettiin Nevskin valoihin ja pietarilaiseen yöelämään. Myöhäisen illan aikana tuli testattua perinteinen vesipiippubaari, jossa ei taas olisi tiennyt yhtään mitä tilaa ilman poikien kämppiksen venäjän kielen taitoa. Yhä jaksaa ihmetyttää, kuinka englannin osaaminen on lähes olematonta. Pietari on kuitenkin niin rajan tuntumassa ja turistivirrat valtavia ympäri vuoden, että luulisi tänä päivänä kielen osaamiselle olevan kysyntää. Eikä tosiaan ollut kyse vain meidän parin päivän turistikokemuksesta, vaan samaa ihmetteli veli kavereineen koko kevään. Reissatessa on kuitenkin oppinut, että maassa maan tavalla ja ehkäpä ensi Venäjän reissua varten opettelenkin ne muutamat tärkeät fraasit tällä hetkellä osaamani kiitoksen lisäksi :). Illan lopuksi tuli tsekattua vielä poikien kantapaikka, Party Hard ja kyllä, nimensä mukainen baari. Taisi olla pojilla kanta-asiakasleimat jo otsassa, sillä palvelu tuntui pelaavan ja pöytään tuli kaikkea mahdollista tuplarommikolasta palaviin shotteihin. Pojat jatkoi iltaa aamuun asti tyylilleen uskollisina, me hypättiin puolestaan siihen ei niin viralliseen taksiin ja päästiin perille hotelliin nopeammin kuin koskaan, heh. 

Sunnuntai 24.3.

Sunnuntaiaamun aamiainen oli vähintään yhtä hyvä kuin lauantaina. Niiden pöytien ääressä voisi notkua useammankin tunnin ja syödä koko viikon edestä! Täytyy antaa erikoismaininta venäläisille pannukakuille vaahterasiirappeineen. En tosiaankaan oo normaalisti mikään makean ystävä, mutta ne pannukakut vei kyllä kielen mennessään. Onneksi ei tarvi työkseen syödä hotelliaamiaisia - siinä tapauksessa peilistä voisi katsoa takaisin aika monta kertaa isompi kaveri ;). Aamupäivä meni Vasilin saarella kävellessä ja aurinkoisesta säästä nauttien. Kyllä se kevät Pietariinkin alkoi pikkuhiljaa saapua. Aamulenkin jälkeen check out ja laukut säilöön ja sitten jälleen kerran kohti keskustaa. Yksi ehdoton tavoite oli syödä viikonlopun aikana sushia - löytyyhän kyseisiä ravintoloita Pietarista yli 500. Mistä siis valita? No, sinne mikä sattuu ensimmäisenä eteen tietysti. Käveltiin siis yhteen poikien kantapaikoista, jonne löytyi klubikorttikin jommankumman taskusta. Suurin osa aterioista oli happy hour -meiningillä eli kaksi yhden hinnalla, joten nälkä ei jäänyt kun tilattiin pöytä täyteen ruokaa viidelle hengelle. 

Kaviaaria Jelisejevin tiskissä

Väriloistoa macaronien muodossa

Sushien äärestä matka jatkui seuraavien herkkujen luokse, gourmet shop Jelisejeviin. Kulinaristin taivas, sanoisin. Vartijoita ja ovimiehiä tummissa puvuissaan oli lähes yhtä paljon kuin asiakkaita ja musiikista vastasi parvella soittanut viulisti. Ei hullumpi miljöö, vaikkakin välillä unohti olevansa ruokakaupassa. Mukaan ei tarttunut sammen mätiä, ei vielä tällä kertaa. Sen sijaan ostettiin macaroneja, erilaisia sinappeja, juustojen kanssa syötäviä hilloja ja olikohan siinä korissa vielä jotain muuta? En muista. Viinit ja juustot kiehtoivat kovasti mutta rajallinen tila matkalaukuissa ja etenkin juustojen säilyvyys mietitytti, joten ne jäivät odottamaan seuraavia ostajia. Jelisejevistä seuraava etappi oli kahvila. Eikä ihan mikä tahansa kahvila, vaan Café Singer. Rakennus, josta kahvilan lisäksi löytyy kuuluisa Dom Knigi -kirjakauppa, on alunperin suunniteltu Singerin ompelukonetehtaan haarakonttoriksi. Käymisen arvoinen paikka jo historiansa takia mutta myös kirjakauppa oli elämys. Etenkin matkaoppaita löytyi joka lähtöön ja taisi tuo "pieni" putiikki olla jopa yömyöhään asti auki. Ainiin. Juotiinhan me ne kahvitkin ja listalta löytyi vaikka mikä, sillä kaikista kahveista en ollut koskaan kuullutkaan. Hinnoissa oli tällä kertaa melkoisesti ilmaa ja kahvikupista ja jäätelöpallosta/ porkkanakakkupalasta sai maksaa tuplat normaaliin kahvilakäyntiin verrattuna. Sallittakoon Singerille, tämän kerran.

Café Singer

Afternoon tea

Kellon viisarit näytti puolta kuutta ja päätettiin suunnata poikien vaatimattomaan opiskelijakämppään odottelemaan junan lähtöä. Katseltiin muun muassa formulakisa venäläisellä dubbauksella ja kuunneltiin Pietarissa hiottuja bisnesideoita. Sitten vielä viimeinen metromatka rautatieasemalle, Allegron kyytiin yhtä sujuvasti kuin Suomen päässä ja parin tunnin kotimatka saattoi alkaa. Vaikkei lähtiessä ollutkaan mitään ennakkoluuloja Pietaria kohtaan olihan viime reissusta Venäjän puolelle kulunut kuitenkin melko pitkä aika, niin silti kaupunki osasi yllättää positiivisesti. Edelleen ihmettelen, miten miljoonakaupungin katukuva voi olla niin mielettömän siisti. Ei roskan roskaa, siitä pitivät kadunlakasijat huolen kellon ympäri, tai ainakin siltä se tuntui. Upeaa arkkitehtuuria, erinomaista ruokaa (mikä oli ehkä suurin positiivinen yllätys) ja pääosin ystävällistä palvelua yhtä tai kahta kohtaamista lukuun ottamatta. Olokin oli esimerkiksi yöllä ulkona liikkuessa paljon turvallisempi kuin monissa muissa Euroopan suurissa kaupungeissa. Voin siis suositella Pietaria ihan jokaiselle ja sieltä varmasti myös löytyy jokaiselle reissaajalle jotakin. En voisi itse kuvitella asuvani noin suuressa ja hektisessä kaupungissa, mutta haave olisi tehdä hieman pidempi reissu sinne kesäaikaan, jolloin ei tarvitsisi välittää viimasta ja pukea lukuisia villapaitoja ja untuvatakkeja päällekkäin. Jotain suurta niin lähellä, ettei sitä oikeastaan vieläkään käsitä. 

СПАСИБО St. Petersburg!

Värikäs kangas.

Mitä: No se neljästoista helmikuuta

Missä: Sydämessä

Milloin: Joka päivä

Surround yourself with people who know your worth. You don't need too many people to be happy, just a few real ones who appreciate you for who you really are.

Ja 14. helmikuuta. Tänäkin vuonna. Ystävänpäivä. Joka ihan oikeasti pitäisi olla vuoden jokainen päivä ja toivottavasti monilla niin onkin. En ihan kauheasti innostu tästä kaikesta kaupallisuudesta mutta ajatuksena mielettömän hieno. Etenkin jos se saa ihmiset pysähtymään hetkeksi, katsomaan ympärilleen ja arvostamaan sitä kaikkea mitä ei todellakaan voi rahalla saada. Ja voi kyllä, voit olla varma että minä ainakin arvostan. Omalla kohdallani en ole koskaan voinut puhua ystävien yliannostuksesta mutta ne muutamat ovat sitten sitäkin tärkeämpiä. Kovin harvoin sitä tulee vaan heille suoraan kerrottua. Paljon muuta kylläkin ja parasta siinä on se, ettei koskaan tarvitse miettiä, mitä sanoo. Voi kertoa kaiken. Ihan kaiken.

Reissaamisen ehdoton kohokohta on ainakin itselleni se, että pääset tutustumaan uusiin ihmisiin, heidän elämäänsä ja tarinoihin matkan varrelta. Kolikolla on tietysti kaksi puolta. Uusien ihmissuhteiden solmiminen on helpointa yleensä silloin, kun olet matkassa yksin. Mutta toisaalta, mikä onkaan parempaa kuin lähteä reissuun ystävän kanssa? Tiedät jo puolikkaasta sanasta mitä hän on seuraavaksi sanomassa ja voisit huoletta jättää oman rinkkasi ystävän pakattavaksi, sillä tiedät kuitenkin löytäväsi sieltä kaiken mitä tarvitset. Ja jos jostain syystä et löytäisikään, niin ystävän rinkka sisältöineen on käytettävissäsi. 

Be strong enough to stand alone, be yourself enough to stand apart, but be wise enough to stand together when the time comes. 

Niinpä niin. Voiko tuota mitenkään paremmin edes sanoa? Mä tarvitsen paljon omaa aikaa, ihmissuhteesta riippumatta ja sen ymmärtäminen vei lopulta melkoisen kauan jopa multa itseltäni. Ne ihmiset sitten, jotka ovat pysyneet mukana matkassa, ovat sen myös pikkuhiljaa sisäistäneet. Tiedän varsin hyvin, ettei aina ole helppoa olla tarpeeksi lähellä ja yhtä aikaa tarpeeksi kaukana. Mutta kun tunteen pystyy itse pukemaan sanoiksi tai vaihtoehtoisesti vastapuoli lukemaan ajatuksesi, niin lopulta se on jopa yllättävän mutkatonta.  

Oma aika ja tasaisin väliajoin iskevä yksinolon tarve eivät kuitenkaan sulje pois sitä tosiasiaa, että ilman ystäviä elämä olisi kuin tyhjä kangas. Kukapa olisi tähänkään pieneen intialaiseen kojuun pysähtynyt, jos kankaista olisi puuttunut väri? Ja koko elämä. Ei kukaan. North Goan pieni ja iloinen kangaskauppias on selvästikin saanut juonesta kiinni. Aurinko, ympäristön värit ja lämpö, uteliaisuus elämää kohtaan sekä arjen pienet, suuret kohtaamiset. Eikö se ole aikalailla siinä? Näihin kuviin ja tunnelmiin, mitä parhainta ystävänpäivää ihan jokaiselle - sekä tänään että vuoden kaikkina muinakin päivänä. 

Just because a person smiles all the time, doesn't mean their life is perfect. That smile is a symbol of hope and strength. 

Kaupunki, jossa vietetään vuoden parhaat talvikarnevaalit ja huudetaan "bon voyage".

Mitä: A little piece of Lahti, part 3

Missä: Uudessa vanhassa kotikaupungissani
Milloin: Kun kärpänen puraisee urheilu- tai ulkoiluhullua

Hups. Selailin tässä aikani kuluksi vanhoja blogitekstejä ja sieltähän löytyi muutama, jo melkoisen vanha ja keskeneräinen luonnos, jotka olen autuaasti unohtanut tänne bloggerin arkistoihin. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja aloitetaanpa näin ollen tästä Lahti-sarjan viimeisestä osasta (kaksi aiempaa postausta löytyvät siis vuodelta 2011, täältä ja täältä). A little piece of Lahti, part 3:n tarkoituksena oli mitä ilmeisemmin käsitellä urheilua - sekä penkillä että ilman - ja koostaa jonkinlainen yhteenveto kaupungista, johon olen nyt ainakin hetkeksi asettunut. Kokeillaan.

Kuin vahingossa juuri tämä kevättalvi onkin kaikkein paras ajankohta kirjoitella aiheesta, sillä Lahden ehdoton urheilutapahtumien eliitti on aivan oven takana! Tulevana viikonloppuna urheilukeskukseen rantautuu nimittäin Stars of the Stadium, 5 tähden Big Air -kilpailu ja lajina tietysti mikäpä muukaan kuin lumilautailu. Nyt toista kertaa järjestettävä tapahtuma ei rajoitu ainoastaan laskemiseen, vaan viikonlopun meininkiä markkinoidaan koko perheen talvikarnevaaleina. Tähtiäkin tapahtumalle on saatu yksi enemmän viime vuoteen verrattuna ja huippulaskijoiden lisäksi stadionilta löytyy livemusiikkia, tekemistä lapsille sekä muille lapsenmielisille ja kisojen jälkeen toivon mukaan kaupungin parhaat jatkot aina aamuun asti. Sinne siis lauantaina :). 

Starsia seuraavia monobileitäkään ei tarvitse kovin kauaa odotella, sillä maaliskuun toisena viikonloppuna urheilukeskus täyttyy jälleen, 88. kertaa järjestettävien Salpausselän kisojen toimesta. Ja sinne jos mihin on joka vuosi päästävä, oli sitten millainen sää tai olo tahansa. Pari vuotta vanha postaus kisoista löytyy täältä ja tällä kertaa jännitetään, saako LHS houkuteltua Ahosen ja Nykäsen mukaan kisaamaan... Jos suunnitelma toteutuu, niin siinä on viimeistään syy lähteä mäkimonttuun juomaan minttukaakaota ja huutamaan Matille hyppyrin nokkaan bon voyage! Unohtamatta tietenkään kisateltan bändejä, oheisohjelmaa ja muuta asiaan kuuluvaa kisahölmöilyä. On totta että kisoja ja urheilutapahtumia löytyy Lahdesta kesälläkin, mutta niiden hyvyydestä huolimatta miellän tämän kuitenkin talviurheilukaupungiksi. Toivottavasti Stars of the Stadium on tullut jäädäkseen ja nousee pikkuhiljaa Salppurin kisojen kaltaiseksi perinteeksi, sillä mahdollisuuksia ja potentiaalia ainakin löytyy. 

No, mitä muuta? Nyt reilut puolitoista vuotta Lahdessa asuneena tutuiksi ovat tulleet etenkin kaupungin lenkkipolut. Tai ei oikeastaan pelkät polut, vaan myös asfaltoidut reitit Vesijärven ympäristössä ja muualla kaupungin laitamilla. Kotoani on 5 minuutin matka tuohon järven rantaan ja lähes poikkeuksetta suuntaankin reittini kohti satamaa oli jalassa sitten juoksukengät tai korkkarit rullaluistimet ;). Sieltä voi sitten jatkaa niin pitkälle kuin kunto ja jalat jaksaa tai pysähtyä satamaan mmmmehulle. Parasta juoksemisessa ja miksei ihan kävelyssäkin on se, kun ei tarvitse ensin lähteä paikkaan A, että sitä voi harrastaa, vaan omin jaloin pääsee matkaan ja toivon mukaan vieläpä takaisinkin. Vielä kun jonain päivänä puraisisi se vuosia sitten kadotettu hiihtokärpänen, niin takapihalta löytyisi myös Tapanilan hiihtoladut, joita pitkin pääsisi muun muassa Messilään. Se kuitenkin talvesta tällä erää.

Sitten on kesä. Eikai siinä välissä mitään muutakaan ole? Joka on vielä kovin kaukana. Ja josta mielellään toivoisi hieman vähempi sateista kuin viime vuonna :). Jos ja kun lämpömittari tulevana kesänä kipuaa edes lähelle 25 astetta, niin silloin on ehdottomasti suuntana Urheilukeskuksen maauimala tai Mukkulan uimaranta idyllisessä kartanomaisemassaan. Viime kesänä omat rantapäivät jäivät säälittävään yhteen ja sekin meni Mukkulassa gradua oikolukien. Taisipa vielä jopa olla toukokuun loppua, onko se muka vielä edes kesää? No, olipa ainakin kerran bikinit päällä. Satamassahan tuli toki sitten istuskeltua ilta jos toinenkin, mutta siellä nuo bikinit eivät välttämättä pääse suositeltavien asuvaihtoehtojen top 3:een. Sataman seutu, Pikku-Vesijärven puisto ja Mukkula ovat myös aivan ykköspaikkoja kesän piknikeille. Saatoinkin näistä mainita jo Lahti-tarinoiden aiemmissa osissa? Näistä keskimmäistä kannattaa kuitenkin välttää iltaisin, ellei tahdo piknikilleen kutsumattomia vieraita pussikaljoittelevien teinien muodossa.

Takaisin kuitenkin siihen liikkumiseen ja urheiluun, joista kai alunperin oli tarkoitus kirjoittaa. Jostain syystä teksti vaan lähti taas rönsyilemään, ei yllätys. Puoli vuotta sitten mua puraisi salikärpänen, joka oli kyllä sopivaa kohdetta etsinyt jo hetken aikaa. Omaa saamattomuutta, sanoisin. Jyväskylän ja Vierumäen satunnaisten salivierailujen jälkeen halusin vihdoin jotain rytmiä ja ennen kaikkea vähän pysyvämpiä tavoitteita sekä henkiselle että fyysiselle hyvinvoinnille - niiden oman olohuoneen nurkassa lojuvien 3kg:n käsipainojen tilalle ;). Ja mikä ihaninta, nyt 5kk treenauksen jälkeen voin todeta, että päätös on ollut yksi elämäni parhaista. Hyvällä mielellä voin etsiä vanhoille käsipainoillekin uuden kodin, sillä oon jäänyt totaaliseen treenikoukkuun ja kiloihinkin (painojen!) on saattanut tulla hieman lisää nosteltavaa. Saliksi valikoitui Forever Lahti, muutamasta varsin hyvästä syystä. 

Ensinnäkin Foreverin sijainti, joka tosiaan on urheilukeskuksessa entisen Nick's Sport Clubin tiloissa. Elokuussa kun aloitin, osui sali sopivasti työmatkan varrelle, mikä taas takasi sen, että oli huomattavasti vähemmän tekosyitä kieltäytyä menemästä. En tosin muista sellaista hetkeä, jolloin olisi väkisin pitänyt salille raahautua. Hyvän sijainnin puolesta puhuu sekin, että parkkipaikkoja on oikeastaan aina. Usealla keskustan salilla saattaisi mennä hermo, kun ensin pyörit tovin jos toisenkin paikkaa etsien ja lopulta kiehuttaa jo niin paljon, että lähdet kotiin :). Ruuhkiakaan ei juuri ole, ellet sitten satu treenaamaan samaan aikaan, kun on Pelicansin peli tien toisella puolen. Plussiin kuuluu myös kilpailukykyiset hinnat, hyvät laitteet (jotka huhujen mukaan vielä uusiutuvat nyt ensimmäisellä vuosineljänneksellä) ja omana suosikkina monipuolinen valikoima vapaita painoja, joilla tämän päivän treenit useimmiten sujuvatkin. Kaiken lisäksi ko. salilla käy porukkaa laidasta laitaan eli sinne uskallat todellakin tulla omana itsenäsi ja ainakin tähän mennessä on ollut fiilis, että siellä 95% treenaa tosissaan. Päinvastaisia kokemuksiakin kun sattuu olemaan ja tällöin salille tunnutaan tulevan tekemään kaikkea muuta, paitsi treenaamaan. Näitä esimerkkejä olisi lukuisia, mutta ei tehdä tästä valitusvirttä - jokainen salilla käynyt varmasti tietää, millaista laitteiden varaamista ja kuukauden tärkeimpien juorujen vaihtoa tarkoitan :). 

Miksi sitten Lahti? Hyvä sijainti (lue: tarpeeksi etelässä), Helsinki on riittävän lähellä mutta samalla myös kaukana, mikä taas vaikuttaa muun muassa asuntojen hintatasoon ja vuokrien suuruuteen, ts. pienuuteen, pääkaupunkiseutuun verrattuna. Vaikka silloin yläasteiässä taisikin tulla vannottua, että tänne en varmasti palaa, kun kerran pois pääsen, niin kummasti sitä itsensä täältä 5-6 muualla vietetyn vuoden jälkeen taas löysi. Tosin enhän mä ikinä aiemmin Lahdessa ollutkaan asunut, vaan 10 kilometriä tästä itään päin ja lupaus sinne palaamattomuudesta pitää siis vieläkin, heh. Niin. Ja yllättävän moni omista kouluaikaisista kavereista ja jopa lapsuuden ystävistä näyttää myös jonnekin näille seuduille palanneen takaisin ja siinä onkin yksi ehdottoman tärkeä tekijä lisää, miksi täällä tällä hetkellä viihtyy. Saa sitten nähdä, mistä löydän itseni ensi syksynä. Oman alan työt, lähinnä virat alkavat parhaillaan olla haussa ja määräaikaiset paikat tulevat auki hieman myöhemmin keväällä. Toisaalta olis enemmän kuin kiva löytää töitä tästä läheltä, kun on nyt kämppä ja kaikki mutta toisaalta mikään elämää suurempi tekijä ei myöskään estä mua lähtemästä kauemmaksi. No, luulisin että kevät, kesä ja viimeistään syksy sitten näyttää, mistä itsensä lopulta löytää.

Ja ehei, reissuhaaveita ei ole suinkaan unohdettu, vaan kerrankin oli edes yritystä kirjoittaa yksi postaus matkasuunnitelmista puhumatta :). Ja näyttihän se melkein onnistuvan, mitä nyt lopussa vähän ote lipsahti... Lahti-tarinointi taitaa kuitenkin olla näiltä osin tässä. Yksi rasti seinään ja tuonne keskeneräisten tekstien listaan, jee! Ei siis muuta kuin stadionin talvirientoja odotellen ja kevättä kohti. Loppuun voisin kuitenkin todeta, että tällä hetkellä tästä kaupungista löytyy oikeastaan kaikki mitä tarvitsen ja mikä tärkeintä - tarpeeksi lyhyt matka lentokentälle, jos maailma mikään muu ei riitä. 

Postauksen kuvat tältä talvelta, Vesijärven maisemista.