Värikäs kangas.

Mitä: No se neljästoista helmikuuta

Missä: Sydämessä

Milloin: Joka päivä

Surround yourself with people who know your worth. You don't need too many people to be happy, just a few real ones who appreciate you for who you really are.

Ja 14. helmikuuta. Tänäkin vuonna. Ystävänpäivä. Joka ihan oikeasti pitäisi olla vuoden jokainen päivä ja toivottavasti monilla niin onkin. En ihan kauheasti innostu tästä kaikesta kaupallisuudesta mutta ajatuksena mielettömän hieno. Etenkin jos se saa ihmiset pysähtymään hetkeksi, katsomaan ympärilleen ja arvostamaan sitä kaikkea mitä ei todellakaan voi rahalla saada. Ja voi kyllä, voit olla varma että minä ainakin arvostan. Omalla kohdallani en ole koskaan voinut puhua ystävien yliannostuksesta mutta ne muutamat ovat sitten sitäkin tärkeämpiä. Kovin harvoin sitä tulee vaan heille suoraan kerrottua. Paljon muuta kylläkin ja parasta siinä on se, ettei koskaan tarvitse miettiä, mitä sanoo. Voi kertoa kaiken. Ihan kaiken.

Reissaamisen ehdoton kohokohta on ainakin itselleni se, että pääset tutustumaan uusiin ihmisiin, heidän elämäänsä ja tarinoihin matkan varrelta. Kolikolla on tietysti kaksi puolta. Uusien ihmissuhteiden solmiminen on helpointa yleensä silloin, kun olet matkassa yksin. Mutta toisaalta, mikä onkaan parempaa kuin lähteä reissuun ystävän kanssa? Tiedät jo puolikkaasta sanasta mitä hän on seuraavaksi sanomassa ja voisit huoletta jättää oman rinkkasi ystävän pakattavaksi, sillä tiedät kuitenkin löytäväsi sieltä kaiken mitä tarvitset. Ja jos jostain syystä et löytäisikään, niin ystävän rinkka sisältöineen on käytettävissäsi. 

Be strong enough to stand alone, be yourself enough to stand apart, but be wise enough to stand together when the time comes. 

Niinpä niin. Voiko tuota mitenkään paremmin edes sanoa? Mä tarvitsen paljon omaa aikaa, ihmissuhteesta riippumatta ja sen ymmärtäminen vei lopulta melkoisen kauan jopa multa itseltäni. Ne ihmiset sitten, jotka ovat pysyneet mukana matkassa, ovat sen myös pikkuhiljaa sisäistäneet. Tiedän varsin hyvin, ettei aina ole helppoa olla tarpeeksi lähellä ja yhtä aikaa tarpeeksi kaukana. Mutta kun tunteen pystyy itse pukemaan sanoiksi tai vaihtoehtoisesti vastapuoli lukemaan ajatuksesi, niin lopulta se on jopa yllättävän mutkatonta.  

Oma aika ja tasaisin väliajoin iskevä yksinolon tarve eivät kuitenkaan sulje pois sitä tosiasiaa, että ilman ystäviä elämä olisi kuin tyhjä kangas. Kukapa olisi tähänkään pieneen intialaiseen kojuun pysähtynyt, jos kankaista olisi puuttunut väri? Ja koko elämä. Ei kukaan. North Goan pieni ja iloinen kangaskauppias on selvästikin saanut juonesta kiinni. Aurinko, ympäristön värit ja lämpö, uteliaisuus elämää kohtaan sekä arjen pienet, suuret kohtaamiset. Eikö se ole aikalailla siinä? Näihin kuviin ja tunnelmiin, mitä parhainta ystävänpäivää ihan jokaiselle - sekä tänään että vuoden kaikkina muinakin päivänä. 

Just because a person smiles all the time, doesn't mean their life is perfect. That smile is a symbol of hope and strength. 

Kaupunki, jossa vietetään vuoden parhaat talvikarnevaalit ja huudetaan "bon voyage".

Mitä: A little piece of Lahti, part 3

Missä: Uudessa vanhassa kotikaupungissani
Milloin: Kun kärpänen puraisee urheilu- tai ulkoiluhullua

Hups. Selailin tässä aikani kuluksi vanhoja blogitekstejä ja sieltähän löytyi muutama, jo melkoisen vanha ja keskeneräinen luonnos, jotka olen autuaasti unohtanut tänne bloggerin arkistoihin. No, parempi myöhään kuin ei milloinkaan ja aloitetaanpa näin ollen tästä Lahti-sarjan viimeisestä osasta (kaksi aiempaa postausta löytyvät siis vuodelta 2011, täältä ja täältä). A little piece of Lahti, part 3:n tarkoituksena oli mitä ilmeisemmin käsitellä urheilua - sekä penkillä että ilman - ja koostaa jonkinlainen yhteenveto kaupungista, johon olen nyt ainakin hetkeksi asettunut. Kokeillaan.

Kuin vahingossa juuri tämä kevättalvi onkin kaikkein paras ajankohta kirjoitella aiheesta, sillä Lahden ehdoton urheilutapahtumien eliitti on aivan oven takana! Tulevana viikonloppuna urheilukeskukseen rantautuu nimittäin Stars of the Stadium, 5 tähden Big Air -kilpailu ja lajina tietysti mikäpä muukaan kuin lumilautailu. Nyt toista kertaa järjestettävä tapahtuma ei rajoitu ainoastaan laskemiseen, vaan viikonlopun meininkiä markkinoidaan koko perheen talvikarnevaaleina. Tähtiäkin tapahtumalle on saatu yksi enemmän viime vuoteen verrattuna ja huippulaskijoiden lisäksi stadionilta löytyy livemusiikkia, tekemistä lapsille sekä muille lapsenmielisille ja kisojen jälkeen toivon mukaan kaupungin parhaat jatkot aina aamuun asti. Sinne siis lauantaina :). 

Starsia seuraavia monobileitäkään ei tarvitse kovin kauaa odotella, sillä maaliskuun toisena viikonloppuna urheilukeskus täyttyy jälleen, 88. kertaa järjestettävien Salpausselän kisojen toimesta. Ja sinne jos mihin on joka vuosi päästävä, oli sitten millainen sää tai olo tahansa. Pari vuotta vanha postaus kisoista löytyy täältä ja tällä kertaa jännitetään, saako LHS houkuteltua Ahosen ja Nykäsen mukaan kisaamaan... Jos suunnitelma toteutuu, niin siinä on viimeistään syy lähteä mäkimonttuun juomaan minttukaakaota ja huutamaan Matille hyppyrin nokkaan bon voyage! Unohtamatta tietenkään kisateltan bändejä, oheisohjelmaa ja muuta asiaan kuuluvaa kisahölmöilyä. On totta että kisoja ja urheilutapahtumia löytyy Lahdesta kesälläkin, mutta niiden hyvyydestä huolimatta miellän tämän kuitenkin talviurheilukaupungiksi. Toivottavasti Stars of the Stadium on tullut jäädäkseen ja nousee pikkuhiljaa Salppurin kisojen kaltaiseksi perinteeksi, sillä mahdollisuuksia ja potentiaalia ainakin löytyy. 

No, mitä muuta? Nyt reilut puolitoista vuotta Lahdessa asuneena tutuiksi ovat tulleet etenkin kaupungin lenkkipolut. Tai ei oikeastaan pelkät polut, vaan myös asfaltoidut reitit Vesijärven ympäristössä ja muualla kaupungin laitamilla. Kotoani on 5 minuutin matka tuohon järven rantaan ja lähes poikkeuksetta suuntaankin reittini kohti satamaa oli jalassa sitten juoksukengät tai korkkarit rullaluistimet ;). Sieltä voi sitten jatkaa niin pitkälle kuin kunto ja jalat jaksaa tai pysähtyä satamaan mmmmehulle. Parasta juoksemisessa ja miksei ihan kävelyssäkin on se, kun ei tarvitse ensin lähteä paikkaan A, että sitä voi harrastaa, vaan omin jaloin pääsee matkaan ja toivon mukaan vieläpä takaisinkin. Vielä kun jonain päivänä puraisisi se vuosia sitten kadotettu hiihtokärpänen, niin takapihalta löytyisi myös Tapanilan hiihtoladut, joita pitkin pääsisi muun muassa Messilään. Se kuitenkin talvesta tällä erää.

Sitten on kesä. Eikai siinä välissä mitään muutakaan ole? Joka on vielä kovin kaukana. Ja josta mielellään toivoisi hieman vähempi sateista kuin viime vuonna :). Jos ja kun lämpömittari tulevana kesänä kipuaa edes lähelle 25 astetta, niin silloin on ehdottomasti suuntana Urheilukeskuksen maauimala tai Mukkulan uimaranta idyllisessä kartanomaisemassaan. Viime kesänä omat rantapäivät jäivät säälittävään yhteen ja sekin meni Mukkulassa gradua oikolukien. Taisipa vielä jopa olla toukokuun loppua, onko se muka vielä edes kesää? No, olipa ainakin kerran bikinit päällä. Satamassahan tuli toki sitten istuskeltua ilta jos toinenkin, mutta siellä nuo bikinit eivät välttämättä pääse suositeltavien asuvaihtoehtojen top 3:een. Sataman seutu, Pikku-Vesijärven puisto ja Mukkula ovat myös aivan ykköspaikkoja kesän piknikeille. Saatoinkin näistä mainita jo Lahti-tarinoiden aiemmissa osissa? Näistä keskimmäistä kannattaa kuitenkin välttää iltaisin, ellei tahdo piknikilleen kutsumattomia vieraita pussikaljoittelevien teinien muodossa.

Takaisin kuitenkin siihen liikkumiseen ja urheiluun, joista kai alunperin oli tarkoitus kirjoittaa. Jostain syystä teksti vaan lähti taas rönsyilemään, ei yllätys. Puoli vuotta sitten mua puraisi salikärpänen, joka oli kyllä sopivaa kohdetta etsinyt jo hetken aikaa. Omaa saamattomuutta, sanoisin. Jyväskylän ja Vierumäen satunnaisten salivierailujen jälkeen halusin vihdoin jotain rytmiä ja ennen kaikkea vähän pysyvämpiä tavoitteita sekä henkiselle että fyysiselle hyvinvoinnille - niiden oman olohuoneen nurkassa lojuvien 3kg:n käsipainojen tilalle ;). Ja mikä ihaninta, nyt 5kk treenauksen jälkeen voin todeta, että päätös on ollut yksi elämäni parhaista. Hyvällä mielellä voin etsiä vanhoille käsipainoillekin uuden kodin, sillä oon jäänyt totaaliseen treenikoukkuun ja kiloihinkin (painojen!) on saattanut tulla hieman lisää nosteltavaa. Saliksi valikoitui Forever Lahti, muutamasta varsin hyvästä syystä. 

Ensinnäkin Foreverin sijainti, joka tosiaan on urheilukeskuksessa entisen Nick's Sport Clubin tiloissa. Elokuussa kun aloitin, osui sali sopivasti työmatkan varrelle, mikä taas takasi sen, että oli huomattavasti vähemmän tekosyitä kieltäytyä menemästä. En tosin muista sellaista hetkeä, jolloin olisi väkisin pitänyt salille raahautua. Hyvän sijainnin puolesta puhuu sekin, että parkkipaikkoja on oikeastaan aina. Usealla keskustan salilla saattaisi mennä hermo, kun ensin pyörit tovin jos toisenkin paikkaa etsien ja lopulta kiehuttaa jo niin paljon, että lähdet kotiin :). Ruuhkiakaan ei juuri ole, ellet sitten satu treenaamaan samaan aikaan, kun on Pelicansin peli tien toisella puolen. Plussiin kuuluu myös kilpailukykyiset hinnat, hyvät laitteet (jotka huhujen mukaan vielä uusiutuvat nyt ensimmäisellä vuosineljänneksellä) ja omana suosikkina monipuolinen valikoima vapaita painoja, joilla tämän päivän treenit useimmiten sujuvatkin. Kaiken lisäksi ko. salilla käy porukkaa laidasta laitaan eli sinne uskallat todellakin tulla omana itsenäsi ja ainakin tähän mennessä on ollut fiilis, että siellä 95% treenaa tosissaan. Päinvastaisia kokemuksiakin kun sattuu olemaan ja tällöin salille tunnutaan tulevan tekemään kaikkea muuta, paitsi treenaamaan. Näitä esimerkkejä olisi lukuisia, mutta ei tehdä tästä valitusvirttä - jokainen salilla käynyt varmasti tietää, millaista laitteiden varaamista ja kuukauden tärkeimpien juorujen vaihtoa tarkoitan :). 

Miksi sitten Lahti? Hyvä sijainti (lue: tarpeeksi etelässä), Helsinki on riittävän lähellä mutta samalla myös kaukana, mikä taas vaikuttaa muun muassa asuntojen hintatasoon ja vuokrien suuruuteen, ts. pienuuteen, pääkaupunkiseutuun verrattuna. Vaikka silloin yläasteiässä taisikin tulla vannottua, että tänne en varmasti palaa, kun kerran pois pääsen, niin kummasti sitä itsensä täältä 5-6 muualla vietetyn vuoden jälkeen taas löysi. Tosin enhän mä ikinä aiemmin Lahdessa ollutkaan asunut, vaan 10 kilometriä tästä itään päin ja lupaus sinne palaamattomuudesta pitää siis vieläkin, heh. Niin. Ja yllättävän moni omista kouluaikaisista kavereista ja jopa lapsuuden ystävistä näyttää myös jonnekin näille seuduille palanneen takaisin ja siinä onkin yksi ehdottoman tärkeä tekijä lisää, miksi täällä tällä hetkellä viihtyy. Saa sitten nähdä, mistä löydän itseni ensi syksynä. Oman alan työt, lähinnä virat alkavat parhaillaan olla haussa ja määräaikaiset paikat tulevat auki hieman myöhemmin keväällä. Toisaalta olis enemmän kuin kiva löytää töitä tästä läheltä, kun on nyt kämppä ja kaikki mutta toisaalta mikään elämää suurempi tekijä ei myöskään estä mua lähtemästä kauemmaksi. No, luulisin että kevät, kesä ja viimeistään syksy sitten näyttää, mistä itsensä lopulta löytää.

Ja ehei, reissuhaaveita ei ole suinkaan unohdettu, vaan kerrankin oli edes yritystä kirjoittaa yksi postaus matkasuunnitelmista puhumatta :). Ja näyttihän se melkein onnistuvan, mitä nyt lopussa vähän ote lipsahti... Lahti-tarinointi taitaa kuitenkin olla näiltä osin tässä. Yksi rasti seinään ja tuonne keskeneräisten tekstien listaan, jee! Ei siis muuta kuin stadionin talvirientoja odotellen ja kevättä kohti. Loppuun voisin kuitenkin todeta, että tällä hetkellä tästä kaupungista löytyy oikeastaan kaikki mitä tarvitsen ja mikä tärkeintä - tarpeeksi lyhyt matka lentokentälle, jos maailma mikään muu ei riitä. 

Postauksen kuvat tältä talvelta, Vesijärven maisemista.

Hengissä.

Mitä: Kirjoja, esitteitä, reissulukemista parhaimmillaan

Missä: Ihanasti hukassa

Milloin: Silloin kun siltä tuntuu

Hei vaan. Yllättäen blogi on taas elellyt kaikessa hiljaisuudessaan, sillä sen kirjoittaja ei ole Suomen rajojen ulkopuolelle viime aikoina astunut. Muuta kuin ajatuksissaan ja niissä sitten kyllä sitäkin enemmän. Kaukaisin reissu suuntautui marraskuussa Ouluun ja sekin oli vain parin päivän mittainen. Toivottavasti tästä vuodesta tulee ainakin sen osalta rikkaampi. Se olisi siis jälleen uusi vuosi raapaistu käyntiin ja kartat ja kompassit ainakin näillä leveyspiireillä vielä täysin sekaisin :). 

Syksy hujahti ohi ehkä nopeammin kuin koskaan ja töiden lisäksi ei juuri muuta tullutkaan tehtyä. Nyt kun on vihdoin aika hengähtää, niin en sitten osaakaan tehdä mitään... Avoimia hakemuksia oman alan töitä silmällä pitäen olen kyllä lähetellyt ja joitakin sijaisuuksia on jo tiedossa. Olohuoneen sisustus puolestaan koostuu tätä nykyä Kilroyn esitteistä ja kaikesta muusta menneiden vuosien matkamessuilta kerätyistä ideoista. Suurin vaikeus on näköjään tehdä päätöksiä ja olla pitkäjänteinen - kyllä, vaikka kerrankin olisi siihen aikaa. Tulisiko joku apuun? Assariksi tai jopa reissuseuraksi, jos sillä saisi omiinkin jalkoihin vähän vipinää! Ja samalla tämä blogikin voisi palata pikkuhiljaa juurilleen ja pääsisi kirjoittamaan siitä, mistä alun perin on ollut tarkoitus.

Sitä hetkeä odotellessa täytyy siis tarinoida jostain muusta. Kerrottakoon että hurahdin kuluneen syksyn aikana ihan totaalisesti salilla käyntiin. Eli ehdinhän mä sittenkin tehdä jotain muuta töiden ohella! Vaikeuksia teettää lähinnä pitää niitä myöskin niin kovin tärkeitä lepopäiviä. Jostain kumman syystä viimeisen puolen vuoden ilmat eivät liiemmin ole houkutelleet ulos juoksemaan ja kun en kerta ole löytänyt niitä kauan etsimiäni nastakenkiäkään, niin saliriippuvuus iski mitä parhaimpaan ajankohtaan :). Pienenä ajatuksena kävi tuossa syksyllä mielessä jopa treeniblogin tai yhdistetyn treeni-reissublogin (?), mitähän siitäkin tulisi! pitäminen, mutta odottakoon nyt vielä toistaiseksi tulemistaan. Useamman treeniblogin lukijaksi olen kuitenkin itse viime vuoden aikana koukuttunut.

Reilun viikon päästä koittaisi taas Matka 2013 -messut mutta ellei kukaan onnistu puhumaan mua ympäri, niin voi olla että tänä vuonna jäävät välistä. Että miksikö? Jo viime vuonna tuntui vähän siltä, että touhu on nähty. Osastot olivat köyhtyneet, informaatio oli vähentynyt, järjestys vaikutti entistä sekaisemmalta, eikä sieltä tuntunut enää saavan irti sitä, mitä silloin ensimmäisinä vuosina. Messujen parasta antia ja oikeastaan myös ainoa syy, miksi sinne tänä vuonna voisin kuvitella lähteväni on ehdottomasti stageilla eli eri ohjelmalavoilla pidettävät briiffit. Oikeita tarinoita ja parhaita vinkkejä niiltä, jotka ovat reissanneet ja tosissaan kokeneet kaiken sen, mistä kertovat. Eli todennäköisesti viikon päästä viikonloppuna jatkan Kilroyn sivuilla surffailua ja mielenkiintoisiin kohteisiin tutustumista kotisohvan nurkasta, mmmm hihi :).

Kuvituksena toimii tällä kertaa muutama joulupukin paketti, jotka totta tosiaan tulivat oikeaan osoitteeseen. Planin Girls can -kalenterista olin varovasti vihjaillutkin mutta Merja Mähkän Ihanasti Hukassa -kirja paljastui täytenä yllätyksenä eräästä paketista ja eipä olisi voinut olla mieleisempi lahja! Kiitos siis sen hankkijoille. En meinaa malttaa pitää sormiani erossa opuksesta, joka vaikuttaa melkoisen houkuttelevalta. Olen siis niitä lukijoita, joiden on ehdottomasti saatava edellinen kirja loppuun ennen uuden aloittamista. Tällä hetkellä kahlaan viimeisiä lukuja läpi Liza Marklundin Du gamla, du friasta, jonka nappasin matkaan Oulun Stockmannilta mukamas lentomatkalukemiseksi. Ja hah vielä kun luulin, että Suomen sisäisillä lennoilla ehtisi kirjaa edes avata :). No, onpahan vielä hetki jotain, mitä odottaa. Ja mikseipä tuo Mähkän kirja toimisi hyvin vaikka reissulukemisenakin - matkalaukkuun vain mukaan kunhan suunta on selvä? 

Tästähän päästiin helposti reissulukemiseen muutoinkin. Yleensä kannan mukanani kevyitä ja pieniä pokkareita ja ihan vaan sen takia, että ne vievät vähän tilaa eikä sitten harmita niin suuresti, jos kirja sattuu kastumaan Atlantin aalloista tai aurinkorasva sen tahraa. Joskus saattaa käydä myös niin, että se pari sataa grammaa tai kilo on matkalaukussa tai rinkassa liikaa, jolloin pokkarista luopuminen ei ole niin suuri menetys kuin isommalla rahalla ostettu kovakantinen aapinen ;). Yksi kaikkien aikojen suosikkini on yhä Elizabeth Gilbertin Eat, pray, love, josta täällä bloginkin puolella olen tainnut jo mainita muutamaan kertaan. Rentoa, kevyttä ja raikasta luettavaa mutta silti sieltä rivien välistä pitää löytyä jokin syvempi olemus - kirjan luonne, kirjan oma minä.

Reissulukemissuosituksia? Jos tänne joku reissatessa lukija sattuisi vaikka jonain päivänä eksymään... Muutenkin kommenttikenttään saa mieluusti jättää jälkensä, vaikkei itse bloggaaja sieltä aktiivisimmasta päästä olekaan! Sivulla kävijöitä on kuitenkin enemmän kuin muutama ja polut, joita pitkin tänne on löydetty, sitäkin mielenkiintoisempia :). Joten mieluusti jakaisin ajatuksia muidenkin kuin itseni kanssa - varsinaisia kysymyksiä koen täällä hieman turhaksi esittää, kun ei tiedä, millaisia sieluja sieltä näytön toiselta puolelta löytyy ^__^. 

Piece(s) of me.

Mitä: Osa minua

Missä: Ranteessa

Milloin: Kotiutui tänään

Voi miten pienistä asioista sitä voikaan välillä iloita! Perus maanantai töissä eli toisin sanoen väsymys ja loputtomalta tuntuva päivä. Sitten kotiin tullessa kynnyksellä odottaakin sen kaiken muun (mainos)postin alla pieni söpö kirje. Ja vielä söpömpi sen sisältö. Katso vaikka.

Kiitos Taru! Tutustuin BESO Helsinkiin ensimmäisen kerran noin puolitoista vuotta sitten. Ihailin blogia, tarinoita ja kuvia, kunnes pitkällisen mietinnän jälkeen osasin vihdoin päättää, mitä omaan ranteeseeni haluan. Tuolloin tuli tilattua konjakkinen ohut nahkaranneke eräällä tärkeällä lyriikkapätkällä. Oikeastaan elämänohjeeni, yksi niistä ja ehkä se kaikkein tärkein, joka jääköön salaisuudeksi. Koru on viihtynyt ranteessa lähes jatkuvasti siitä lähtien ja nyt tänä kesänä totesin sen tarvitsevan kaverin. Rakkautta ensisilmäyksellä ja niinpä kyseinen, huomattavasti leveämpi ja kaksivärinen ranneke lähti tilaukseen. Tällä kertaa tekstivaihtoehtoja oli mielessä useampikin, kun tämä kyseinen koko salli hieman pidemmän tarinan. Ja miksen voisi tuota pätkää jakaakin teidän harvojen kanssa - onpahan se tainnut vilahtaa jo jossain aiemmassa blogikirjoituksessakin:

One's destination is never a place, but a new way of seeing things. 

Ajatus on lähtöisin Henry Milleriltä ja kulkenut jo pitkään mukanani, sekä omissa pienissä ajatuksissa että myös konkreettisempana joissakin elämän tärkeissä jutuissa. Tämän korun yritän aion pitää hieman spesiaalimpana, ihan jo pelkästään aremman värinsä takia. Vanhempi ranneke saa jäädä arkikäyttöön, jossa se tosin on tähänkin saakka siis ollut, hups :). No. Miten tämä ranneke ja ajatukset sitten liittyvät reissaamiseen ja tähän blogiin? Monellakin tapaa. Molemmat rannekkeeni sisältävät itselle tärkeitä sanoja, jotka kuvaavat paremmin kuin hyvin ajatuksiani elämästä. Voisi jopa kutsua jonkinlaiseksi elämänfilosofiaksi. Ja elämänfilosofiani taas kulkee käsi kädessä reissaamisen kanssa. So simple!

Totta puhuen. En ole oikeastaan koskaan ollut mikään koruihminen. Jos kaulassani tai ranteessani on aiemmin jotain nähty, on se mitä todennäköisimmin ollut alkuperältään puuta, narua tai jotain muuta hyvinkin simppeliä luonnonmateriaalia. Ala-asteen ystävännauhat kulutettiin puhki ja sen jälkeen ranteessa saattoi silloin tällöin pyöriä puuhelmiä ja korvissa mahdollisimman pienet napit. Kaulakoruja, ei, ei ja ei. Ensimmäisen sormuksen hankin ehkä kaksi vuotta sitten. Kaulakorut ovat muuten useimmiten tiellä ja hukkuvat. Terveisiä eräälle suosikilleni, joka katosi Barbadoksen hiekkaan... Toki silloin tällöin lahjaksi on saanut joitakin koruja ja enimmäkseen mieluisia, kyllä :). Mutta en ole osannut pitää niitä arkena. Paitsi niitä, joita on tarttunut maailmalta mukaan. Muistoja, sekä saatuja että ostettuja, ei rahallisesti juuri mitään arvoa mutta sitäkin enemmän ajatusta ja fiilistä. Ja voi miten ne kulkeekaan mukanasi niin kauan, kunnes puhkikuluneina katoavat pölynä ilmaan. 

Aivan muutaman viime vuoden aikana on sitten tullut hankittua jokunen muukin kuin juuttinarusta, pähkinöistä ja siemenistä punottu ranne- tai nilkkakoru. Ja lähipiiri on toki pitänyt huolta (hankkimalla joitakin kivoja juttuja), etten aivan kaikkialle lähde edellä mainittuihin viidakkoasusteisiin sonnustautuneena. Alemmassa kuvassa näkyy oikeastaan suurin osa tämän hetken arkikäyttöisistä koruistani ja lähes jokaisella on takanaan tarina - jonkinlainen reissu jossakin päin maailmaa. Lähinnä kannan päälläni, vaatteiden lisäksi toki, kelloja ja suht yksinkertaisia rannekoruja näitä pieniä nopparanteita (kiitos veljelleni osuvasta kuvailusta!) koristamaan. Todellisuudessa estämään tuulen mukaan lähtemistä. Ne painavat panssariketjut puuttuvat siis edelleen mutta ehkä siitäkin huolimatta valitsen kuntosalin. Olen muuten huomenna suuntaamassa eräälle salille ajatuksena hankkia elämäni ensimmäinen kuntosalijäsenyys. Tähän saakka sen virkaa ovat saaneet toimittaa niin yliopistoliikunta Jyväskylässä kuin Vierumäki. Pitäkää peukkuja, että valitsen oikein. Noniin, mentiinpä taas ohi aiheen.

Aivan. Mutta jos jollekin jäi vielä epäselväksi, niin nämä nahkarannekkeet ovat vieneet sydämeni täysin. Tämä on pala minua. Pala maailmaa. Ja ennen kaikkea niitä asioita ja muistoja, jotka tekevät minusta kokonaisen.

Kauniita unia. Niin ja se beso tarkoittaa muuten espanjaksi suudelmaa. 

Breaths.

Mitä: Ajatuksia
Missä: Kuoreensa kätkeytyneenä
Milloin: Jospa kerrankin?

Life isn't measured by the breaths we take but by the moments that take our breath away...

Tarviiko sitä enää muuta sanoa? Oli ajatus tulla kirjoittamaan jotain enemmänkin, kunnes hiljaa totesin että ehkä näin kuitenkin parempi. 

Jonain päivänä, toivottavasti. Ellei joku muu ehdi ensin :). 

Batibou beach, Dominica.

Turtle beach, Dominica.

Batts Rock beach, Barbados.

Méro beach, Dominica. 

You can get it if you really want.

Mitä: Suunnitelmia

Missä: ...tahansa?

Milloin: Talven jälkeen ja toivottavasti vielä useasti myöhemminkin

Kun sulla on vain viikko lomaa ja sääennuste lupaa pelkkää kylmää ja sadetta - no okei maanantai oli ihan kiva ja aurinkoinen - kaikki viikon äkkilähdöt on myyty aikaa sitten ja kämppä keittiön kaappeja myöten siivottu jo pariin kertaan niin arvata saattaa, mitä jää jäljelle. Lentoyhtiöiden sivuilla ja reissublogeissa surffailu ja matkojen päättymätön suunnittelu. Ja tästä taudistahan ei pääse eroon ennen kuin Helsinki-Vantaalta on hypätty koneeseen ja kotimaa jätetty taas kerran taakse. Kuten edellisessä postauksessa saatoin hiljaa kuiskata, niin aivan vielä ei maailmanympärimatka tule kyseeseen tuon finanssipuolen takia. Muutoinhan ajankohta olisi vallan mainio, kaikista jo aiemmin mainituista syistä johtuen :). No, jotain preplanningia on kuitenkin harrastettava ja rakas perheenikin taisi haaveeni aavistaa, sillä reilu viikko sitten sain valmistujaislahjaksi Kilroyn matkalahjakortin sekä rinkan! Oi. Kuume sen kuin paheni ja tässä sitä nyt ollaan, oivoi. Rinkka odottaa pakkaajaansa ja kaikenmaailman reissuesitteitä lojuu pitkin lääniä. Yhdellä sanalla kuvaten - valinnanvaikeus. Niin monta kivaa kohdetta jotka tahtoisi nähdä ja kokea ja tuo Kilroyn aktiivi-/seikkailumatkatarjonta on aivan mieletön.

Näillä näkymin ajatuksena olisi siis lähteä tulevana keväänä hieman lyhyemmälle tripille, ehkäpä muutamiksi viikoiksi, kuukaudeksi - vetämään henkeä ja ottamaan breikki yhden elämänvaiheen päättymisen merkiksi. Maailmanympärimatka on edelleen suunnitteilla ja toiveissa toteuttaa se siis ennen 30. ikävuottani. Sitä paitsi se kaipaakin hieman enemmän aikaa ja ajatusta toteutuakseen, oravannahkapuolen lisäksi :). Ensin mainitulle, puhutaan nyt vaikka rinkantestausmatkasta, olen lähdössä yksin. Voi kyllä, minä aion ja uskallan. Ja pärjään. Sen pidemmän reissun suunnittelu onkin sitten vielä sen verran alkutekijöissään, että varteenotettavia matkakumppaneita kartoitetaan yhä ja kokoonpanosta päätetään myöhemmin :). Mutta mikä siinä onkin, että niin kovin moni sekä lähellä että kaukana haluaa aina suureen tai hieman pienempään ääneen epäillä etenkin nuoren naisen yksin matkustamista? Nyt ei puhuta vain siitä, kuinka turvattomia jotkut kohteet ovat yksin reissaaville naisille ja vieläpä vaaleille sellasille, vaan siitä, kuinka sitä kuulee selän takana puhuttavan tähän tyyliin: Eihän se yksin nyt mihkään uskalla lähteä ja eihän se siellä pärjää. Jos se  kaverin löytää reissuunsa mukaan, niin ehkä sitten... Hei haloo, on siellä reissun päällä muutama muukin ja yhtä hyvin se taivas voi pudota niskaan kotona kuin maailmalla.

Victoria Falls, Dominica

Kannustavia sanoja, indeed. Kyllä, olen tähän saakka reissannut useimmiten porukassa, pienemmässä tai suuremmassa mutta joka tapauksessa ns. tuttu turvaverkko ympärilläni. Tällä hetkellä on kuitenkin useampia tekijöitä, joiden vuoksi yksin reissaaminen on kohdallani se todennäköisin vaihtoehto ja juuri niitä ei monet tunnu ymmärtävän. Vaikkakin valitessani esimerkiksi jonkin Kilroyn aktiivipaketin, en todellakaan tule olemaan koko reissua yksin ja ihmissuhteiden solmiminen yli kulttuuri- ja kielirajojen on huomattavasti helpompaa, kun olet alkujaan ns. omillasi. Niin ja palatakseni vielä aiempaan ei usein myöskään ymmärretä sitä, kuinka erilaisissa elämäntilanteissa samanikäiset ihmiset voivat olla. Ympärilläsi parhaat kaverit ja ystävät menee naimisiin, perustaa perheitä ja rakentaa yhteistä pientä kotia. Toiset taas opiskelee, tekee kellon ympäri töitä ja luo uraa. Jokainen meistä tekee kuitenkin omat ratkaisunsa ja ainakin itse olen pyrkinyt tekemään omani  sydämellä ja oikein fiiliksin. Joskaan kaikkea ei voi aina valita ja elämäänsä käsikirjoittaa - uskallan väittää, että silloin se olisikin pirun tylsää. Miksi sitten joskus on kaikesta huolimatta niin vaikea ymmärtää, että toiset valitsevat reissaamisen? Omalla kohdallani en voi puhua elämäntavasta, haaveesta ehkä. Olisi hienoa kun voisi vaan mennä ja vaikkapa trekata ympäri vuoden, maailman eri kolkissa. Toisaalta, miksi en voisi? Juuri siitähän tässä on kyse. Valinnoista ja ehkä jossain määrin valtavirtaa vastaan taistelemisesta. Halusta ja uskalluksesta olla erilainen, mikä toisaalta on jossain määrin myös pakon sanelemaa. Alkuun päästäkseen tilillä pitäisi kuitenkin olla hieman enemmän kuin edellisen kuun palkka, jotta pääsisi paremmin juonesta kiinni :). 

Pointtina tässä tekstissä oli kuitenkin se, että mielestäni toisten ratkaisuja ei tulisi arvostella pelkän pintaraapaisun perusteella. Tai sen, mitä ja miten ehkä kuuluisi tai olisi järkevämpää tehdä. Mitä muut tekevät ja mikä on "normaalia". Eikä tämän tekstin ollut suinkaan tarkoitus muovautua minkäänlaiseen paatoksen muottiin, ajatus itse asiassa vähän karkasi kun pääsin vauhtiin. Piti alunperin kirjoittaa matkasuunnitelmista kevään reissua silmällä pitäen mutta näin se suunta välillä muuttuu - myös niillä pienemmilläkin merillä. Jääköön suunnitelmien valotus siis seuraavaan kertaan, sillä nyt siirryn seuraamaan olympialaisia. Ja jotenkin tämä seuraava RCHP:n Road trippin' vaan sopii tähän fiilikseen :). Ainiin. Kesä tuntuu olevan ohitse, jos se nyt koskaan edes alkoikaan ja tästä biisistä mulle tulee ihan syksyolo.